Kyllä juttu nyt on niin, että tässä kirjoituksessa laitan tämän projektin pakettiin. Vuosi on vaihtunut ja blogin aloituksesta on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Viime aikoina on taas tullut kuunneltua noita toisesta lp-laatikoista löytyviä klassikoita ja mietittyä, miten osa on jäänyt vähemmälle huomiolle itsestäänselvyytenä ja toisia on aktiivisesti tullut diggailtua läpi vuosien. Aloitetaanpas nyt King Diamondin ihanalla kauhutarinoinnilla ja falsetilla, eli Abigail-levyn b-puolen aloitus Omens.

Samaan klassikkosarjaan kuuluu myös tuolta laatikosta pilkistävä Them, ja kohtalaisen arvostettu on myös The Eye, jonka soundimaailma kyllä on hieman lattea – rummuthan sillä levyllä on toteutettu osittain rumpukoneella. Ja ah, The Dark Sides -ep, joka lienee tunnetuin joulubiisistään No Presents for Christmas.

Mutta tosiaan, lopun aika on käsillä. Tässä on niin paljon käyty läpi menneisyyttä ja elämän jatkumista ja menneiden asioiden ymmärtämistä, että on aika sulkea tämä luku ja siirtyä seuraavaan. Enää veljen kuolema ei ole akuutti kolhu vaan merkki elämän laudoituksessa – samanlainen oksankohta kuin meidän kaikkien elämät ja syntymät tulevat olemaan. Toki se on lähellä ja erottuu selvästi, mutta se on hioutunut osaksi universumia tavalla, joka ei vaadi aktiivista käsittelyä.

Lisäksi minua alkaa pikku hiljaa kiinnostaa tutustua syvällisemmin viime vuosien levyihin, musiikkiin, joka hengittää tässä hetkessä. En ole ikinä ollut sellainen tyyppi, jonka mielestä olisi itseisarvoista elää koko ajan musiikkimaailman ajan hermolla ja jatkuvasti diggailla juuri niitä uusimpia juttuja. Toisaalta joissain takavuosikymmenten klassikoissa pyöriminen on yksinkertaisesti liian nurkkakuntaista ja ummehtunutta toimintaa – tietyllä varauksella toki! Arvostan kyllä sellaistakin asennetta, että kunnolla uppoutuu tietyn aikakauden yhteen musiikkigenreen ja kaapii sieltä itselleen kaiken mahdollisen materiaalin ja sivutuotteet ja sitä kautta löytää kenties syvempää ymmärrystä inhimillisen elon ja taiteen teon ydinvirtauksista. Sallittakoon nyt näin mahtipontineen muotoilu.

Enimmäkseen tosiaan on metallimusiikkia tässä toisessa lp-laatikossa. Olennaisia levyjä muun muassa yhtyeiltä Kreator, Metallica, Obituary, Overkill, Megadeth, Judas Priest, Nuclear Assault, Exodus, Autopsy… Myös Ruotsin-maalta Entombed, Grave...ja Carnage, joka teki yhden kokopitkän levyn ja bändin pohjalta syntyikin pian Dismember.

Mutta jotta ei aivan pelkäksi hevi-iloitteluksi menisi tämä viimeinen kirjoitus, nostetaan tuolta Hectorin levy Nuku idiootti. (On siellä myös Juicea ja Eppu Normaalia.) Tässä siis a-puolen neljäs kappale Jossain jysähtää. Huhhuh, mitkä kasarisoundit!

No, laitetaanpas sitä Carnagea sitten tähän kun oli puhetta. Tämähän on just tätä rymisevää, rullaavaa, tummaa, röyhkeää ja tunnelmallista ruotsidödistä aivan ysärin alusta. Kyllä tälle paikkansa on.

 

Ja olisihan tuolla death metalia tosiaan enemmäkin, jäikös tuossa äsken mainitsematta Death, Carcass,  Bolt Thrower, Morgoth. Löytyy myös thrashimpaa, kuten aiemmin mainittujen kreatoreiden ym. lisäksi Coroner (tässä on kyllä tyylikäs bändi muuten!), Destruction, The Accüsed, Death Angel, Flotsam and Jetsam… Onhan se ihan mukavaa, että näitäkään ei nyt itse tarvitse vaivautua hankkimaan hyllyyn. Mutta kyllä nämä veljen levyt säilyvät omassa osiossaan hyllyssä (tai minne komeroon nyt ainakin osa niistä loppusijoitetaankaan, pitää vielä miettiä), ja itse hankkimani levyt ovat näistä erillään ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa on vahvistunut se tunne, että itse keskityn nyt enimmäkseen uudehkojen eli lähivuosina ilmestyneiden levyjen ostoon – toki aika vähän tulee nykyisin levyjä ostettua. Mutta ehdottomasti silloin tällöin on fyysisiä äänitteitä hankittava arvostamiltaan artisteilta. Silloin musiikki uppoaa tajuntaan aivan eri tavalla ja pääsee osaksi jotain monitahoisempaa kokemusta kuin vain klikkaamalla päälle äänitiedoston tietokoneelta. Se on vain sellainen juttu! Ymmärtäneekö nuoriso. Ehkä jotkut.

