Itsenäisyyspäivä. Harvinaisen rapsakka pakkanen jo tähän aikaan talvesta. Nyt on -11 celsiusta ulkona, viime yönä käväisi kahdessakymmenessä. Lähipäivinä voi kiristyä taas, ehkä ensi viikoksi lauhtuu. Näin se pitää tehdä, siis syksyn taakse jättäminen, kun talvi isolla T:llä astuu näyttämölle. Tästä voi ammentaa myös omaan mieleensä kirkkautta ja selkeyttä.
Alkaakin tuntua siltä, että kohta on aika saattaa tämä blogi päätökseensä. Vielä olisi tosiaan yksi laatikollinen lp-levyjä käymättä läpi, mutta päätin, että sieltä en nosta yhtä monia poimintoja kuin ensimmäisestä laatikosta tai cd-levyjen joukosta. Ajatuksia ja pohdintoja kyllä riittää, ehkä niitä voisin kirjoitella ylös jossain toisessa formaatissa, ehkä ihan vain toisessa blogissa. Katsoo nyt. Joka tapauksessa reilu vuodenkierto on jo kulunut, ajatukset ovat syttyneet, hiipuneet, jalostuneet, rypistyneet, laajentuneet, ja veljen kuolema on asettunut asianmukaiselle paikalleen elämän tragedioiden hyllyllä. Siksi on pian aika päästää irti Veljeni levyt -konseptista, joka kaikesta hauskuudestaan huolimatta on ollut myös surutyön tekoa. Mitä ”pian” tarkoittaa, se onkin eri asia.
Whiplash! Insult to Injury on näiden kolmas levy, kasarin lopulta. Hieman oli alkulevyjen kiihkeys laantunut ja asteen sivistyneempää speed/thrashia väännettiin tässä vaiheessa. Ihan kelpo bändi, ei mikään huippunerokas ilmentymä mutta kuitenkin ansaitsee oman lukunsa thrash metalin historiikeissa.
Voivod, tuo thrash metalin sinihomejuusto. Näiltä löytyy progea, punkkia, psykedeliaa, industrial-sävyjä ja suorempaa rokkailua, kaikki sillä tavoin viistosti esitettynä, ettei bändin maailmaan ole helppo kaikkien ensikuulemalta uppoutua. Aikoinaan, kun velipoika näitä levyjä hommaili, naureskelin vähän, että mitäs ihme häröilyä tämäkin on. Nykyisin rakastan. Uudetkin voivodit ovat hyviä. Ehkä lempparivaiheeni yhtyeen historiassa on juuri muuntautumisvaihe thrash metal -pohjalta enemmän kohti ilmavia progemaisemia. Lp:nä veljellä oli nämä keskeisimmät eli Killing Technology, Dimension Hatröss ja Nothingface. Tässä Dimension Hatrössin b-puolen aloitus Macrosolutions to Megaproblems.
Sitten vähän muuta kuin metallia. Veli oli tämänkin lp:n heittänyt T-alkuisten metallilevyjen sekaan, hah! Reteä Judas Priest -fonttinen kansi. Mitähän tämä Tuomas Henrikin meininki virallisesti on – jotain kokeellista psykedeelistä, paikoin elektro-sävytteistä kapakkarockia? En tiiä. Kai tätä vähän sille jengille voi suositella, joka diggailee Absoluuttisesta nollapisteestä tai Rätön&Lehtisalon touhuista. Rentoa mutta piikikästä menoa, elämän tarkkailua, saatan tykätä tästä välillä. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä vielä. Osa biiseistä on seesteisempää hymistelyä, sitten on tällaista reteämpää rytinää kuten Nike.
Mitäs sitten vielä… Okei, Vio-Lencen Eternal Nightmare. Jumalauta, että tässä on varsin ruma kansi. No, ei sentään sillä tavalla muovisen kankea kuin jossain nykyajan halpisratkaisuissa, ”äkkiä vaan tietokoneella päällekkäin jotain liekkejä ja raunioita ja pääkalloja”, nehän ovat kamalimpia. Tämä bändi on monelle tuttu siitä, että Machine Headin vokalisti-kitaristi Robb Flynn oli tässä kitaristina. Muistelen, että kireän ja repivän kuuloiset laulannat oli tällä levyllä, Sean Killian -niminen kaveri. No laitetaanpas pyörimään. A-puoli alkaa nimibiisillä.
Okei, ei sinänsä kovin kireää tai repivää ollutkaan, vähän tuollaista ulvahtelua ja nopeaa hölötystä lähinnä. Jossain määrin lähempänä punkkia kuin metallivokalistien tyypillisiä elkeitä. Ei oikein istu musiikkiin eikä varsinkaan anna sille lisää purevuutta, kuten pitäisi. Riffithän tällä levyllä ovat maukkaita ja meno mukavan pidäkkeetöntä. Sopivissa kohdissa viljellään yhteishuutoja. Ymmärrän, että joidenkin kirjoissa tämä on vähemmän tunnettu thrash metalin helmi. Omaan hermooni tämä musiikkityyli ei aivan täysillä iske, ja edelleen tuo Killianin laulutyyli dominoi liikaa näillä biisiellä.
Nyt voisi lopetella tämän tekstipätkän. Olisihan tuossa vielä tarjolla saksalainen Vendetta levyllään Brain Damage. Onhan sekin varmasti syvemmälle teutoni-thrashiin uppoutuneille aliarvostettu helmi, mutta...ei. Nyt en jaksa laittaa tuon luokan kamaa levylautaselle.
Lopetetaan siis kuivahkon turvalliseen perus-thrashiin jenkkilästä. Testament oli velipojalle kova bändi silloin joskus yläasteikäisenä rankempaan metalliin tutustuessa. Otetaan vaikka tämä kakkoslevy – yllättäen taas kasarin lopulta! Mielipiteet hieman vaihtelevat sen suhteen, että paraniko tässä biisinkirjoitustaito ja soittotyyli debyytti The Legacyyn verrattuna, vai muuttuiko meno päinvastoin tylsemmäksi ja kuivakammaksi. No jaa, en osaa valita. Hyviä levyjä molemmat vaikka juuri tätä perus-rässäystä ovatkin. Laitetaan tähän yksi Testamentin keikkasettien klassikoista, eli Trial by Fire.
Vuosi lähestyy loppuaan, kova meininki jatkuuu, neula kulkee pitkin levyn uraa, sydämet lyövät, moshaajien niskat liikkuvat, liput talvitaivasta vasten, kynttilät säihkyvät. Kirjoitamme, puhumme, muistamme. Palataan asiaan!
