Itsenäisyyspäivä. Harvinaisen rapsakka pakkanen jo tähän aikaan talvesta. Nyt on -11 celsiusta ulkona, viime yönä käväisi kahdessakymmenessä. Lähipäivinä voi kiristyä taas, ehkä ensi viikoksi lauhtuu. Näin se pitää tehdä, siis syksyn taakse jättäminen, kun talvi isolla T:llä astuu näyttämölle. Tästä voi ammentaa myös omaan mieleensä kirkkautta ja selkeyttä.

Alkaakin tuntua siltä, että kohta on aika saattaa tämä blogi päätökseensä. Vielä olisi tosiaan yksi laatikollinen lp-levyjä käymättä läpi, mutta päätin, että sieltä en nosta yhtä monia poimintoja kuin ensimmäisestä laatikosta tai cd-levyjen joukosta. Ajatuksia ja pohdintoja kyllä riittää, ehkä niitä voisin kirjoitella ylös jossain toisessa formaatissa, ehkä ihan vain toisessa blogissa. Katsoo nyt. Joka tapauksessa reilu vuodenkierto on jo kulunut, ajatukset ovat syttyneet, hiipuneet, jalostuneet, rypistyneet, laajentuneet, ja veljen kuolema on asettunut asianmukaiselle paikalleen elämän tragedioiden hyllyllä. Siksi on pian aika päästää irti Veljeni levyt -konseptista, joka kaikesta hauskuudestaan huolimatta on ollut myös surutyön tekoa. Mitä ”pian” tarkoittaa, se onkin eri asia.

Whiplash! Insult to Injury on näiden kolmas levy, kasarin lopulta. Hieman oli alkulevyjen kiihkeys laantunut ja asteen sivistyneempää speed/thrashia väännettiin tässä vaiheessa. Ihan kelpo bändi, ei mikään huippunerokas ilmentymä mutta kuitenkin ansaitsee oman lukunsa thrash metalin historiikeissa.

 

Voivod, tuo thrash metalin sinihomejuusto. Näiltä löytyy progea, punkkia, psykedeliaa, industrial-sävyjä ja suorempaa rokkailua, kaikki sillä tavoin viistosti esitettynä, ettei bändin maailmaan ole helppo kaikkien ensikuulemalta uppoutua. Aikoinaan, kun velipoika näitä levyjä hommaili, naureskelin vähän, että mitäs ihme häröilyä tämäkin on. Nykyisin rakastan. Uudetkin voivodit ovat hyviä. Ehkä lempparivaiheeni yhtyeen historiassa on juuri muuntautumisvaihe thrash metal -pohjalta enemmän kohti ilmavia progemaisemia. Lp:nä veljellä oli nämä keskeisimmät eli Killing Technology, Dimension Hatröss ja Nothingface. Tässä Dimension Hatrössin b-puolen aloitus Macrosolutions to Megaproblems.

Sitten vähän muuta kuin metallia. Veli oli tämänkin lp:n heittänyt T-alkuisten metallilevyjen sekaan, hah! Reteä Judas Priest -fonttinen kansi. Mitähän tämä Tuomas Henrikin meininki virallisesti on – jotain kokeellista psykedeelistä, paikoin elektro-sävytteistä kapakkarockia? En tiiä. Kai tätä vähän sille jengille voi suositella, joka diggailee Absoluuttisesta nollapisteestä tai Rätön&Lehtisalon touhuista. Rentoa mutta piikikästä menoa, elämän tarkkailua, saatan tykätä tästä välillä. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä vielä. Osa biiseistä on seesteisempää hymistelyä, sitten on tällaista reteämpää rytinää kuten Nike.

 

Mitäs sitten vielä… Okei, Vio-Lencen Eternal Nightmare. Jumalauta, että tässä on varsin ruma kansi. No, ei sentään sillä tavalla muovisen kankea kuin jossain nykyajan halpisratkaisuissa, ”äkkiä vaan tietokoneella päällekkäin jotain liekkejä ja raunioita ja pääkalloja”, nehän ovat kamalimpia. Tämä bändi on monelle tuttu siitä, että Machine Headin vokalisti-kitaristi Robb Flynn oli tässä kitaristina. Muistelen, että kireän ja repivän kuuloiset laulannat oli tällä levyllä, Sean Killian -niminen kaveri. No laitetaanpas pyörimään. A-puoli alkaa nimibiisillä.