Onko minussa vahvistunut tuntemus johdatuksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä, toisesta maailmasta? Vastaus on: ei. Jos siis puhutaan jostain perinteisessä mielessä yliluonnollisesta turvahahmosta, turvapaikasta ja kaiken järjestymisestä siten kuin itse toivoisin asioiden olevan. Siitähän uskonnollisessa turvassa on kyse. Kun vain teet asian näin/ajattelet tällä tavalla/luotat jumalhahmoon x (tottelevaisuuden ja hartauden aste vaihtelee uskonnon mukaan), pääset lopulta (yleensä juuri kuoleman jälkeen) paikkaan, jossa kaikki on lopultakin hyvin ja tilit tasattu ja olet vapaa vaivoistasi. Saahan sellaiseen uskoa, ei siinä mitään.

Elämään ja kuolemaan liittyvien tuntemusten kautta olen oppinut ajattelemaan, että on todellakin jotain paljon suurempaa kuin ihmisen keho ja mieli. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään sellaista, mitä ihminen toivoo sen olevan, eikä universumilla ole mitään velvollisuutta pitää ihmisen tajuntaa ja yksilöllistä elämää ”hengissä”. Se velvollisuus on ihmisellä itsellään.

Ajatus siitä, että yksittäisen ihmisen tajunta ei ole enää olemassa, kun keho tuhoutuu, on hirvittävä elävälle. Vaan sepä voikin olla harhaa. Ehkä siinä ei olekaan mitään kauheaa. Toki se on epätoivottava tilanne, niin pitkään kuin haluaa olla elävä ja tekevä ja hengittävä. Mutta joskus emme ole. Muut ovat. Epäitsekkyys on vaikeaa, mutta joskus on hyväksyttävä, että elämän lahja on muiden yksilöiden hallussa ja me olemme heidän mielessään timantteina, miekkoina, kyninä, ohjeina, lauluina.

Kukaan ei siis kuole sillä tavalla, että jäisi mustaan tyhjyyteen vellomaan. Kaikki ovat osana valonsäteitä, aamuja, tähtiä, planeettojen liikkeitä, ja pienemmässä mittakaavassa mukana kärpästen ja perhosten ja matojen elämässä, geenien ja molekyylien virrassa. Kopioitumassa, muuntautumassa, energiana, palamassa. Mutta miltä se tuntuu, saako sen kokea itse? Siinäpä kysymys. Kysymys, joka ehkä on asetettu väärin. Itse ei ehkä saa kokea kaikkea ikuisesti. Joku toinen, joku toinen elävä olento, kokee, ja sinä olet pieni osa häntä.

Entä sitten, kun maapallo tuhoutuu? Elävätkö ihmisolentojen ajatusten perinnöt jollain toisella tähdellä? Pitääkö joskus sammuttaa valot lopullisesti? Ehkä ei tarvitse katsoa noin kauas. Ei kärpänenkään mieti, mitä etelämantereella tapahtuu. Meidän tehtävämme on pitää kuolemaa edeltävää elämää yllä nyt. Koska se on juuri se, mikä jatkuu kuoleman jälkeen.

Ulkona on pakkasta -1, tammikuinen aurinko paistaa puiden takaa maltillisesti säihkyen. Vaimo on töissä. Lapset säntäilevät oman huoneensa ja olohuoneen välillä, isosisko opettaa pikkuveljeä laskemaan.

Mutta tuossa nyt on Judas Priestin Stained Class, upea vuoden 1978 levy, jolla priisti otti selkeästi pesäeroa bluespohjaiseen heavy rockiin ja suuntasi tiukemmin sahaavaan ja korkeammalta syöksähtelevään metalliin. Otetaan tähän kuitenkin rauhallisemman sotin kipale, blogin aiheeseen sopiva jykevänkaunis Beyond the Realms of Death.

Nyt on tämä työ tehty. Kiitos, veljeni. Kiitos elämä, rakkaus, taide, luonto, kirjat, musiikki. Matka jatkukoon.

