Itsenäisyyspäivä. Harvinaisen rapsakka pakkanen jo tähän aikaan talvesta. Nyt on -11 celsiusta ulkona, viime yönä käväisi kahdessakymmenessä. Lähipäivinä voi kiristyä taas, ehkä ensi viikoksi lauhtuu. Näin se pitää tehdä, siis syksyn taakse jättäminen, kun talvi isolla T:llä astuu näyttämölle. Tästä voi ammentaa myös omaan mieleensä kirkkautta ja selkeyttä.

Alkaakin tuntua siltä, että kohta on aika saattaa tämä blogi päätökseensä. Vielä olisi tosiaan yksi laatikollinen lp-levyjä käymättä läpi, mutta päätin, että sieltä en nosta yhtä monia poimintoja kuin ensimmäisestä laatikosta tai cd-levyjen joukosta. Ajatuksia ja pohdintoja kyllä riittää, ehkä niitä voisin kirjoitella ylös jossain toisessa formaatissa, ehkä ihan vain toisessa blogissa. Katsoo nyt. Joka tapauksessa reilu vuodenkierto on jo kulunut, ajatukset ovat syttyneet, hiipuneet, jalostuneet, rypistyneet, laajentuneet, ja veljen kuolema on asettunut asianmukaiselle paikalleen elämän tragedioiden hyllyllä. Siksi on pian aika päästää irti Veljeni levyt -konseptista, joka kaikesta hauskuudestaan huolimatta on ollut myös surutyön tekoa. Mitä ”pian” tarkoittaa, se onkin eri asia.

Whiplash! Insult to Injury on näiden kolmas levy, kasarin lopulta. Hieman oli alkulevyjen kiihkeys laantunut ja asteen sivistyneempää speed/thrashia väännettiin tässä vaiheessa. Ihan kelpo bändi, ei mikään huippunerokas ilmentymä mutta kuitenkin ansaitsee oman lukunsa thrash metalin historiikeissa.

 

Voivod, tuo thrash metalin sinihomejuusto. Näiltä löytyy progea, punkkia, psykedeliaa, industrial-sävyjä ja suorempaa rokkailua, kaikki sillä tavoin viistosti esitettynä, ettei bändin maailmaan ole helppo kaikkien ensikuulemalta uppoutua. Aikoinaan, kun velipoika näitä levyjä hommaili, naureskelin vähän, että mitäs ihme häröilyä tämäkin on. Nykyisin rakastan. Uudetkin voivodit ovat hyviä. Ehkä lempparivaiheeni yhtyeen historiassa on juuri muuntautumisvaihe thrash metal -pohjalta enemmän kohti ilmavia progemaisemia. Lp:nä veljellä oli nämä keskeisimmät eli Killing Technology, Dimension Hatröss ja Nothingface. Tässä Dimension Hatrössin b-puolen aloitus Macrosolutions to Megaproblems.

Sitten vähän muuta kuin metallia. Veli oli tämänkin lp:n heittänyt T-alkuisten metallilevyjen sekaan, hah! Reteä Judas Priest -fonttinen kansi. Mitähän tämä Tuomas Henrikin meininki virallisesti on – jotain kokeellista psykedeelistä, paikoin elektro-sävytteistä kapakkarockia? En tiiä. Kai tätä vähän sille jengille voi suositella, joka diggailee Absoluuttisesta nollapisteestä tai Rätön&Lehtisalon touhuista. Rentoa mutta piikikästä menoa, elämän tarkkailua, saatan tykätä tästä välillä. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä vielä. Osa biiseistä on seesteisempää hymistelyä, sitten on tällaista reteämpää rytinää kuten Nike.

 

Mitäs sitten vielä… Okei, Vio-Lencen Eternal Nightmare. Jumalauta, että tässä on varsin ruma kansi. No, ei sentään sillä tavalla muovisen kankea kuin jossain nykyajan halpisratkaisuissa, ”äkkiä vaan tietokoneella päällekkäin jotain liekkejä ja raunioita ja pääkalloja”, nehän ovat kamalimpia. Tämä bändi on monelle tuttu siitä, että Machine Headin vokalisti-kitaristi Robb Flynn oli tässä kitaristina. Muistelen, että kireän ja repivän kuuloiset laulannat oli tällä levyllä, Sean Killian -niminen kaveri. No laitetaanpas pyörimään. A-puoli alkaa nimibiisillä.