Okei, ei sinänsä kovin kireää tai repivää ollutkaan, vähän tuollaista ulvahtelua ja nopeaa hölötystä lähinnä. Jossain määrin lähempänä punkkia kuin metallivokalistien tyypillisiä elkeitä. Ei oikein istu musiikkiin eikä varsinkaan anna sille lisää purevuutta, kuten pitäisi. Riffithän tällä levyllä ovat maukkaita ja meno mukavan pidäkkeetöntä. Sopivissa kohdissa viljellään yhteishuutoja. Ymmärrän, että joidenkin kirjoissa tämä on vähemmän tunnettu thrash metalin helmi. Omaan hermooni tämä musiikkityyli ei aivan täysillä iske, ja edelleen tuo Killianin laulutyyli dominoi liikaa näillä biisiellä.

Nyt voisi lopetella tämän tekstipätkän. Olisihan tuossa vielä tarjolla saksalainen Vendetta levyllään Brain Damage. Onhan sekin varmasti syvemmälle teutoni-thrashiin uppoutuneille aliarvostettu helmi, mutta...ei. Nyt en jaksa laittaa tuon luokan kamaa levylautaselle.

Lopetetaan siis kuivahkon turvalliseen perus-thrashiin jenkkilästä. Testament oli velipojalle kova bändi silloin joskus yläasteikäisenä rankempaan metalliin tutustuessa. Otetaan vaikka tämä kakkoslevy – yllättäen taas kasarin lopulta! Mielipiteet hieman vaihtelevat sen suhteen, että paraniko tässä biisinkirjoitustaito ja soittotyyli debyytti The Legacyyn verrattuna, vai muuttuiko meno päinvastoin tylsemmäksi ja kuivakammaksi. No jaa, en osaa valita. Hyviä levyjä molemmat vaikka juuri tätä perus-rässäystä ovatkin. Laitetaan tähän yksi Testamentin keikkasettien klassikoista, eli Trial by Fire.

Vuosi lähestyy loppuaan, kova meininki jatkuuu, neula kulkee pitkin levyn uraa, sydämet lyövät, moshaajien niskat liikkuvat, liput talvitaivasta vasten, kynttilät säihkyvät. Kirjoitamme, puhumme, muistamme. Palataan asiaan!

 Ja näin. Lokakuu vierähti niin, ettei ehtinyt edes tänne kirjoitella. Koronapandemiassa eletään nyt siinä mielessä hyvää vaihetta, että Suomessa 80 % rokotuskattavuus yli 12-vuotiailla on toteutumassa ihan näinä päivinä. Tauti kyllä riehuu rokottamattomien keskuudessa nyt, kun rajoitukset on poistettu, ja niinpä sairaaloissa ollaan suurehkon työmäärän alla. Glasgow’ssa on meneillään ilmastokokous. Toivottavasti saavat jotain konkreettisia päätöksiä aikaiseksi, eikä vain ympäripyöreää pyörittelyä.

Ilma on ollut lauhaa ja välillä sateista, pian kylmenee, lähelle pakkasrajaa mennään myös Etelä-Suomessa. Hyvä. Se säästä. Tästä vähän Suffocationia pyyhäinpäivän kunniaksi, älppäreissä oli näiden newyorkilaisten eka. Tekninen, brutaali, venkoileva kurnutus-tamppaus-myllytys alkoi kunnolla näiden häiskien innostamana. Ihanaahan tätäkin on silloin tällöin kuunnella. Ei mitään easy listeningiä ja säkeistö-kertosäe-lauletaanmukana -settiä vaan melkeinpä jazzahtavaa teemojen kehittelyä, huikeaa instrumettien hallintaa ja brutaaliuden ytimen hakemista.

Pyhäinpäivä tosiaan. Edesmenneitä tänään muistellaan – jos muistellaan, hah! Velipoika ei yleensä välittänyt minkään tietyn päivän pyhittämisestä jollekin asialle. Ymmärrän näkökannan, vaikka itse olenkin jonkin tason traditionalisti. Onhan tässä tullut vainajia muisteltua vaikka mitenkä harva se päivä, mutta on toki ihmisyhteisöille tärkeää, että tietyt päivät ovat vapaina hiljaiselle kunnioitukselle ja rauhoittumiselle. Sitten voi muina päivinä jatkaa pinnallista sikailua!