Itsenäisyyspäivä. Harvinaisen rapsakka pakkanen jo tähän aikaan talvesta. Nyt on -11 celsiusta ulkona, viime yönä käväisi kahdessakymmenessä. Lähipäivinä voi kiristyä taas, ehkä ensi viikoksi lauhtuu. Näin se pitää tehdä, siis syksyn taakse jättäminen, kun talvi isolla T:llä astuu näyttämölle. Tästä voi ammentaa myös omaan mieleensä kirkkautta ja selkeyttä.

Alkaakin tuntua siltä, että kohta on aika saattaa tämä blogi päätökseensä. Vielä olisi tosiaan yksi laatikollinen lp-levyjä käymättä läpi, mutta päätin, että sieltä en nosta yhtä monia poimintoja kuin ensimmäisestä laatikosta tai cd-levyjen joukosta. Ajatuksia ja pohdintoja kyllä riittää, ehkä niitä voisin kirjoitella ylös jossain toisessa formaatissa, ehkä ihan vain toisessa blogissa. Katsoo nyt. Joka tapauksessa reilu vuodenkierto on jo kulunut, ajatukset ovat syttyneet, hiipuneet, jalostuneet, rypistyneet, laajentuneet, ja veljen kuolema on asettunut asianmukaiselle paikalleen elämän tragedioiden hyllyllä. Siksi on pian aika päästää irti Veljeni levyt -konseptista, joka kaikesta hauskuudestaan huolimatta on ollut myös surutyön tekoa. Mitä ”pian” tarkoittaa, se onkin eri asia.

Whiplash! Insult to Injury on näiden kolmas levy, kasarin lopulta. Hieman oli alkulevyjen kiihkeys laantunut ja asteen sivistyneempää speed/thrashia väännettiin tässä vaiheessa. Ihan kelpo bändi, ei mikään huippunerokas ilmentymä mutta kuitenkin ansaitsee oman lukunsa thrash metalin historiikeissa.

 

Voivod, tuo thrash metalin sinihomejuusto. Näiltä löytyy progea, punkkia, psykedeliaa, industrial-sävyjä ja suorempaa rokkailua, kaikki sillä tavoin viistosti esitettynä, ettei bändin maailmaan ole helppo kaikkien ensikuulemalta uppoutua. Aikoinaan, kun velipoika näitä levyjä hommaili, naureskelin vähän, että mitäs ihme häröilyä tämäkin on. Nykyisin rakastan. Uudetkin voivodit ovat hyviä. Ehkä lempparivaiheeni yhtyeen historiassa on juuri muuntautumisvaihe thrash metal -pohjalta enemmän kohti ilmavia progemaisemia. Lp:nä veljellä oli nämä keskeisimmät eli Killing Technology, Dimension Hatröss ja Nothingface. Tässä Dimension Hatrössin b-puolen aloitus Macrosolutions to Megaproblems.

Sitten vähän muuta kuin metallia. Veli oli tämänkin lp:n heittänyt T-alkuisten metallilevyjen sekaan, hah! Reteä Judas Priest -fonttinen kansi. Mitähän tämä Tuomas Henrikin meininki virallisesti on – jotain kokeellista psykedeelistä, paikoin elektro-sävytteistä kapakkarockia? En tiiä. Kai tätä vähän sille jengille voi suositella, joka diggailee Absoluuttisesta nollapisteestä tai Rätön&Lehtisalon touhuista. Rentoa mutta piikikästä menoa, elämän tarkkailua, saatan tykätä tästä välillä. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä vielä. Osa biiseistä on seesteisempää hymistelyä, sitten on tällaista reteämpää rytinää kuten Nike.

 

Mitäs sitten vielä… Okei, Vio-Lencen Eternal Nightmare. Jumalauta, että tässä on varsin ruma kansi. No, ei sentään sillä tavalla muovisen kankea kuin jossain nykyajan halpisratkaisuissa, ”äkkiä vaan tietokoneella päällekkäin jotain liekkejä ja raunioita ja pääkalloja”, nehän ovat kamalimpia. Tämä bändi on monelle tuttu siitä, että Machine Headin vokalisti-kitaristi Robb Flynn oli tässä kitaristina. Muistelen, että kireän ja repivän kuuloiset laulannat oli tällä levyllä, Sean Killian -niminen kaveri. No laitetaanpas pyörimään. A-puoli alkaa nimibiisillä.

