Kyllä juttu nyt on niin, että tässä kirjoituksessa laitan tämän projektin pakettiin. Vuosi on vaihtunut ja blogin aloituksesta on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Viime aikoina on taas tullut kuunneltua noita toisesta lp-laatikoista löytyviä klassikoita ja mietittyä, miten osa on jäänyt vähemmälle huomiolle itsestäänselvyytenä ja toisia on aktiivisesti tullut diggailtua läpi vuosien. Aloitetaanpas nyt King Diamondin ihanalla kauhutarinoinnilla ja falsetilla, eli Abigail-levyn b-puolen aloitus Omens.

Samaan klassikkosarjaan kuuluu myös tuolta laatikosta pilkistävä Them, ja kohtalaisen arvostettu on myös The Eye, jonka soundimaailma kyllä on hieman lattea – rummuthan sillä levyllä on toteutettu osittain rumpukoneella. Ja ah, The Dark Sides -ep, joka lienee tunnetuin joulubiisistään No Presents for Christmas.

Mutta tosiaan, lopun aika on käsillä. Tässä on niin paljon käyty läpi menneisyyttä ja elämän jatkumista ja menneiden asioiden ymmärtämistä, että on aika sulkea tämä luku ja siirtyä seuraavaan. Enää veljen kuolema ei ole akuutti kolhu vaan merkki elämän laudoituksessa – samanlainen oksankohta kuin meidän kaikkien elämät ja syntymät tulevat olemaan. Toki se on lähellä ja erottuu selvästi, mutta se on hioutunut osaksi universumia tavalla, joka ei vaadi aktiivista käsittelyä.

Lisäksi minua alkaa pikku hiljaa kiinnostaa tutustua syvällisemmin viime vuosien levyihin, musiikkiin, joka hengittää tässä hetkessä. En ole ikinä ollut sellainen tyyppi, jonka mielestä olisi itseisarvoista elää koko ajan musiikkimaailman ajan hermolla ja jatkuvasti diggailla juuri niitä uusimpia juttuja. Toisaalta joissain takavuosikymmenten klassikoissa pyöriminen on yksinkertaisesti liian nurkkakuntaista ja ummehtunutta toimintaa – tietyllä varauksella toki! Arvostan kyllä sellaistakin asennetta, että kunnolla uppoutuu tietyn aikakauden yhteen musiikkigenreen ja kaapii sieltä itselleen kaiken mahdollisen materiaalin ja sivutuotteet ja sitä kautta löytää kenties syvempää ymmärrystä inhimillisen elon ja taiteen teon ydinvirtauksista. Sallittakoon nyt näin mahtipontineen muotoilu.

Enimmäkseen tosiaan on metallimusiikkia tässä toisessa lp-laatikossa. Olennaisia levyjä muun muassa yhtyeiltä Kreator, Metallica, Obituary, Overkill, Megadeth, Judas Priest, Nuclear Assault, Exodus, Autopsy… Myös Ruotsin-maalta Entombed, Grave...ja Carnage, joka teki yhden kokopitkän levyn ja bändin pohjalta syntyikin pian Dismember.

Mutta jotta ei aivan pelkäksi hevi-iloitteluksi menisi tämä viimeinen kirjoitus, nostetaan tuolta Hectorin levy Nuku idiootti. (On siellä myös Juicea ja Eppu Normaalia.) Tässä siis a-puolen neljäs kappale Jossain jysähtää. Huhhuh, mitkä kasarisoundit!

No, laitetaanpas sitä Carnagea sitten tähän kun oli puhetta. Tämähän on just tätä rymisevää, rullaavaa, tummaa, röyhkeää ja tunnelmallista ruotsidödistä aivan ysärin alusta. Kyllä tälle paikkansa on.