Kohta on tämä lp-laatikko käyty läpi. Kyllä teen joitain poimintoja vielä tuolta toisestakin lootasta. Ei tätä tähän voi jättää. Mutta mitäs? Suikkareita. How Will I Laugh Tomorrow When I Can't Even Smile Today -levy vuodelta 1988. Näiden meininki on kyllä mukavan härskiä crossover-thrashia. Varmaan lähimpänä skeittimusaa (jonkin Anthraxin, tai no, vaikka Bad Religionin kanssa), josta diggailen. Myös tätä seuraava Lights...Camera...Revolution löytyy laatikosta, se onkin erittäin tuttu itselleni, olikohan peräti tuolta levyltä nauhoitettu se kasetti, joka itselläni on vielä kaapin perällä. No, nyt on sitten itse alkuperäinen levykin. Näin ne äänitteet kiertävät.

Uudemmat, tämän vuosituhannen Suicidal Tendencies -biisit, joita olen kuullut, ovat kyllä olleet enimmäkseen todella ankeita, ihme funkheavy-jöötiä. Tässä kuitenkin tämän How Will… -levyn kakkosraita Hearing Voices.

ST:ssa on parhaimmillaan just hyvä eläytyminen ongelmanuoren tai muuten vain ulkopuoliseksi itsensä tuntevan tyypin mielenmaisemaan. Ulkopuolisuus on usein viisautta. Oli se sitten vahingossa löydettyä tai tarkoituksella tavoiteltua. Kahvi loppui. Illaksi on taas hieman olutta. Haa, tietoisesti kirjoitin samat asiat kuin edellisessä, syyskuun pätkässäni.

Oluesta kun tuli puhe, niin Saksan Tankardia veljellä oli pari levyä. Laitetaanpa soimaan levy Morning After, sattumoisin vuodelta 1988 tämäkin. Saksalaista tyylitajua, hittolainen, pakko arvostaa!

 

Seuraava kirjoitukseni onkin sitten viimeinen tämän laatikon tiimoilta, sen jälkeen on seuraavan laatikon aika! (Fanfaareja?) Näin, yhtäkkiä tuntuu, että velipoika naureskelee tässä mukana ja kannustaa eteenpäin. Pitipä tämäkin päivä nähdä. Haalea marraskuun aurinko hohtaa puidenlatvojen ja sälekaihdinten läpi, minä kirjoitan, lapset leikkiävät viereisessä huoneessa, vaimo on töissä, Tankard soi, alle viikon päästä täytän itsekin taas vuosia. Hiton outo, kiehtova ja pelottava kosmos. Ei auta kuin ratsastaa mukana. Kippis!

Loppuun vähän rauhoittumista. Pekka Streng tuolla jossain aiemmassa tekstissä tulikin mainittua ohimennen. Kesämaa-levyltä kastepisaramaisen herkkä Katsele yössä.

Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.

David Friesen: Paths Beyond Tracing vuodelta 1980. Tämä levy kyllä rutisee kohtuuttoman paljon. Erittäin vähäeleisen bambuhuilun ja bassoviulun päälle kuuluu tiiviinsamea säännöllinen poks!...poks! Pakko nostaa neulaa hieman eteenpäin. No, hiekkainen rapina kyllä häiritsee musiikkia myöhemmässäkin kohdassa. Tämä on varomattomasti kohdeltujen vinyylilevyjen kohtalo.

Mistä lie velipoika tämänkin levyn löytänyt, ja onkohan edes monta kertaa kuunnellut? Epäilen, että ei, juuri tuon rutinan vuoksi.

 

 

On satanut parina päivänä jäätävää tihkua. Raivostuttava jäinen kuori on kaapannut maaston ja autot ja postilaatikot omakseen. Kevät alkaa tuntua todella tervetulleelta. Talvi uhittelee vielä mahdillaan, vaikka sen tehtävä alkaa jo olla tehty. Selvä juttu, temppusi on nähty, kiitos karaisusta ja jäätävistä unista ja ympäristön hiljentämisestä. Voit mennä.

 

Ennen tätä jazzmies-Frieseniä tuli vastaan Dylanin Nashville Skyline. Komean vilpitön ja juureva country-vaikutteinen levy. Hyväkuntoinen, alkuperäispainos vuodelta 1969. Sitä voisi kai pitää jonkinlaisena löytönä, vaikka en sinänsä arvolevyjen puntaroija olekaan. Säveltaide, kansitaide, yleistunnelma ja henkilökohtainen merkitys ennen euroja. Levyn sisäpussissa on nähtävissä ajan patinaa ruskistuneiden reunojen ja tahrojen muodossa. Myös tyylikäs esittelyteksti, jossa korostetaan, kuinka kätevä ja näppärä ja kestävä ja nykyaikainen formaatti vinyylilevy onkaan. Mahtavaa.

