Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.
Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.
No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.
Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.
Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.