 

Ja olisihan tuolla death metalia tosiaan enemmäkin, jäikös tuossa äsken mainitsematta Death, Carcass,  Bolt Thrower, Morgoth. Löytyy myös thrashimpaa, kuten aiemmin mainittujen kreatoreiden ym. lisäksi Coroner (tässä on kyllä tyylikäs bändi muuten!), Destruction, The Accüsed, Death Angel, Flotsam and Jetsam… Onhan se ihan mukavaa, että näitäkään ei nyt itse tarvitse vaivautua hankkimaan hyllyyn. Mutta kyllä nämä veljen levyt säilyvät omassa osiossaan hyllyssä (tai minne komeroon nyt ainakin osa niistä loppusijoitetaankaan, pitää vielä miettiä), ja itse hankkimani levyt ovat näistä erillään ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa on vahvistunut se tunne, että itse keskityn nyt enimmäkseen uudehkojen eli lähivuosina ilmestyneiden levyjen ostoon – toki aika vähän tulee nykyisin levyjä ostettua. Mutta ehdottomasti silloin tällöin on fyysisiä äänitteitä hankittava arvostamiltaan artisteilta. Silloin musiikki uppoaa tajuntaan aivan eri tavalla ja pääsee osaksi jotain monitahoisempaa kokemusta kuin vain klikkaamalla päälle äänitiedoston tietokoneelta. Se on vain sellainen juttu! Ymmärtäneekö nuoriso. Ehkä jotkut.

Onko minussa vahvistunut tuntemus johdatuksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä, toisesta maailmasta? Vastaus on: ei. Jos siis puhutaan jostain perinteisessä mielessä yliluonnollisesta turvahahmosta, turvapaikasta ja kaiken järjestymisestä siten kuin itse toivoisin asioiden olevan. Siitähän uskonnollisessa turvassa on kyse. Kun vain teet asian näin/ajattelet tällä tavalla/luotat jumalhahmoon x (tottelevaisuuden ja hartauden aste vaihtelee uskonnon mukaan), pääset lopulta (yleensä juuri kuoleman jälkeen) paikkaan, jossa kaikki on lopultakin hyvin ja tilit tasattu ja olet vapaa vaivoistasi. Saahan sellaiseen uskoa, ei siinä mitään.

Elämään ja kuolemaan liittyvien tuntemusten kautta olen oppinut ajattelemaan, että on todellakin jotain paljon suurempaa kuin ihmisen keho ja mieli. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään sellaista, mitä ihminen toivoo sen olevan, eikä universumilla ole mitään velvollisuutta pitää ihmisen tajuntaa ja yksilöllistä elämää ”hengissä”. Se velvollisuus on ihmisellä itsellään.

Ajatus siitä, että yksittäisen ihmisen tajunta ei ole enää olemassa, kun keho tuhoutuu, on hirvittävä elävälle. Vaan sepä voikin olla harhaa. Ehkä siinä ei olekaan mitään kauheaa. Toki se on epätoivottava tilanne, niin pitkään kuin haluaa olla elävä ja tekevä ja hengittävä. Mutta joskus emme ole. Muut ovat. Epäitsekkyys on vaikeaa, mutta joskus on hyväksyttävä, että elämän lahja on muiden yksilöiden hallussa ja me olemme heidän mielessään timantteina, miekkoina, kyninä, ohjeina, lauluina.

Kukaan ei siis kuole sillä tavalla, että jäisi mustaan tyhjyyteen vellomaan. Kaikki ovat osana valonsäteitä, aamuja, tähtiä, planeettojen liikkeitä, ja pienemmässä mittakaavassa mukana kärpästen ja perhosten ja matojen elämässä, geenien ja molekyylien virrassa. Kopioitumassa, muuntautumassa, energiana, palamassa. Mutta miltä se tuntuu, saako sen kokea itse? Siinäpä kysymys. Kysymys, joka ehkä on asetettu väärin. Itse ei ehkä saa kokea kaikkea ikuisesti. Joku toinen, joku toinen elävä olento, kokee, ja sinä olet pieni osa häntä.