Okei, ei sinänsä kovin kireää tai repivää ollutkaan, vähän tuollaista ulvahtelua ja nopeaa hölötystä lähinnä. Jossain määrin lähempänä punkkia kuin metallivokalistien tyypillisiä elkeitä. Ei oikein istu musiikkiin eikä varsinkaan anna sille lisää purevuutta, kuten pitäisi. Riffithän tällä levyllä ovat maukkaita ja meno mukavan pidäkkeetöntä. Sopivissa kohdissa viljellään yhteishuutoja. Ymmärrän, että joidenkin kirjoissa tämä on vähemmän tunnettu thrash metalin helmi. Omaan hermooni tämä musiikkityyli ei aivan täysillä iske, ja edelleen tuo Killianin laulutyyli dominoi liikaa näillä biisiellä.

Nyt voisi lopetella tämän tekstipätkän. Olisihan tuossa vielä tarjolla saksalainen Vendetta levyllään Brain Damage. Onhan sekin varmasti syvemmälle teutoni-thrashiin uppoutuneille aliarvostettu helmi, mutta...ei. Nyt en jaksa laittaa tuon luokan kamaa levylautaselle.

Lopetetaan siis kuivahkon turvalliseen perus-thrashiin jenkkilästä. Testament oli velipojalle kova bändi silloin joskus yläasteikäisenä rankempaan metalliin tutustuessa. Otetaan vaikka tämä kakkoslevy – yllättäen taas kasarin lopulta! Mielipiteet hieman vaihtelevat sen suhteen, että paraniko tässä biisinkirjoitustaito ja soittotyyli debyytti The Legacyyn verrattuna, vai muuttuiko meno päinvastoin tylsemmäksi ja kuivakammaksi. No jaa, en osaa valita. Hyviä levyjä molemmat vaikka juuri tätä perus-rässäystä ovatkin. Laitetaan tähän yksi Testamentin keikkasettien klassikoista, eli Trial by Fire.

Vuosi lähestyy loppuaan, kova meininki jatkuuu, neula kulkee pitkin levyn uraa, sydämet lyövät, moshaajien niskat liikkuvat, liput talvitaivasta vasten, kynttilät säihkyvät. Kirjoitamme, puhumme, muistamme. Palataan asiaan!

 Ja näin. Lokakuu vierähti niin, ettei ehtinyt edes tänne kirjoitella. Koronapandemiassa eletään nyt siinä mielessä hyvää vaihetta, että Suomessa 80 % rokotuskattavuus yli 12-vuotiailla on toteutumassa ihan näinä päivinä. Tauti kyllä riehuu rokottamattomien keskuudessa nyt, kun rajoitukset on poistettu, ja niinpä sairaaloissa ollaan suurehkon työmäärän alla. Glasgow’ssa on meneillään ilmastokokous. Toivottavasti saavat jotain konkreettisia päätöksiä aikaiseksi, eikä vain ympäripyöreää pyörittelyä.

Ilma on ollut lauhaa ja välillä sateista, pian kylmenee, lähelle pakkasrajaa mennään myös Etelä-Suomessa. Hyvä. Se säästä. Tästä vähän Suffocationia pyyhäinpäivän kunniaksi, älppäreissä oli näiden newyorkilaisten eka. Tekninen, brutaali, venkoileva kurnutus-tamppaus-myllytys alkoi kunnolla näiden häiskien innostamana. Ihanaahan tätäkin on silloin tällöin kuunnella. Ei mitään easy listeningiä ja säkeistö-kertosäe-lauletaanmukana -settiä vaan melkeinpä jazzahtavaa teemojen kehittelyä, huikeaa instrumettien hallintaa ja brutaaliuden ytimen hakemista.

Pyhäinpäivä tosiaan. Edesmenneitä tänään muistellaan – jos muistellaan, hah! Velipoika ei yleensä välittänyt minkään tietyn päivän pyhittämisestä jollekin asialle. Ymmärrän näkökannan, vaikka itse olenkin jonkin tason traditionalisti. Onhan tässä tullut vainajia muisteltua vaikka mitenkä harva se päivä, mutta on toki ihmisyhteisöille tärkeää, että tietyt päivät ovat vapaina hiljaiselle kunnioitukselle ja rauhoittumiselle. Sitten voi muina päivinä jatkaa pinnallista sikailua!

