Keskiviikko. Ulkona pimeää, sateista, sakenevaa loppusyksyä. Jostain leijailee jo aavistus pikkujouluajasta. Ei sinänsä, että pikkujoulutouhut tänä vuonna kiinnostaisivat senkään vertaa mitä kuin yleensä.

Overkillin Horrorscope-levy räyhää. Eihän tämä vuoden 1991 tuotos bändin klassisimpia ole, mutta on näissäkin (toinen Overkill jonka otin hyllyyn oli vuoden -94 W.F.O.) terävää meininkiä eikä tunkkainen groove-rullaus peitä musiikin purevuutta alleen. Bobby Blitzin Axl Rose -vaikutteinen nasaali on huvittava ja sopivan veemäinen. Tämä bändihän nähtiin Matin kanssa Tuska-festivaalilla vuonna 2010, kun Matti oli toipumassa silloisesta syövästään, lymfoomasta. Hieman oli heikkona hoidoista mutta jaksoi nautiskella meiningistä ja juoda pari kallista muovituoppiolutta. Bobby naureskeli innostuneelle yleisölle: ”You make me feel like 45 again”. Mainiosti sanottu, mies oli silloin viisikymppinen. Nyt on jo kymmenen vuotta vanhempi. Itsestään selvää mutta silti hämmentävää. Vuosien kulumisen päivittely on latteaa huvia, mutta joskus sitä on tehtävä. Se on kuin vuodenkiertojen silittelyä, ajan tunnustelua sormilla: siinä se on, siinä se menee, ja me olemme mukana siinä. Emme ole pudonneet pois.

 

 

Viime viikonlopun reissu Helsinkiin ystävän luokse sujui hyvin. Mässäilyä, olutta ja elokuvia. Vanha meininki, hieman vanhemmat tyypit. Näin se varmistuu, että kaikki jatkuu ja kasvaa ja ottaa uusia muotoja, vaikka joku meistä jäisikin yllättäen matkasta. Hyvä niin. Matti siirtyy pysyväksi osaksi yhteisiä muistojamme, vitsejämme, mielipiteitämme ja arvostuksiamme.

Tuntuu, että olen saavuttanut asian käsittelyssä uuden portaan. Suru ei ylety ainakaan kaulaan asti enää. Itse asiassa olen noussut jo sen verran korkealle, että vesi velloo enää polvieni kohdalla. Ja tuuli, joka nousee joka päivä, vaikka sitä ei itse huomaisi, kuivattaa vaatteitani.

Oma valmistumiseni ammattikorkeakoulusta lähenee. Todistushakemukset ja muut on tehty. Ensilumi satoi maanantain vastaisena yönä ja on nyt jo sulanut pois. Talvirenkaat on laitettu autoon alle, olemme valmiit uuteen kylmän aaltoon. Sään kylmyys on pientä ja helppoa verrattuna siihen kylmyyteen, joka käy ovesta, kun joku rakas on viety viereltämme pois. Ja nyt lopetan tuollaisten vertausten viljelyn ja menen tekemään uutta voileipää.

Huomenna 15-vuotiaalta kissaltamme poistetaan pari hammasta, joissa oli havaittu syöpymää. Oikku, rakas pörisijä.

Väsyttää. Eilen heräsin työmatkan takia aikaisin ja tänään aamuisen autokatsastuksen vuoksi. Ei niin yllättäen edessä kummankin alatukivarren pallonivel on välyksellinen. Perusjuttuja. Näistä olen aina perinteisesti ilmoittanut Matille soittamalla tai viestillä. Nyt en voi. Sama juttu kuin jalkapallossa. Suomi voitti Irlannin tyylikkäästi 1-0 pari päivää sitten. Kuuletko, veli? Hienosti menee.

Eilen laitoin sosiaalisen median kautta yksityisviestit myös parille vanhalle kaverille, jotka tunsivat Matin. Tuntui hyvältä, kun he vastasivat. Veljen muistojen aallot yltävät heihin asti. Ne aaltoilevat takaisin. Me elävät jatkamme omissa aallokoissamme. Pahoittelut tökeröstä purjehdusvertauksesta!

Huomenna lähden käymään Helsingissä vanhan ystävän luona. Hän oli myös Matin muistotilaisuudessa. Hänen kanssaan on paljon puhuttavaa. Matkustan pitkästä aikaa junalla.

Muutaman päivän kuluttua sataa mahdollisesti ensilumi.

 

Leevi and the Leavingsin kokoelma Menestyksen salaisuus. Sieltä helähtelee svengaavasti Tikapuut taivaaseen. Siinä ihmetellään, kuinka toiset paskovat maailmaa välittämättä lainkaan muista elollisista. Samaa ihmetteli veljeni. Leevistä voin myöhemmin kirjoittaa lisää. Samoin Napalm Deathista.