Kaksi viikkoa kulunut edellisestä kirjoituskerrasta. Käsittämätöntä. Pakkaset jatkuvat ja hyvä niin, loppukuussa ennusteissa siintää kevään aavistus. Miksi näitä säitä tähän kirjoitan? Koska me elämme niissä, hemmetti. Sää pitää meidät kiinni tässä maailmassa, olkoon sitten valoisaa, pimeää, julmaa, tuulista, tylsää, usvaista, raikasta, lämmintä, paahtavaa, joka tapauksessa sää vain on, alleviivaa sitä, että olemme täällä ja ajatuksemme ja surumme ja ilomme saavat säästä taustakankaan, jonka avulla voimme kuvitella luonnon kuin kommentoivan tuntemuksiamme. Eihän luonto oikeasti mitään kommentoi, mutta tarjoaa syyn uppotua ajatuksiin, tuijottaa pihamaalle tai järvenselälle tai metsän hämärään. Ja tilaisuuden tunnustaa asioita itselle, aivan kuin joku kuuntelisi. Ja kyllä kuunteleekin – meidän oma tajuntamme, joka on sillä hetkellä soluttautunut maiseman monisyisiin piirteisiin.

 

Helmikuinen metsänraja.

Se siitä. Väsyttää hieman, tänään on ollut maanantai ja paljon tekemistä, muutakin kuin työtä. Vähän aikaa sitten ostin hyllyyn pari uutta (tai uutta vanhaa) levyä. Yksi lp ja kaksi cd:tä. Jotenkin omien levyjen kuuntelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vähäisempää, ikään kuin veljen levyt olisivat vallannet esiintymislavan ja niiden sointia pitäisi nyt kuunnella vaikka väkisin. Olisi rike kuunnella monta päivää peräkkäin pelkästään omia levyjä! Ja onhan toki niin, että mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea vielä saan kuultavaksi. Nyt siis menossa noiden vinyylien läpikäynti. Aikaisemmin mainitsemistani Slayerista ja Hendrixistä en ole päässyt eteenpäin vielä. Pitää pian ottaa seuraava askel. Joitain entuudestaan tuntemattomia artisteja on näköjään laatikossa tulossa vastaan seuraavaksi. Joku jazzbasisti ainakin. Ja muutamia, jotka ovat mahdollisesti huumorihankintoja. Nauru kuuluu tänne elävien puolelle. Mutta katsotaan tässä joskus, piakkoin.

Uuden vuoden puolella. Sonic Youth: Dirty. Tästä nuhruisen repivästä alternative rockista minulla ei aikaisemmin ole ollut erityistä mielipidettä. Olen kyllä tiennyt, että vahvaa suosiota on nauttinut etenkin juuri vaihtoehtorockin ystävien keskuudessa, jonkinlaisella grunge-vivahteella ilmeisesti. Kyllähän tässä sellainen 90-luvun alun angsti kuuluu, ja hyvä niin. Toiset biisit ovat miesvokalistin ja toiset naisen laulamia. Kaipuuta, turhautumista, raivoa, odotusta. Ihan passelia kamaa. Bändistä enemmän tietävien korvissa tällaiset luonnehdinnat ovat tietysti huvittavia, sama kuin kävisin jonkun arkkitehdin luomusta katselemassa, että kyllä sen vierellä on mukava seisoskella kuumana päivänä auringolta suojassa, ja ikkunoissakin on nätit verhot. Mutta alku sekin on.

Se jää kauemmaksi. Se, kuolema. Veljeni kuolema. Eikä se kuitenkaan ikinä poistu. Kuin öisellä taivaalla etääntyvä taivaankappale, joka muuttuu suuresta pallosta pienemmäksi läiskäksi ja lopulta pieneksi tuikkivaksi pisteeksi, mutta silti se jää sinne, ei ikinä katoa täysin avaruuden syvyyteen. Ja aina kun sen suuntaan katsoo, sen löytää heti, silmät tietävät, missä kohtaa taivaanpiiriä tuo valopiste pitää kotiaan. Anteeksi Matti, vertasin juuri muistoasi banaalisti taivaalla tuikkivaan tähteen. Mutta sellaisiahan me olemme, samaa ainesta, joka kiitää läpi tyhjyyden. Hetken vierekkäin, sitten erillään.

Ensimmäiset rokotukset koronavirusta vastaan on annettu Suomessakin. Tartuntamäärät ovat pysyneet maltillisina, mikäli joulunvietosta ei aiheudu mitään valtaisaa nousua. Toivo vahvistuu. Ulkona on muutama aste pakkasta. Näillä näkymin pakkaset kestävätkin ainakin pari viikkoa. Oikea talvi. Jäätyköön maa. Se tekee hyvää.