Entä sitten, kun maapallo tuhoutuu? Elävätkö ihmisolentojen ajatusten perinnöt jollain toisella tähdellä? Pitääkö joskus sammuttaa valot lopullisesti? Ehkä ei tarvitse katsoa noin kauas. Ei kärpänenkään mieti, mitä etelämantereella tapahtuu. Meidän tehtävämme on pitää kuolemaa edeltävää elämää yllä nyt. Koska se on juuri se, mikä jatkuu kuoleman jälkeen.

Ulkona on pakkasta -1, tammikuinen aurinko paistaa puiden takaa maltillisesti säihkyen. Vaimo on töissä. Lapset säntäilevät oman huoneensa ja olohuoneen välillä, isosisko opettaa pikkuveljeä laskemaan.

Mutta tuossa nyt on Judas Priestin Stained Class, upea vuoden 1978 levy, jolla priisti otti selkeästi pesäeroa bluespohjaiseen heavy rockiin ja suuntasi tiukemmin sahaavaan ja korkeammalta syöksähtelevään metalliin. Otetaan tähän kuitenkin rauhallisemman sotin kipale, blogin aiheeseen sopiva jykevänkaunis Beyond the Realms of Death.

Nyt on tämä työ tehty. Kiitos, veljeni. Kiitos elämä, rakkaus, taide, luonto, kirjat, musiikki. Matka jatkukoon.

 Ja näin. Lokakuu vierähti niin, ettei ehtinyt edes tänne kirjoitella. Koronapandemiassa eletään nyt siinä mielessä hyvää vaihetta, että Suomessa 80 % rokotuskattavuus yli 12-vuotiailla on toteutumassa ihan näinä päivinä. Tauti kyllä riehuu rokottamattomien keskuudessa nyt, kun rajoitukset on poistettu, ja niinpä sairaaloissa ollaan suurehkon työmäärän alla. Glasgow’ssa on meneillään ilmastokokous. Toivottavasti saavat jotain konkreettisia päätöksiä aikaiseksi, eikä vain ympäripyöreää pyörittelyä.

Ilma on ollut lauhaa ja välillä sateista, pian kylmenee, lähelle pakkasrajaa mennään myös Etelä-Suomessa. Hyvä. Se säästä. Tästä vähän Suffocationia pyyhäinpäivän kunniaksi, älppäreissä oli näiden newyorkilaisten eka. Tekninen, brutaali, venkoileva kurnutus-tamppaus-myllytys alkoi kunnolla näiden häiskien innostamana. Ihanaahan tätäkin on silloin tällöin kuunnella. Ei mitään easy listeningiä ja säkeistö-kertosäe-lauletaanmukana -settiä vaan melkeinpä jazzahtavaa teemojen kehittelyä, huikeaa instrumettien hallintaa ja brutaaliuden ytimen hakemista.

Pyhäinpäivä tosiaan. Edesmenneitä tänään muistellaan – jos muistellaan, hah! Velipoika ei yleensä välittänyt minkään tietyn päivän pyhittämisestä jollekin asialle. Ymmärrän näkökannan, vaikka itse olenkin jonkin tason traditionalisti. Onhan tässä tullut vainajia muisteltua vaikka mitenkä harva se päivä, mutta on toki ihmisyhteisöille tärkeää, että tietyt päivät ovat vapaina hiljaiselle kunnioitukselle ja rauhoittumiselle. Sitten voi muina päivinä jatkaa pinnallista sikailua!

Kohta on tämä lp-laatikko käyty läpi. Kyllä teen joitain poimintoja vielä tuolta toisestakin lootasta. Ei tätä tähän voi jättää. Mutta mitäs? Suikkareita. How Will I Laugh Tomorrow When I Can't Even Smile Today -levy vuodelta 1988. Näiden meininki on kyllä mukavan härskiä crossover-thrashia. Varmaan lähimpänä skeittimusaa (jonkin Anthraxin, tai no, vaikka Bad Religionin kanssa), josta diggailen. Myös tätä seuraava Lights...Camera...Revolution löytyy laatikosta, se onkin erittäin tuttu itselleni, olikohan peräti tuolta levyltä nauhoitettu se kasetti, joka itselläni on vielä kaapin perällä. No, nyt on sitten itse alkuperäinen levykin. Näin ne äänitteet kiertävät.