Perunkirjoitus on tehty. Kävin vanhempieni luona kirjaamassa tietokoneella asiakirjaan tiedot, jotka nettipohjainen palvelu selkeästi vaihe vaiheelta ohjeisti. Ei ollut vaikeaa, koska ei ollut valtavia omaisuuksia tai velkoja tai testamenttia. Sellaista on vapaus. Se on rikkautta.

Eddie van Halen kuoli kurkkusyöpään 65-vuotiaana. Hyvä kitaristi, vaikuttanut tyylillään moneen. Sinänsä Van Halen -yhtyeen musiikki ei merkinnyt minulle eikä Matille paljoakaan. Alaviitteenä jossain nuoruusvuosien sivuilla yhtyeeltä ehkä löytyy pari kappaletta. Mieleeni on jäänyt myös se yksi tummasävyisempi 90-luvun kappale, jossa Sammy Hagar lauloi käheästi, ripauksella murhetta.

Matin tyttöystävä tulee sunnuntaina käymään. 6-vuotias tyttäremme on viime viikkoina kipuillut kuoleman ajatusten kanssa. Hän ei haluaisi, että kuolemme ennen häntä. Ajatus on hänestä todella murheellinen. Onhan se minustakin. Mutta osa aikuisuutta on oppia elämään murheen kanssa, upottaa se osaksi elämän näkymää. Siellä se kirveltää silmiä, pilvien reunoilla ja puiden juurella, varjoissa. Tiedämme, että se hyökkää vielä monta kertaa uudestaan. Mutta nyt sitä ei tarvitse ajatella. Ei nyt, kun on niin paljon kaikkea muuta. Rakkautta, naurua, töitä, unta, laiskottelua, ruokaa, sauna. Huomenna voisikin mennä saunaan. Vailla kiirettä, illalla.

On lokakuu. Kaksi päivää sitten tuli kaksi kuukautta Matin kuolemasta. Silti minusta tuntuu, että hän näkee tämän syksyn, hänen henkensä venyy tänne, liikkuu hehkuvien puunlehtien seassa ja aistii aamussa höyryn samentamat autojen ikkunat. Paitsi että ei hän liiku eikä aisti. Hän jätti tämän maailman. Mutta silti, hän on mukana.

Häneltä jäi erittäin hyvä vihreä keskikokoinen reppu. Se istuu loistavasti selkään, taskut ovat järkevän kokoisia ja tukevilla vetoketjuilla varustettuja. Käytin jo sitä käydessäni lasten kanssa pienellä retkellä lähimetsässä viime viikonloppuna. Repun käyttäminen on Matin kiittämistä.

Tänään mieleeni nousi hänen viimeinen päivänsä. Miten hän sai unta? Aavistiko hän, että huomenna olisi lähdön aika? Kaikesta päätellen ei ainakaan vahvasti. Hän tiesi, että siirtoa saattohoitokotiin valmisteltiin. Mutta hän puhui siitä kuin väliaikaisesta asumisjärjestelystä. No, väliaikaista se olikin.

Hän sanoi, että oli lääkärin kanssa puhunut, että katsotaan, miten tilanne kehittyy, ja jos vointi paranee, niin sitten vedetään käsijarrua ja palataan sairaalahoitoon. Mutta eihän se kuulosta todennäköiseltä, ei edes juuri mahdolliselta. Silti minäkin halusin uskoa. Ajattelin, että ehkä muutaman kuukauden hän elelisi siellä rauhallisessa ympäristössä, voimistuisi, saisi uutta lääkettä. Mieletöntä. Ja silti järkevää. Ihminen haluaa selviytyä. Hän haluaa puhaltaa toivonkipinään.

Hector: Kadonneet lapset. Sympaattinen levy. Palavan sielun henkäyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Muutama jännä cover-biisi, kuten Nainen yksin on, eli alun perin Alice Cooperin Only Women Bleed. Tyylikäs slovari. Yllätyin, kun biisi lähti soimaan: onpas tutun kuuloista herkistelyä. Ei varmasti ollut viimeinen yllätys, mikä Matin levyistä kumpuaa.

 

 

Levyliike maksoi 160 euroa sinne viemistäni cd-levyistä. Televisiossa puhutaan USA:n presidentinvaalien kaoottisesta, herjauksia vilisseestä vaaliväittelystä. Minun amk-opinnäytetyöni on valmis ja pidän sen pohjalta esityksen ensi viikolla. Maailma pyörii. Haluan sanoa sen myös Matille: maailmamme pyörii yhä.