I don’t want that holy water, it makes me burn… Onkohan Into the Unknown 90-luvun parasta Mercyful Fatea? Ainakin itselleni läheisin. Lappeenrannassa, Matin Lauritsalan-yksiössä tuota kuunneltiin. Asfaltti, männyt, kioski tien toisella puolella, harmaanruskea vastapäisen talon seinä hehkuivat kesäauringossa. Suunnittelimme Nummirock-reissua. Samat rakennukset ja samat puut ovat varmaankin siellä vieläkin.

 

 

Matin novellikokoelma Epäonnistuneita ihmisiä (Kulttuurivihkot 2020) ilmestyi. Hankin sen tietysti heti. Olen nyt muutaman tarinan lueskellut. Terävää tekstiä, tajunnanvirtaa, kärsimystä, roisia huumoria, hierarkioiden ja teeskentelyn kritiikkiä, väkivallan purkauksia, hajoavan mielen liikkeitä. Erittäin sujuvaa tekstiä. En oikeasti tiennytkään, että hän osasi kirjoittaa noin hyvin. Oma tyylini on palikkamaisempi, varmuuden vuoksi selittävämpi. Hän potkii ovia auki ennen kuin on käännellyt avainta lukossa. Sanat elävät. Kiittäkäämme siitä.

Haluaisin vielä joskus nähdä Mercyful Faten keikalla. King Diamondin oman bändin olen kaksi kertaa nähnyt. Koronavirus on taas voimissaan, mutta kunhan se on painettu historiaan niin ehkä sitten, jos sattuisivat täällä päin Suomen kamaralla pyörähtämään. Kovin on epäselvä tulevaisuus. Se ei niin paljon haittaa nyt, kun on kovasti katsellut menneisyyteen joka tapauksessa. Tulkoon mitä tulee, samaan menneisyyden jonoon nekin hetket menevät. Minutes and seconds are passing us by, laulaa herra Diamond aavemaisen koleasti ‘Faten Time-levyn nimikappaleessa.

Ylihuomenna on jo joulukuu. Vieläkin harmittaa, etten voi soittaa Matille tai nähdä häntä enää. Olla yhteydessä. Mutta hän on yhteydessä meihin. Tekstien kautta ja menneisyyden painovoiman avulla.

Nyt pitäisi kehitellä kysymyksiä sähköpostihaastatteluun eräälle arvostetulle erikoislaatuiselle muusikolle, joka on tunnettu doomista sekä hieman kokeellisemmasta kolinasta. Tämän miehen levyjä Matilla ei ollutkaan, kyseisen artistin tuotanto ei ollut aivan hänen makunsa keskiössä. Voi olla, että ajan kuluessa, oikeaan saumaan osuessaan, tuo musiikki – nimenomaan doom metalin osalta – olisi Matillakin tuulettanut tajunnan kellareita samoin kuin se teki minulle.

Joulukuu. Tosiaankin. Eläköön pimeys, hiljaisuus, pysähtyminen, valon syntyminen, kaiken jatkuminen, kuohuva kevät siellä jossain.

Dillinger Escape Plan. Tätäkin matikkametallia eli ahdistunutta ja raivoavaa nykimistä – okei, mukana joitain seesteisempiä rallatteluhetkiä – tuli muutama levy Matilta. Aikamoista. Kyllä tämä toimii oikeassa hetkessä. Pieni annos esimerkiksi tähän marraskuiseen mustaan iltaan. Mattia viehätti ristiriitaisuus, ristivetoisuus, viistous. Ei mitään helposti pureskeltavaa pullaa.

Talvi ei anna merkkejä itsestään. Yhdysvalloissa vaalit hävinnyt presidentti Donald Trump – eräs merkki aikamme pohjavirroissa piilevistä älyttömyyksistä, jotka silloin tällöin sakeutuvat altaissa, joihin seisova vesi kerääntyy – venkoilee tappionsa myöntämisen kanssa. Dillinger Escape Plan: Calculating Infinity on itse asiassa ihan kelpo soundtrack hänen valtakautensa tempoilulle, uhittelulle ja asioiden sotkemiselle ja pitkin seiniä paiskomiselle.

Nyt laitoin musiikin pois. A-studiossa keskustellaan, kuinka USA:n presidentin toiminta vaikuttaa Suomen turvallisuustilanteeseen. Eilen Suomen jalkapallomaajoukkue voitti Pariisissa harjoitusottelussa Ranskan. 0-2. Jumalauta. Tämä on sellainen asia, mistä laittaisin viestin Matille. Tai soittaisin. Päivittelisimme, miten uskomatonta tämä on. Mutta totta se on. Jokainen päivä elämässä on totta. Jos koko maailma ylipäätään on totta, on myös elämä. Hengitys. Hetket.

Marraskuu, ennätyksellisen lämmintä. Toissayönä oli länsirannikolla +14,7 astetta. Kesän sumuinen suru venyy tänne asti. Talvi pysyy piilossa. Tulisipa lunta, tulisipa pakkasta. Piste syksylle. Pakkasen veitsi, joka leikkaa kesään ulottuvat rihmat poikki.

Deaceased. Reteästi rymisevää heavy metalia thrash- ja death-pohjalla. Näin sanoisin. Supernatural Addiction on heidän neljäs levynsä, vuodelta 2000. Tuota pitää kuunnella lisää.

 

 

Suurin osa levyistä on jo hyllyssä. Muutamia on vielä, tarvitaan uusi hylly. Osa ei varmasti lopullisesti jää minulle, kuuluvat enemmän kiertoon maailmalle kiinnostuneemmille korville kuin hyllyihini pölyttymään.

Nyt tuntuu, että suru ei enää lainehdi. Se on asettunut, ehkä jäätynyt. Muuttunut posliiniastiaksi. Sitä ei uskalla heitellä eikä töniä, jottei se putoa. Mutta se on kiinteämpää nyt. Se ei liikahtele mielen reunoja vasten. Se vain on, kiiltää ja hohtaa hiljaisena ja murheellisena, kauniina ja viileänä.