Uudemmat, tämän vuosituhannen Suicidal Tendencies -biisit, joita olen kuullut, ovat kyllä olleet enimmäkseen todella ankeita, ihme funkheavy-jöötiä. Tässä kuitenkin tämän How Will… -levyn kakkosraita Hearing Voices.

ST:ssa on parhaimmillaan just hyvä eläytyminen ongelmanuoren tai muuten vain ulkopuoliseksi itsensä tuntevan tyypin mielenmaisemaan. Ulkopuolisuus on usein viisautta. Oli se sitten vahingossa löydettyä tai tarkoituksella tavoiteltua. Kahvi loppui. Illaksi on taas hieman olutta. Haa, tietoisesti kirjoitin samat asiat kuin edellisessä, syyskuun pätkässäni.

Oluesta kun tuli puhe, niin Saksan Tankardia veljellä oli pari levyä. Laitetaanpa soimaan levy Morning After, sattumoisin vuodelta 1988 tämäkin. Saksalaista tyylitajua, hittolainen, pakko arvostaa!

 

Seuraava kirjoitukseni onkin sitten viimeinen tämän laatikon tiimoilta, sen jälkeen on seuraavan laatikon aika! (Fanfaareja?) Näin, yhtäkkiä tuntuu, että velipoika naureskelee tässä mukana ja kannustaa eteenpäin. Pitipä tämäkin päivä nähdä. Haalea marraskuun aurinko hohtaa puidenlatvojen ja sälekaihdinten läpi, minä kirjoitan, lapset leikkiävät viereisessä huoneessa, vaimo on töissä, Tankard soi, alle viikon päästä täytän itsekin taas vuosia. Hiton outo, kiehtova ja pelottava kosmos. Ei auta kuin ratsastaa mukana. Kippis!

Loppuun vähän rauhoittumista. Pekka Streng tuolla jossain aiemmassa tekstissä tulikin mainittua ohimennen. Kesämaa-levyltä kastepisaramaisen herkkä Katsele yössä.

Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!

 

Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.

 

Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!

Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.

 

Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.

Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.

 

Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.

Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.

 

Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!

Vuosi. Miten ehtii vuodessa muisto hälvetä, kirkastua, vahvistua, etääntyä? Veljen kuolema ja tyttären syntymä osuivat samalle päivämäärälle. Hän täyttää seitsemän, veljen ei enää tarvitse täyttää mitään. Ei vuosia, ei saappaita, ei tehtäviä, ei hyllyjä, ei odotuksia. Elämä kasvaa ja kuhisee. On viileämpää, lopultakin. On satanut.

Ragen pisteet ovat nousseet, kun pari kertaa tuota Secrets in a Weird World  -lp:tä, lähinnä b-puolta, olen ohimennen parina iltana tässä kuunnellut. Aika ovelia, notkeita, tunteellisia ja toimivia kappaleita loppujen lopuksi. Mitään tämän vuosituhannen Ragea en kyllä varmaankaan jaksaisi kuunnella. Vaistoni varoittaa vahvasta puuduttavuudesta. Tai no, mistäs sen tietää, ei pitäisi ennakolta tuomita vaikka se hauskaa ja helppoa onkin.