Kohta on tämä lp-laatikko käyty läpi. Kyllä teen joitain poimintoja vielä tuolta toisestakin lootasta. Ei tätä tähän voi jättää. Mutta mitäs? Suikkareita. How Will I Laugh Tomorrow When I Can't Even Smile Today -levy vuodelta 1988. Näiden meininki on kyllä mukavan härskiä crossover-thrashia. Varmaan lähimpänä skeittimusaa (jonkin Anthraxin, tai no, vaikka Bad Religionin kanssa), josta diggailen. Myös tätä seuraava Lights...Camera...Revolution löytyy laatikosta, se onkin erittäin tuttu itselleni, olikohan peräti tuolta levyltä nauhoitettu se kasetti, joka itselläni on vielä kaapin perällä. No, nyt on sitten itse alkuperäinen levykin. Näin ne äänitteet kiertävät.

Uudemmat, tämän vuosituhannen Suicidal Tendencies -biisit, joita olen kuullut, ovat kyllä olleet enimmäkseen todella ankeita, ihme funkheavy-jöötiä. Tässä kuitenkin tämän How Will… -levyn kakkosraita Hearing Voices.

ST:ssa on parhaimmillaan just hyvä eläytyminen ongelmanuoren tai muuten vain ulkopuoliseksi itsensä tuntevan tyypin mielenmaisemaan. Ulkopuolisuus on usein viisautta. Oli se sitten vahingossa löydettyä tai tarkoituksella tavoiteltua. Kahvi loppui. Illaksi on taas hieman olutta. Haa, tietoisesti kirjoitin samat asiat kuin edellisessä, syyskuun pätkässäni.

Oluesta kun tuli puhe, niin Saksan Tankardia veljellä oli pari levyä. Laitetaanpa soimaan levy Morning After, sattumoisin vuodelta 1988 tämäkin. Saksalaista tyylitajua, hittolainen, pakko arvostaa!

 

Seuraava kirjoitukseni onkin sitten viimeinen tämän laatikon tiimoilta, sen jälkeen on seuraavan laatikon aika! (Fanfaareja?) Näin, yhtäkkiä tuntuu, että velipoika naureskelee tässä mukana ja kannustaa eteenpäin. Pitipä tämäkin päivä nähdä. Haalea marraskuun aurinko hohtaa puidenlatvojen ja sälekaihdinten läpi, minä kirjoitan, lapset leikkiävät viereisessä huoneessa, vaimo on töissä, Tankard soi, alle viikon päästä täytän itsekin taas vuosia. Hiton outo, kiehtova ja pelottava kosmos. Ei auta kuin ratsastaa mukana. Kippis!

Loppuun vähän rauhoittumista. Pekka Streng tuolla jossain aiemmassa tekstissä tulikin mainittua ohimennen. Kesämaa-levyltä kastepisaramaisen herkkä Katsele yössä.

Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!

 

Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.

 

Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!

Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.

 

Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.

Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.

 

Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.

Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.

 

Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!

 Huhhei, elokuun kahdeskymmenes. Tämähän on aina yhtä freesi tapa aloittaa kirjoitus taivastelemalla sitä, kuinka aika on päiväkirjamerkintöjen välissä rientänyt. Ikään kuin lukija ei ajan kulua itse huomaisi. Eipä siinä, parin päivän kuluttua on oikeasti kulunut vuosi tämän blogin ensimmäisen tekstin kirjoittamisesta.

Emme jää tuleen makaamaan, vai mitä? Älppäreiden läpikäynnin oheen pitää välillä poimia cd-palojakin tänne. Nimittäin vanha kunnon brittijyrä Benediction. Heiltä ilmestyi äskettäin kehuttu uusi levykin, ja hyvältähän sekin kuulosti, erittäinkin hyvältä. Veljen cd-levyissä oli vuoden 1993 hiton kova Transcend the Rubicon. Tässä siltä ihanasti hölköttelevä I Bow to None.

 

Afganistanissa jenkkijoukkojen vetäytymisen jälkeen talibanit ovat ottaneet vallan. Voi perse. Toivottavasti kaatuu omaan mahdottomuuteensa niiden ääriääliöiden viritys. Vaikea kokonaisuus, sotien ja köyhyyden runtelema iso maa, jossa kuohuu monenlaisia ristiriitaisia voimia. Katellaan. Kaikilla siellä ei kyllä ole todellakaan aikaa katella. Tästäkin aiheesta voisi paasata nyt, mutta enpä tee sitä. Ennemmin luen yhteiskunnallisten asiantuntijoiden, kriisitilanteessa mukana olleiden ja muiden pitkällistä näkemystä omaavien toimijoiden analyysejä. Sohvan pohjalla makaavien kaikkitietävien märinät ja ylimieliset kuvaukset afganistanilaisten kansanluonteesta eivät kiinnosta.

