Vuosi. Miten ehtii vuodessa muisto hälvetä, kirkastua, vahvistua, etääntyä? Veljen kuolema ja tyttären syntymä osuivat samalle päivämäärälle. Hän täyttää seitsemän, veljen ei enää tarvitse täyttää mitään. Ei vuosia, ei saappaita, ei tehtäviä, ei hyllyjä, ei odotuksia. Elämä kasvaa ja kuhisee. On viileämpää, lopultakin. On satanut.

Ragen pisteet ovat nousseet, kun pari kertaa tuota Secrets in a Weird World  -lp:tä, lähinnä b-puolta, olen ohimennen parina iltana tässä kuunnellut. Aika ovelia, notkeita, tunteellisia ja toimivia kappaleita loppujen lopuksi. Mitään tämän vuosituhannen Ragea en kyllä varmaankaan jaksaisi kuunnella. Vaistoni varoittaa vahvasta puuduttavuudesta. Tai no, mistäs sen tietää, ei pitäisi ennakolta tuomita vaikka se hauskaa ja helppoa onkin.

Mutta jatketaanpa R-kirjaimen kohdalta. Jumalauta, veljellä oli kaksi Rattin lp-levyä! Oli päässyt unohtumaan. Varmaankin aika hevinkuuntelun alkuvaiheessa oli hän nuo hankkinut. Sokerista glam metaliahan nämä tyypit väänsivät, bändi on kai jossain muodossa kasassa nykyisinkin, osin riitojen erilleen potkimana, vaikka tällainen jos mikä on nuorten jäbien musaa. Hitto minkä näköisiä tyyppejä. Ihan tällaista Mötley Cruen ja Def Leppardin välillä kimpoilevaa jumppaa. Muistan jonkin ikivanhan Suosikki-lehden, jossa luki kannessa ”Ratt – hevin uudet kuninkaat”, olikohan kysymysmerkki perässä? Joka tapauksessa, on kyllä aikamoista, jos tällaisella hattaralla pääsee heavyn kuninkuudesta kisaamaan! Eipä siinä, valtavan suosittujahan nämä taisivat ensimmäisten levyjensä aikaan olla etenkin USA:ssa. Monien näiden biisien kertosäkeet ja pumppaavat riffittelyt muistan kyllä jostain vuosien takaa. Pop-koukkuja onkin seassa melkoinen määrä. Nyt kuuntelussa yhtyeen kakkoslevy Invasion of Your Privacy vuodelta 1985.

Ensimmäinen biisi on nimeltään You’re in Love, toinen taas Never Use Love. Joo-o, love sitä ja love tätä, uskotaan! Hitto mikä meininki. Toki, rakkaushan on keskeinen (keskeisin?) voima elonpiirissä ylipäätään. Näillä se on tietysti enimmäkseen tätä glitter-/neonvalo-/hikispandex-lempeä.

Sitten neljäs levy Reach for The Sky. Kolme vuotta myöhäisempi julkaisu, eli vuodelta 1988. Progebändiltä näyttävä kansi, mitä lienevät tuolla hakeneet? Jotain aikuisempaa uskottavuutta ehkä. Joka tapauksessa aika samoissa sfääreissä tälläkin levyllä liikutaan kuin tuolla Invasionilla. Ehkä soundit ovat vielä siistimmät ja stadionmaisemmin läjähtelevät. Ja biisit jotenkin hillitympiä ja tylsempiä. Huh, alkaa kyllä tämä tanssahtelu ja kiemurtelu ja kiehnäys ja lepertely uuvuttaa nopeasti.

Jatketaan R-kirjaimella. Rainbow ja lääkärikantinen Difficult to Cure -levy vuodelta 1981. Rainbowin ensimmäiset levyt, joissa Dio lauloi, olivat kyllä kovia. Tässä Vokalistina on Joe Lynn Turner ja ote on vähän kuivakkaampi, enemmän sellaista pubissa taustamusiikkina soljuvaa hard rockia. Ritchie Blackmoren kitarointi on kyllä napakkaa ja taidokasta. Monen biisin tyyli vain kulkee enemmän jonkin Toton linjoilla kuin verevän varhais-heavyn maailmassa. (Asia erikseen toki on, että Totohan on näin vanhemmiten kuultuna tietyllä tapaa kovaa kamaa!)

Heti alkuun suuri hitti I Surrender ja perään kiihkeästi tykittelevä Spotlight Kid. Alku levyllä on siis komea (vaikka tuo I Surrender on aina ollut mielestäni vähän sellainen keskilinjan keskiluokkaisen keski-ikäisen hardrockarin tunteilubiisi, sori vaan). Pidemmän päälle meno on professionaalia, sopivan karheaa, sopivan tunnelmallista ja samalla tietyllä tapaa hyvin arkista. Kyllä tämä levy omalla asteikollani sinne haalean puolivälin tienoille jää.

Tästä b-puolen aloitus Can’t Happen Here. Mallikelpoista perinteisen otteen hard rockia, toimii kyllä.

