Tänään oli muistotilaisuus Helsingissä. Kaunis päivä, reilu sadekuuro iski päällemme, kun Matin tuhkat laskettiin maahan. Surun ja naurun vuoropuhelua. Lapsemme juoksentelivat juhlapaikan pihalla. Kaunista, raskasta, helpottavaa. Nyt väsyttää. Taivas on pilvessä, ilmassa hahmoton puoliharmaa sävy. Tuntuu siltä, että en osaa kaivata enkä odottaa mitään vuodenaikaa. Loppuva kesä ei harmita, syksyn tulo on kaunis mutta etäinen, kun kuvakollaasi. Silti olen elämässä kiinni. Olen siinä kiinni entistä enemmän silloin, kun ajattelen Mattia sellaisena kuin hän oli.

Muistolehdon muuri.

Killing Joke. Tuon yhtyeen löysimme tahoillamme, toisiimme vaikuttamatta. Jyhkeissä rytmeissä, kitaroiden rytinässä, haikean popmaisissa ja apokalyptisen pauhaavissa melodioissa yhdistyy moni asia, joista kumpikin meistä sisäsyntyisesti – mikäli oletetaan, että sisäsyntyistä musiikkimakua on erillään elämän mukana tulleesta opitusta mausta – on pitänyt. Matilta jääneissä cd-levyissä on yhtyeen nimeä kantava vuoden 2003 levy, jossa rummutteli Dave Grohl, sekä Night Time vuodelta 1985. Muistaakseni tuo kasiviis-levy on sitä utuisempaa ja pehmeämpää Killing Jokea.

 

 

Vitsiä tämä koko elämämme on. Osaammeko nauraa ajoissa? Ainakin Matti osasi, onneksi.

Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.

Eilen saimme Matin asunnon tyhjennetyksi ja siivotuksi. Hyödyllistä ja hyödytöntä tavaraa. Syvään roskakuiluun, meidän autoihimme, tavarakeräyksen kuorma-autoon. Häkkivarastoon jäi muutamia tavaroita odottamaan tyhjennystä, jonka taloyhtiö tekee korvausta vastaan. Mutta itse asunto jäi tyhjäksi, puhtaaksi, vaaleaksi. Aurinko hohti sälekaihtimien välistä. Sammutetun jääkaapin ovi jäi raolleen. Ei enää ruokia ja juomia, ei eväitä, joita olin talvella syönyt aamulla ennen kuin lähdin Helsingin keskustaan työpaikan koulutukseen. Matti nousi sängyllään istumaan, minä kiitin yösijasta ja poistuin koleaan pimeään aamuun ja lähes täyteen linja-autoon. Nyt sängyn paikalla on tyhjää. Lattialla, jossa nukuin patjalla, on tyhjää. Stereot, joista kuuntelimme levyjä illalla, ovat nyt täällä kotonani. Ne menevät myyntiin. Katsotaan, kelpaavatko erääseen liikkeeseen Tampereella.

Ja lisää cd-levyjä tuli vielä laatikollinen. Äsken kuuntelin muutaman biisin Napalm Deathin Diatribesiä. Hyvin 90-luvun puolivälin henkinen levy. Ei ollenkaan huono. Hämy-keskitemporokkia nappiksen asteikolla.

 

UPM päätti sulkea Kaipolan paperitehtaan Jämsässä vuoden loppuun mennessä. Paperi ei ole enää niin kova sana kuin 90-luvun puolivälissä. Silloin luin kirjastossa Rumbaa, joka oli painettu sanomalehteä muistuttavaan formaattiin.

Tapasimme eilen myös veljen tyttöystävän, joka oli veljen vierellä konkreettisesti viimeisiin hetkiin saakka. Hänessä on voimaa ja toivoa, vaikka selvää on, että pinnan alla kulkee ikävän ja pettymyksen ja pimeyden voimakas virta. Hänen pitää jaksaa. Meidän kaikkien pitää. Tai oikeastaan ei pidä, vaan meillä on oikeus siihen. Oikeus jaksamiseen, muistelemiseen, tiedon ja tunteen ahmimiseen, elämän rakastamiseen.

Kävimme myös katsomassa, missä ensi viikon lauantain muistotilaisuuden pitopaikka sijaitsee. Vanhoja hirsirakenteisia talonpoikaisrakennuksia vilkasliikenteisten asfalttiväylien lähellä, lasi- ja kiviseinäisten nykyaikaisten korkeiden rakennelmien ympäröiminä. Maata oli pihapiirin lähellä revitty auki, rujot putket, johdot ja tukirakenteet makasivat kaivannossa kuin kasvien juuret ja kalastajien siimat ja uponneen laiturin hirret joenuomassa. Matti olisi arvostanut. Rakennusten takana oli komeita koivuja ja vaahteroita ja villinä kasvavaa niittykasvillisuutta. Eiköhän siellä kelpaa surra ja muistella ja nauraa.