Savatagen Hall of the Mountain King on kyllä amerikkalaisen power metalin klassikko. Vuosi oli 1987 ja Jon Oliva kiljui, kähisi, huudahteli ja lauleskeli todella joustavasti ja väkevästi. Vimmaista groovea, korkealentoisia melodioita ja metallista terävyyttä. Pirun hienoa. Vokalistin veli Criss Oliva kuoli sittemmin vuonna 1993 auto-onnettomuudessa, kun rattijuoppo rysäytti päin hänen autoaan. Paska säkä! R.I.P. vaan sinnekin suuntaan näin muutaman vuosikymmenen verran takautuvasti.

Mutta rauhoitutaanpa hieman. Sateista on ollut pari päivää, joten nostetaan lp-valikoimasta Jimi Hendrixin levyltä Axis: Bold as Love nätti kipale One Rainy Wish. Joku espanjaksi tekstitetty yhden kuvan ”video” löytyi. Mennään sillä nyt.

 

Tämä on ensimmäinen blogiteksti tässä elokuussa. Ollut muka niin kiirettä, töitä ja vapaa-ajan hötkyilyä ja niin edelleen. No, ehkä jonkinlaiset kunnon rysäytykset teen vielä syssymmällä, jotta saisi joskus päätökseen tämän savotan. Eipä sitä tiedä, jos levyjen läpikäynnin jälkeen vielä palaisin silloin tällöin tänne jotain huipputärkeitä mietteitä naputtelemaan.

Vuosi. Miten ehtii vuodessa muisto hälvetä, kirkastua, vahvistua, etääntyä? Veljen kuolema ja tyttären syntymä osuivat samalle päivämäärälle. Hän täyttää seitsemän, veljen ei enää tarvitse täyttää mitään. Ei vuosia, ei saappaita, ei tehtäviä, ei hyllyjä, ei odotuksia. Elämä kasvaa ja kuhisee. On viileämpää, lopultakin. On satanut.

Ragen pisteet ovat nousseet, kun pari kertaa tuota Secrets in a Weird World  -lp:tä, lähinnä b-puolta, olen ohimennen parina iltana tässä kuunnellut. Aika ovelia, notkeita, tunteellisia ja toimivia kappaleita loppujen lopuksi. Mitään tämän vuosituhannen Ragea en kyllä varmaankaan jaksaisi kuunnella. Vaistoni varoittaa vahvasta puuduttavuudesta. Tai no, mistäs sen tietää, ei pitäisi ennakolta tuomita vaikka se hauskaa ja helppoa onkin.

Mutta jatketaanpa R-kirjaimen kohdalta. Jumalauta, veljellä oli kaksi Rattin lp-levyä! Oli päässyt unohtumaan. Varmaankin aika hevinkuuntelun alkuvaiheessa oli hän nuo hankkinut. Sokerista glam metaliahan nämä tyypit väänsivät, bändi on kai jossain muodossa kasassa nykyisinkin, osin riitojen erilleen potkimana, vaikka tällainen jos mikä on nuorten jäbien musaa. Hitto minkä näköisiä tyyppejä. Ihan tällaista Mötley Cruen ja Def Leppardin välillä kimpoilevaa jumppaa. Muistan jonkin ikivanhan Suosikki-lehden, jossa luki kannessa ”Ratt – hevin uudet kuninkaat”, olikohan kysymysmerkki perässä? Joka tapauksessa, on kyllä aikamoista, jos tällaisella hattaralla pääsee heavyn kuninkuudesta kisaamaan! Eipä siinä, valtavan suosittujahan nämä taisivat ensimmäisten levyjensä aikaan olla etenkin USA:ssa. Monien näiden biisien kertosäkeet ja pumppaavat riffittelyt muistan kyllä jostain vuosien takaa. Pop-koukkuja onkin seassa melkoinen määrä. Nyt kuuntelussa yhtyeen kakkoslevy Invasion of Your Privacy vuodelta 1985.

Ensimmäinen biisi on nimeltään You’re in Love, toinen taas Never Use Love. Joo-o, love sitä ja love tätä, uskotaan! Hitto mikä meininki. Toki, rakkaushan on keskeinen (keskeisin?) voima elonpiirissä ylipäätään. Näillä se on tietysti enimmäkseen tätä glitter-/neonvalo-/hikispandex-lempeä.