I don’t want that holy water, it makes me burn… Onkohan Into the Unknown 90-luvun parasta Mercyful Fatea? Ainakin itselleni läheisin. Lappeenrannassa, Matin Lauritsalan-yksiössä tuota kuunneltiin. Asfaltti, männyt, kioski tien toisella puolella, harmaanruskea vastapäisen talon seinä hehkuivat kesäauringossa. Suunnittelimme Nummirock-reissua. Samat rakennukset ja samat puut ovat varmaankin siellä vieläkin.

 

 

Matin novellikokoelma Epäonnistuneita ihmisiä (Kulttuurivihkot 2020) ilmestyi. Hankin sen tietysti heti. Olen nyt muutaman tarinan lueskellut. Terävää tekstiä, tajunnanvirtaa, kärsimystä, roisia huumoria, hierarkioiden ja teeskentelyn kritiikkiä, väkivallan purkauksia, hajoavan mielen liikkeitä. Erittäin sujuvaa tekstiä. En oikeasti tiennytkään, että hän osasi kirjoittaa noin hyvin. Oma tyylini on palikkamaisempi, varmuuden vuoksi selittävämpi. Hän potkii ovia auki ennen kuin on käännellyt avainta lukossa. Sanat elävät. Kiittäkäämme siitä.

Haluaisin vielä joskus nähdä Mercyful Faten keikalla. King Diamondin oman bändin olen kaksi kertaa nähnyt. Koronavirus on taas voimissaan, mutta kunhan se on painettu historiaan niin ehkä sitten, jos sattuisivat täällä päin Suomen kamaralla pyörähtämään. Kovin on epäselvä tulevaisuus. Se ei niin paljon haittaa nyt, kun on kovasti katsellut menneisyyteen joka tapauksessa. Tulkoon mitä tulee, samaan menneisyyden jonoon nekin hetket menevät. Minutes and seconds are passing us by, laulaa herra Diamond aavemaisen koleasti ‘Faten Time-levyn nimikappaleessa.

Ylihuomenna on jo joulukuu. Vieläkin harmittaa, etten voi soittaa Matille tai nähdä häntä enää. Olla yhteydessä. Mutta hän on yhteydessä meihin. Tekstien kautta ja menneisyyden painovoiman avulla.

Nyt pitäisi kehitellä kysymyksiä sähköpostihaastatteluun eräälle arvostetulle erikoislaatuiselle muusikolle, joka on tunnettu doomista sekä hieman kokeellisemmasta kolinasta. Tämän miehen levyjä Matilla ei ollutkaan, kyseisen artistin tuotanto ei ollut aivan hänen makunsa keskiössä. Voi olla, että ajan kuluessa, oikeaan saumaan osuessaan, tuo musiikki – nimenomaan doom metalin osalta – olisi Matillakin tuulettanut tajunnan kellareita samoin kuin se teki minulle.

Joulukuu. Tosiaankin. Eläköön pimeys, hiljaisuus, pysähtyminen, valon syntyminen, kaiken jatkuminen, kuohuva kevät siellä jossain.

Marraskuu, ennätyksellisen lämmintä. Toissayönä oli länsirannikolla +14,7 astetta. Kesän sumuinen suru venyy tänne asti. Talvi pysyy piilossa. Tulisipa lunta, tulisipa pakkasta. Piste syksylle. Pakkasen veitsi, joka leikkaa kesään ulottuvat rihmat poikki.

Deaceased. Reteästi rymisevää heavy metalia thrash- ja death-pohjalla. Näin sanoisin. Supernatural Addiction on heidän neljäs levynsä, vuodelta 2000. Tuota pitää kuunnella lisää.

 

 

Suurin osa levyistä on jo hyllyssä. Muutamia on vielä, tarvitaan uusi hylly. Osa ei varmasti lopullisesti jää minulle, kuuluvat enemmän kiertoon maailmalle kiinnostuneemmille korville kuin hyllyihini pölyttymään.

Nyt tuntuu, että suru ei enää lainehdi. Se on asettunut, ehkä jäätynyt. Muuttunut posliiniastiaksi. Sitä ei uskalla heitellä eikä töniä, jottei se putoa. Mutta se on kiinteämpää nyt. Se ei liikahtele mielen reunoja vasten. Se vain on, kiiltää ja hohtaa hiljaisena ja murheellisena, kauniina ja viileänä.