Mutta jatketaanpa R-kirjaimen kohdalta. Jumalauta, veljellä oli kaksi Rattin lp-levyä! Oli päässyt unohtumaan. Varmaankin aika hevinkuuntelun alkuvaiheessa oli hän nuo hankkinut. Sokerista glam metaliahan nämä tyypit väänsivät, bändi on kai jossain muodossa kasassa nykyisinkin, osin riitojen erilleen potkimana, vaikka tällainen jos mikä on nuorten jäbien musaa. Hitto minkä näköisiä tyyppejä. Ihan tällaista Mötley Cruen ja Def Leppardin välillä kimpoilevaa jumppaa. Muistan jonkin ikivanhan Suosikki-lehden, jossa luki kannessa ”Ratt – hevin uudet kuninkaat”, olikohan kysymysmerkki perässä? Joka tapauksessa, on kyllä aikamoista, jos tällaisella hattaralla pääsee heavyn kuninkuudesta kisaamaan! Eipä siinä, valtavan suosittujahan nämä taisivat ensimmäisten levyjensä aikaan olla etenkin USA:ssa. Monien näiden biisien kertosäkeet ja pumppaavat riffittelyt muistan kyllä jostain vuosien takaa. Pop-koukkuja onkin seassa melkoinen määrä. Nyt kuuntelussa yhtyeen kakkoslevy Invasion of Your Privacy vuodelta 1985.

Ensimmäinen biisi on nimeltään You’re in Love, toinen taas Never Use Love. Joo-o, love sitä ja love tätä, uskotaan! Hitto mikä meininki. Toki, rakkaushan on keskeinen (keskeisin?) voima elonpiirissä ylipäätään. Näillä se on tietysti enimmäkseen tätä glitter-/neonvalo-/hikispandex-lempeä.

Sitten neljäs levy Reach for The Sky. Kolme vuotta myöhäisempi julkaisu, eli vuodelta 1988. Progebändiltä näyttävä kansi, mitä lienevät tuolla hakeneet? Jotain aikuisempaa uskottavuutta ehkä. Joka tapauksessa aika samoissa sfääreissä tälläkin levyllä liikutaan kuin tuolla Invasionilla. Ehkä soundit ovat vielä siistimmät ja stadionmaisemmin läjähtelevät. Ja biisit jotenkin hillitympiä ja tylsempiä. Huh, alkaa kyllä tämä tanssahtelu ja kiemurtelu ja kiehnäys ja lepertely uuvuttaa nopeasti.

Jatketaan R-kirjaimella. Rainbow ja lääkärikantinen Difficult to Cure -levy vuodelta 1981. Rainbowin ensimmäiset levyt, joissa Dio lauloi, olivat kyllä kovia. Tässä Vokalistina on Joe Lynn Turner ja ote on vähän kuivakkaampi, enemmän sellaista pubissa taustamusiikkina soljuvaa hard rockia. Ritchie Blackmoren kitarointi on kyllä napakkaa ja taidokasta. Monen biisin tyyli vain kulkee enemmän jonkin Toton linjoilla kuin verevän varhais-heavyn maailmassa. (Asia erikseen toki on, että Totohan on näin vanhemmiten kuultuna tietyllä tapaa kovaa kamaa!)

Heti alkuun suuri hitti I Surrender ja perään kiihkeästi tykittelevä Spotlight Kid. Alku levyllä on siis komea (vaikka tuo I Surrender on aina ollut mielestäni vähän sellainen keskilinjan keskiluokkaisen keski-ikäisen hardrockarin tunteilubiisi, sori vaan). Pidemmän päälle meno on professionaalia, sopivan karheaa, sopivan tunnelmallista ja samalla tietyllä tapaa hyvin arkista. Kyllä tämä levy omalla asteikollani sinne haalean puolivälin tienoille jää.

Tästä b-puolen aloitus Can’t Happen Here. Mallikelpoista perinteisen otteen hard rockia, toimii kyllä.

 

Sitten vähän jyrkempää kamaa, siis musiikillisen lähestymiskulman kannalta. Seattlesta löytyi tällainenkin bändi kuin Reverend. Kaksi kokopitkää julkaisivat aivan 1990-luvun alussa. Thrashin ja jenkkiläisen power metalin välimaastossa mennään. Muistelin, että tuli naureskeltua sille, miten karmea rääkyjä vokalisti on, mutta eihän tuo mitään ihan mahdotonta ääntelyä ole, siis jos on vähänkään tottunut rankemman metallin vokalisteihin. Korkealta David Wayne kyllä vetää suurimman osan ajasta. Käheys tuo hieman mieleen Overkillin Bobby Blitzin mutta enemmän Wayne selkeästi haluaa kailottaa yläilmoissa liiteleviä uhkaavia varoituksia kuin maanläheisempi katujätkä Blitz.