Sitten neljäs levy Reach for The Sky. Kolme vuotta myöhäisempi julkaisu, eli vuodelta 1988. Progebändiltä näyttävä kansi, mitä lienevät tuolla hakeneet? Jotain aikuisempaa uskottavuutta ehkä. Joka tapauksessa aika samoissa sfääreissä tälläkin levyllä liikutaan kuin tuolla Invasionilla. Ehkä soundit ovat vielä siistimmät ja stadionmaisemmin läjähtelevät. Ja biisit jotenkin hillitympiä ja tylsempiä. Huh, alkaa kyllä tämä tanssahtelu ja kiemurtelu ja kiehnäys ja lepertely uuvuttaa nopeasti.

Jatketaan R-kirjaimella. Rainbow ja lääkärikantinen Difficult to Cure -levy vuodelta 1981. Rainbowin ensimmäiset levyt, joissa Dio lauloi, olivat kyllä kovia. Tässä Vokalistina on Joe Lynn Turner ja ote on vähän kuivakkaampi, enemmän sellaista pubissa taustamusiikkina soljuvaa hard rockia. Ritchie Blackmoren kitarointi on kyllä napakkaa ja taidokasta. Monen biisin tyyli vain kulkee enemmän jonkin Toton linjoilla kuin verevän varhais-heavyn maailmassa. (Asia erikseen toki on, että Totohan on näin vanhemmiten kuultuna tietyllä tapaa kovaa kamaa!)

Heti alkuun suuri hitti I Surrender ja perään kiihkeästi tykittelevä Spotlight Kid. Alku levyllä on siis komea (vaikka tuo I Surrender on aina ollut mielestäni vähän sellainen keskilinjan keskiluokkaisen keski-ikäisen hardrockarin tunteilubiisi, sori vaan). Pidemmän päälle meno on professionaalia, sopivan karheaa, sopivan tunnelmallista ja samalla tietyllä tapaa hyvin arkista. Kyllä tämä levy omalla asteikollani sinne haalean puolivälin tienoille jää.

Tästä b-puolen aloitus Can’t Happen Here. Mallikelpoista perinteisen otteen hard rockia, toimii kyllä.

 

Sitten vähän jyrkempää kamaa, siis musiikillisen lähestymiskulman kannalta. Seattlesta löytyi tällainenkin bändi kuin Reverend. Kaksi kokopitkää julkaisivat aivan 1990-luvun alussa. Thrashin ja jenkkiläisen power metalin välimaastossa mennään. Muistelin, että tuli naureskeltua sille, miten karmea rääkyjä vokalisti on, mutta eihän tuo mitään ihan mahdotonta ääntelyä ole, siis jos on vähänkään tottunut rankemman metallin vokalisteihin. Korkealta David Wayne kyllä vetää suurimman osan ajasta. Käheys tuo hieman mieleen Overkillin Bobby Blitzin mutta enemmän Wayne selkeästi haluaa kailottaa yläilmoissa liiteleviä uhkaavia varoituksia kuin maanläheisempi katujätkä Blitz.

Wayne muuten kuoli vuonna 2005, taisi olla auto-onnettomuuden seurauksena kehittynyt kuolio mikä vei hengen. Oli lauleskelemassa myös Metal Churchin kolmella levyllä. Ja sattumoisin juuri Metal Churhin myöhempi vokalisti Mike Howe kuoli tuossa pari päivää sitten. Samana päivänä meni myös Slipknotin alkuperäinen rumpali Joey Jordison. Näin päästiin taas näihin RIP-asioihin! Joka tapauksessa ei tuo Wayne huono vokalisti ole, hienosti esiintyy niillä Metal Churchin levyillä. Tässä ehkä vähäeleinen (vähärahainen) tuotanto ja tykittelevä thrashin poljento tekevät sen, että ärhäkkä ja voimakas laulutyyli pistävät aluksi korvaan.

 

Kaiken kaikkiaan, ei tämä niin epätoivoiselta kuulosta kuin muistelin. Tiukasti rutisevaa ja paukkuvaa menoa kohtalaisen tasapainoisilla ysärimetallisoundeilla, parissa biisissä myös hitaampaa tunnelmankehittelyä. Varmasti monilla käy hermoon tuo Waynen laulu, mutta itseäni ärsyttäisi varmasti enemmän joku ponneton määkyjä tai tasapaksu haukahtelija.