Okei, ei sinänsä kovin kireää tai repivää ollutkaan, vähän tuollaista ulvahtelua ja nopeaa hölötystä lähinnä. Jossain määrin lähempänä punkkia kuin metallivokalistien tyypillisiä elkeitä. Ei oikein istu musiikkiin eikä varsinkaan anna sille lisää purevuutta, kuten pitäisi. Riffithän tällä levyllä ovat maukkaita ja meno mukavan pidäkkeetöntä. Sopivissa kohdissa viljellään yhteishuutoja. Ymmärrän, että joidenkin kirjoissa tämä on vähemmän tunnettu thrash metalin helmi. Omaan hermooni tämä musiikkityyli ei aivan täysillä iske, ja edelleen tuo Killianin laulutyyli dominoi liikaa näillä biisiellä.

Nyt voisi lopetella tämän tekstipätkän. Olisihan tuossa vielä tarjolla saksalainen Vendetta levyllään Brain Damage. Onhan sekin varmasti syvemmälle teutoni-thrashiin uppoutuneille aliarvostettu helmi, mutta...ei. Nyt en jaksa laittaa tuon luokan kamaa levylautaselle.

Lopetetaan siis kuivahkon turvalliseen perus-thrashiin jenkkilästä. Testament oli velipojalle kova bändi silloin joskus yläasteikäisenä rankempaan metalliin tutustuessa. Otetaan vaikka tämä kakkoslevy – yllättäen taas kasarin lopulta! Mielipiteet hieman vaihtelevat sen suhteen, että paraniko tässä biisinkirjoitustaito ja soittotyyli debyytti The Legacyyn verrattuna, vai muuttuiko meno päinvastoin tylsemmäksi ja kuivakammaksi. No jaa, en osaa valita. Hyviä levyjä molemmat vaikka juuri tätä perus-rässäystä ovatkin. Laitetaan tähän yksi Testamentin keikkasettien klassikoista, eli Trial by Fire.

Vuosi lähestyy loppuaan, kova meininki jatkuuu, neula kulkee pitkin levyn uraa, sydämet lyövät, moshaajien niskat liikkuvat, liput talvitaivasta vasten, kynttilät säihkyvät. Kirjoitamme, puhumme, muistamme. Palataan asiaan!

Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!

 

Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.

 

Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!

Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.

 

Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.

Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.

 

Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.

Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.

 

Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!

Onpas jännää, heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Ja viimeinen lomaviikkoni, jos moisia jaksaisi ajatella. Helteet ovat taas palanneet muutamaksi päiväksi. Eiköhän tämän kestä. Jumaliste, Matin kuolinpäivästä tulee vuosi. Kolmen päivän kuluttua. Mihin olen päässyt tässä vuoden aikana? Vaikea hahmottaa, mutta varmaa on, että suru on muuttanut muotoaan, kasvanut osaksi elämän runkoa kuin köynnös puun ympärillä. Se ei purista eikä kurista. On olemassa, mutta katse on lähinnä suunnattu sinne, missä uusia versoja kasvaa ja uusia näkymiä avautuu. Oksankärjet ja latvat.

Yhtye: Rage. Levy: Secrets in a Weird World. Vuosi oli 1989 ja bändin postiosoitteen maana oli vielä Länsi-Saksa. Ihan kovaa heavy/speed metalia. Napakkaa riffittelyä, ripaus kokeellisuutta kappalerakenteissa, toimivia laulumelodioita, vähän höntin kuulosta innokasta meininkiä välillä. Aivan hyvää Saksa-heavyä siis. Kyllähän bändin korniudelle tuli naureskeltua aikoinaan, ainakin jollekin musiikkivideolle. Nyt kun tässä kuuntelee, niin vähän kahden vaiheilla puntaroin, että onko meno ihan vain keskinkertaista vai oikeasti kovaa heavy-ilotulitusta. Jotenkin raikasta tämä on. Ehkä muistuma yksinkertaisemmista ajoista, kun uusi reipas heavy-bändi oli lähtökohtaisesti aina hyvä juttu ja menevä kertosäe oli ihan hiton asiallisen kuuloinen, ilman kyynistä kommentointia ja arvotusta siitä, kuinka hassua hoilausta ja muka-eeppistä lurittelua taas yritetään raapia kasaan?

Tämähän oli näiden tyyppien neljäs kokopitkä. Ja ovat vieläkin kansassa. Tai no, basisti-vokalisti on alkuperäinen, muut tyypit ovat matkan varrella vaihtuneet tuoreempiin kasvoihin. Joka tapauksessa Ragelta tuli tänä vuonna bändin 25. kokopitkä levy. Jestas, siinä onkin perusheavyä oikein kunnon lasti. Ei olisi tuon katalogin läpikuuntelu kerralla heikkoja varten!

Lapset riitelivät äsken piirustuspapereista. Myös näitä hetkiä elämässä pitää oppia rakastamaan. Tahdot, näkemykset, liikeradat risteävät ja silloin kipinöi.