Wayne muuten kuoli vuonna 2005, taisi olla auto-onnettomuuden seurauksena kehittynyt kuolio mikä vei hengen. Oli lauleskelemassa myös Metal Churchin kolmella levyllä. Ja sattumoisin juuri Metal Churhin myöhempi vokalisti Mike Howe kuoli tuossa pari päivää sitten. Samana päivänä meni myös Slipknotin alkuperäinen rumpali Joey Jordison. Näin päästiin taas näihin RIP-asioihin! Joka tapauksessa ei tuo Wayne huono vokalisti ole, hienosti esiintyy niillä Metal Churchin levyillä. Tässä ehkä vähäeleinen (vähärahainen) tuotanto ja tykittelevä thrashin poljento tekevät sen, että ärhäkkä ja voimakas laulutyyli pistävät aluksi korvaan.

 

Kaiken kaikkiaan, ei tämä niin epätoivoiselta kuulosta kuin muistelin. Tiukasti rutisevaa ja paukkuvaa menoa kohtalaisen tasapainoisilla ysärimetallisoundeilla, parissa biisissä myös hitaampaa tunnelmankehittelyä. Varmasti monilla käy hermoon tuo Waynen laulu, mutta itseäni ärsyttäisi varmasti enemmän joku ponneton määkyjä tai tasapaksu haukahtelija.

Kuten aiemmin tuli todettua, ei Iso-Britannia ikinä ole ollut mikään thrashin ihmemaa. Eikä Re-Animator pelasta tilannetta. Näiden englantilaisten toinen kokopitkä Laughing vuodelta 1991 pyörähti soittimessa a-puolen osalta ja se riitti. Laiskaa epäkiinnostavaa thrash metalia puolivillaisella funk rock -poljennolla ja hölmöilyillä maustettuna. Nyt soi vuotta aikaisempi Condemned to Eternity. Meininki oli tällä selkeästi vakuuttavampi, mutta lopputulos on silti keskinkertaista rävellystä. Ei järkyttävän huonoa, mutta ei tarpeeksi hyvää, jotta oikeasti innostuisin. Enpä siis tuhlaa enempää aikaa elämästäni Re-Animatorin kuunteluun tai bändistä puhumiseen. Tämä Chain of Command kuulostaa olevan ihan ok kappale.

Otetaanpas lohduksi jyhkeämpää tamppausta Atlantin takaa, jälleen Yhdysvallosta. Nimittäin Possessed ja vuoden 1987 viiden biisin ep The Eyes of Horror. Tässäpä mainio annos julmasti rouhivaa, pahaenteistä death metalin katkuista thrashia. Possessedhan oli yhdessä Deathin kanssa death metalin pioneereja. Tällä levyllä tyyli nojaa hieman enemmän thrashiin. Joka tapauksessa ihanasti samanlaista hautakammio-/suolenpätkämeininkiä kuin vaikkapa Autopsylla. Eipä tämän jälkeen Possessedilta tullut pariin vuosikymmeneen muita julkaisuja kuin split-levyjä, singlejä ja kokoelmia.

Aikamoista metalliherkkua on luvassa tuossa S-kirjaimen osiossa kyllä. Mutta on tuolla vielä muutakin kuin heviosastoa tulossa, tuo yksi laatikko on vielä käymättä läpi. Mutta taas on varmasti niin paljon kommentoitavaa tulossa, että osan yli pitää hypätä ja osa käydä läpi samalla tavalla pika-arviona listaamalla kuin tuossa aikaisemmin tein joillekin levyille. Eihän tätä projektia muuten saa valmiiksi ennen maailmanloppua! Älytöntä touhua. Hah, mitäs läksit, naureskelee joku sieltä kuoleman rajan takaa.