Kuten aiemmin tuli todettua, ei Iso-Britannia ikinä ole ollut mikään thrashin ihmemaa. Eikä Re-Animator pelasta tilannetta. Näiden englantilaisten toinen kokopitkä Laughing vuodelta 1991 pyörähti soittimessa a-puolen osalta ja se riitti. Laiskaa epäkiinnostavaa thrash metalia puolivillaisella funk rock -poljennolla ja hölmöilyillä maustettuna. Nyt soi vuotta aikaisempi Condemned to Eternity. Meininki oli tällä selkeästi vakuuttavampi, mutta lopputulos on silti keskinkertaista rävellystä. Ei järkyttävän huonoa, mutta ei tarpeeksi hyvää, jotta oikeasti innostuisin. Enpä siis tuhlaa enempää aikaa elämästäni Re-Animatorin kuunteluun tai bändistä puhumiseen. Tämä Chain of Command kuulostaa olevan ihan ok kappale.

Otetaanpas lohduksi jyhkeämpää tamppausta Atlantin takaa, jälleen Yhdysvallosta. Nimittäin Possessed ja vuoden 1987 viiden biisin ep The Eyes of Horror. Tässäpä mainio annos julmasti rouhivaa, pahaenteistä death metalin katkuista thrashia. Possessedhan oli yhdessä Deathin kanssa death metalin pioneereja. Tällä levyllä tyyli nojaa hieman enemmän thrashiin. Joka tapauksessa ihanasti samanlaista hautakammio-/suolenpätkämeininkiä kuin vaikkapa Autopsylla. Eipä tämän jälkeen Possessedilta tullut pariin vuosikymmeneen muita julkaisuja kuin split-levyjä, singlejä ja kokoelmia.

Aikamoista metalliherkkua on luvassa tuossa S-kirjaimen osiossa kyllä. Mutta on tuolla vielä muutakin kuin heviosastoa tulossa, tuo yksi laatikko on vielä käymättä läpi. Mutta taas on varmasti niin paljon kommentoitavaa tulossa, että osan yli pitää hypätä ja osa käydä läpi samalla tavalla pika-arviona listaamalla kuin tuossa aikaisemmin tein joillekin levyille. Eihän tätä projektia muuten saa valmiiksi ennen maailmanloppua! Älytöntä touhua. Hah, mitäs läksit, naureskelee joku sieltä kuoleman rajan takaa.

Onpas jännää, heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Ja viimeinen lomaviikkoni, jos moisia jaksaisi ajatella. Helteet ovat taas palanneet muutamaksi päiväksi. Eiköhän tämän kestä. Jumaliste, Matin kuolinpäivästä tulee vuosi. Kolmen päivän kuluttua. Mihin olen päässyt tässä vuoden aikana? Vaikea hahmottaa, mutta varmaa on, että suru on muuttanut muotoaan, kasvanut osaksi elämän runkoa kuin köynnös puun ympärillä. Se ei purista eikä kurista. On olemassa, mutta katse on lähinnä suunnattu sinne, missä uusia versoja kasvaa ja uusia näkymiä avautuu. Oksankärjet ja latvat.

Yhtye: Rage. Levy: Secrets in a Weird World. Vuosi oli 1989 ja bändin postiosoitteen maana oli vielä Länsi-Saksa. Ihan kovaa heavy/speed metalia. Napakkaa riffittelyä, ripaus kokeellisuutta kappalerakenteissa, toimivia laulumelodioita, vähän höntin kuulosta innokasta meininkiä välillä. Aivan hyvää Saksa-heavyä siis. Kyllähän bändin korniudelle tuli naureskeltua aikoinaan, ainakin jollekin musiikkivideolle. Nyt kun tässä kuuntelee, niin vähän kahden vaiheilla puntaroin, että onko meno ihan vain keskinkertaista vai oikeasti kovaa heavy-ilotulitusta. Jotenkin raikasta tämä on. Ehkä muistuma yksinkertaisemmista ajoista, kun uusi reipas heavy-bändi oli lähtökohtaisesti aina hyvä juttu ja menevä kertosäe oli ihan hiton asiallisen kuuloinen, ilman kyynistä kommentointia ja arvotusta siitä, kuinka hassua hoilausta ja muka-eeppistä lurittelua taas yritetään raapia kasaan?

Tämähän oli näiden tyyppien neljäs kokopitkä. Ja ovat vieläkin kansassa. Tai no, basisti-vokalisti on alkuperäinen, muut tyypit ovat matkan varrella vaihtuneet tuoreempiin kasvoihin. Joka tapauksessa Ragelta tuli tänä vuonna bändin 25. kokopitkä levy. Jestas, siinä onkin perusheavyä oikein kunnon lasti. Ei olisi tuon katalogin läpikuuntelu kerralla heikkoja varten!

Lapset riitelivät äsken piirustuspapereista. Myös näitä hetkiä elämässä pitää oppia rakastamaan. Tahdot, näkemykset, liikeradat risteävät ja silloin kipinöi.