Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.

Taas muutama levy myyntiin. Kannet hyvässä kunnossa, ei naarmuja. Siirrän paperista merkkiä, joka osoittaa varmasti myyntiin menevien ja vielä arviointivuoroaan odottavien rajan.

Hevistä tämä pitkälti juontuu. Tai metallimusiikista, jos haluaa kuulostaa musiikkinörtiltä ja pelkää vulgaaria epämääräisyyttä. Heavy metal eri muodoissaan oli se nuorisomusiikkikulttuurin haara, johon yhtä aikaa ihastuimme 90-luvun alussa. Grunge levitteli lonkeroitaan joka nurkan takana, mutta sopiva annos refleksinomaista inhoa tuota muodikasta suuntausta vastaan auttoi keskittymään siihen, mikä oli oleellista ja seuraamaan, miten metalli selvisi noista vaikeista vuosista vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Lähinnä ”vaikeudet” kylläkin koskivat mainstream-bändejä ja tietyissä alagenreissä tuo oli hyvinkin eloisaa aikaa. Samoin myönnyimme ajan kuluessa ymmärtämään tiettyjä grungeksi leimattuja bändejä, mutta se on asia erikseen.

Matti sukelsi syvemmälle äänimmäiseen metalliin – lähinnä thrashiin ja deathiin – kun minä keskityin perinteisemmän heavyn arvostukseen. Oli meillä toki monia yhteisiä suosikkeja, ja inhon kohteet olivat pitkälti yhteisiä myös. Lähinnä ero oli painotuksessa, siinä, mikä on se kovin ydin, aidoin asia. Vuosien kuluessa hänen musiikkimakunsa syveni ja laajeni osittain samoja reittejä kuin minulla, osin hän taas lähti erilaisille poluille.

 

Emperor: In the Nighside Eclipse. 1994.

 
Itse löysin metallimusiikista 2000-luvulla uusia versioita, sekoituksia ja tasoja, joihin Matti ei vastaavasti tuntenut kovin suurta vetoa sillä hetkellä, ja samaan aikaan hän ruokki tajuntaansa punkilla, progella, industrialilla, protestilauluilla, avantgarde-meiningillä. Näin jälkeenpäin katsottuna voin todeta, että itse olin mieltymysliikkeissäni konservatiivisempi: ymmärsin ja nautin satunnaisesti monista samoista musiikillisista elementeistä kuin hänkin, mutta pidin niihin tietyn varovaisen etäisyyden. Ehkä keskityin ennemmin tarkasti, hiljaa hypistellen tiettyihin tyylisuuntiin ja niiden alahaaroihin kuin olisin syöksynyt halaamaan sekä hiljaisten suvantojen että kaoottisten koskien tutkimattomia aarteita. Osin tämä kuvastaa temperamenttejamme muutenkin. Mutta en halua vetää moisia suoria yhtäläisyyslankoja. Olisi todellakin väärin luokitella meidän eromme muutamalla luonteenpiirteitä määrittävällä adjektiivilla. Ei ainakaan tässä vaiheessa kirjoitusta, ei tässä vaiheessa työtä. Olen itsekin vasta opettelemassa, mitä uskallan kirjoittaa hänestä ja minusta.

Juoksin tänään lenkin. Alkoi sataa melko pian kun olin astunut ulos. En kääntynyt takaisin. Pilvissä jyrisi, salama iski hehkuvana railona lähistöllä edessäpäin. Kastuin, juoksin kotiin. Juoksin, koska elävät keuhkoni ahmivat ilmaa ja jalkani liikkuivat.