 Mitäs hemmettiä, kaksikymmentä päivää kulunut edellisestä tekstistä. Helteet ovat nyt muutamaksi päiväksi taunneet, mutta kohta mennään taas. Perkele. Kyllähän tuon kestää jos ei yli kolmenkymmenen mennä ja yöllä olisi edes kohtalaisen viileää, mutta kunnon sateita ei ole tullut pitkään aikaan. Luonto kärvistelee, mustikatkin jäävät pieniksi.

Viime viikonloppuna netissä ja lopulta muidenkin tiedotusvälineiden puolella sai huomiota #punkstoo -aihepiiri, eli anonyymisti ahdistelun uhriksi joutuneet keikoilla kävijät ja soittajien seurassa olleet – suurimmaksi osaksi naiset – ovat päässeet tuolla kanavalla Instagramissa kertomaan kokemuksiaan. Kylmäävää luettavaa. Myös #metaltoo ja parin muun genren paljastuskanavat on perustettu. Hyvä, että nämä käydään kunnolla läpi. Onhan tuollaisten asioiden mahdollistaminen ollut yhteiskunnassa laajempikin ilmiö kuin muutaman kusipäisen hyväksikäyttäjän toiminta. Alakulttuureissa ihmiset – tässä tapauksessa hyvin usein nimen omaan miehet – voivat jokainen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten otollinen ilmapiiri kaikenlaiselle ahdistelulle, kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja väkivallalle muodostuu, tai siis jatkossa toivottavasti jää muodostumatta yhä useammin.

Mutta jatketaanpa silti musiikin parissa. Äsken soitin Anthraxin Persistence on Time -levyn. Sehän oli erittäin tyylikäs, vähän tummanpuhuvampi kuin sitä edeltäneet bändin tuotokset. Monia muistoja on siitä, kuinka nuo biisit raikuivat velipojan huoneessa.

Eipä jäädä kuitenkaan siihen, vaan kurkistetaan lp-laatikkoon. Itävaltalainen Pungent Stench sieltä kurkistelee. Debyytti For God Your Soul... For Me Your Flesh vuodelta 1990. Tämä painos on harvinaisempi, 1000 kappaletta painettu splatter-kuvioitu vinyyli. Rumpusoundi on kyllä ankeasti lätkyttävä. Mutta kyllä tässä tietty kiero ja törkyinen meininki on vahvana, suositus sellaisen death metalin ystäville. Ei jazzopistokamaa.

Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.

 

Marraskuu, ennätyksellisen lämmintä. Toissayönä oli länsirannikolla +14,7 astetta. Kesän sumuinen suru venyy tänne asti. Talvi pysyy piilossa. Tulisipa lunta, tulisipa pakkasta. Piste syksylle. Pakkasen veitsi, joka leikkaa kesään ulottuvat rihmat poikki.

Deaceased. Reteästi rymisevää heavy metalia thrash- ja death-pohjalla. Näin sanoisin. Supernatural Addiction on heidän neljäs levynsä, vuodelta 2000. Tuota pitää kuunnella lisää.

 

 

Suurin osa levyistä on jo hyllyssä. Muutamia on vielä, tarvitaan uusi hylly. Osa ei varmasti lopullisesti jää minulle, kuuluvat enemmän kiertoon maailmalle kiinnostuneemmille korville kuin hyllyihini pölyttymään.

Nyt tuntuu, että suru ei enää lainehdi. Se on asettunut, ehkä jäätynyt. Muuttunut posliiniastiaksi. Sitä ei uskalla heitellä eikä töniä, jottei se putoa. Mutta se on kiinteämpää nyt. Se ei liikahtele mielen reunoja vasten. Se vain on, kiiltää ja hohtaa hiljaisena ja murheellisena, kauniina ja viileänä.

Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.