 

Sitten vähän jyrkempää kamaa, siis musiikillisen lähestymiskulman kannalta. Seattlesta löytyi tällainenkin bändi kuin Reverend. Kaksi kokopitkää julkaisivat aivan 1990-luvun alussa. Thrashin ja jenkkiläisen power metalin välimaastossa mennään. Muistelin, että tuli naureskeltua sille, miten karmea rääkyjä vokalisti on, mutta eihän tuo mitään ihan mahdotonta ääntelyä ole, siis jos on vähänkään tottunut rankemman metallin vokalisteihin. Korkealta David Wayne kyllä vetää suurimman osan ajasta. Käheys tuo hieman mieleen Overkillin Bobby Blitzin mutta enemmän Wayne selkeästi haluaa kailottaa yläilmoissa liiteleviä uhkaavia varoituksia kuin maanläheisempi katujätkä Blitz.

Wayne muuten kuoli vuonna 2005, taisi olla auto-onnettomuuden seurauksena kehittynyt kuolio mikä vei hengen. Oli lauleskelemassa myös Metal Churchin kolmella levyllä. Ja sattumoisin juuri Metal Churhin myöhempi vokalisti Mike Howe kuoli tuossa pari päivää sitten. Samana päivänä meni myös Slipknotin alkuperäinen rumpali Joey Jordison. Näin päästiin taas näihin RIP-asioihin! Joka tapauksessa ei tuo Wayne huono vokalisti ole, hienosti esiintyy niillä Metal Churchin levyillä. Tässä ehkä vähäeleinen (vähärahainen) tuotanto ja tykittelevä thrashin poljento tekevät sen, että ärhäkkä ja voimakas laulutyyli pistävät aluksi korvaan.

 

Kaiken kaikkiaan, ei tämä niin epätoivoiselta kuulosta kuin muistelin. Tiukasti rutisevaa ja paukkuvaa menoa kohtalaisen tasapainoisilla ysärimetallisoundeilla, parissa biisissä myös hitaampaa tunnelmankehittelyä. Varmasti monilla käy hermoon tuo Waynen laulu, mutta itseäni ärsyttäisi varmasti enemmän joku ponneton määkyjä tai tasapaksu haukahtelija.

Kuten aiemmin tuli todettua, ei Iso-Britannia ikinä ole ollut mikään thrashin ihmemaa. Eikä Re-Animator pelasta tilannetta. Näiden englantilaisten toinen kokopitkä Laughing vuodelta 1991 pyörähti soittimessa a-puolen osalta ja se riitti. Laiskaa epäkiinnostavaa thrash metalia puolivillaisella funk rock -poljennolla ja hölmöilyillä maustettuna. Nyt soi vuotta aikaisempi Condemned to Eternity. Meininki oli tällä selkeästi vakuuttavampi, mutta lopputulos on silti keskinkertaista rävellystä. Ei järkyttävän huonoa, mutta ei tarpeeksi hyvää, jotta oikeasti innostuisin. Enpä siis tuhlaa enempää aikaa elämästäni Re-Animatorin kuunteluun tai bändistä puhumiseen. Tämä Chain of Command kuulostaa olevan ihan ok kappale.

Otetaanpas lohduksi jyhkeämpää tamppausta Atlantin takaa, jälleen Yhdysvallosta. Nimittäin Possessed ja vuoden 1987 viiden biisin ep The Eyes of Horror. Tässäpä mainio annos julmasti rouhivaa, pahaenteistä death metalin katkuista thrashia. Possessedhan oli yhdessä Deathin kanssa death metalin pioneereja. Tällä levyllä tyyli nojaa hieman enemmän thrashiin. Joka tapauksessa ihanasti samanlaista hautakammio-/suolenpätkämeininkiä kuin vaikkapa Autopsylla. Eipä tämän jälkeen Possessedilta tullut pariin vuosikymmeneen muita julkaisuja kuin split-levyjä, singlejä ja kokoelmia.

Aikamoista metalliherkkua on luvassa tuossa S-kirjaimen osiossa kyllä. Mutta on tuolla vielä muutakin kuin heviosastoa tulossa, tuo yksi laatikko on vielä käymättä läpi. Mutta taas on varmasti niin paljon kommentoitavaa tulossa, että osan yli pitää hypätä ja osa käydä läpi samalla tavalla pika-arviona listaamalla kuin tuossa aikaisemmin tein joillekin levyille. Eihän tätä projektia muuten saa valmiiksi ennen maailmanloppua! Älytöntä touhua. Hah, mitäs läksit, naureskelee joku sieltä kuoleman rajan takaa.

Onpas jännää, heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Ja viimeinen lomaviikkoni, jos moisia jaksaisi ajatella. Helteet ovat taas palanneet muutamaksi päiväksi. Eiköhän tämän kestä. Jumaliste, Matin kuolinpäivästä tulee vuosi. Kolmen päivän kuluttua. Mihin olen päässyt tässä vuoden aikana? Vaikea hahmottaa, mutta varmaa on, että suru on muuttanut muotoaan, kasvanut osaksi elämän runkoa kuin köynnös puun ympärillä. Se ei purista eikä kurista. On olemassa, mutta katse on lähinnä suunnattu sinne, missä uusia versoja kasvaa ja uusia näkymiä avautuu. Oksankärjet ja latvat.

Yhtye: Rage. Levy: Secrets in a Weird World. Vuosi oli 1989 ja bändin postiosoitteen maana oli vielä Länsi-Saksa. Ihan kovaa heavy/speed metalia. Napakkaa riffittelyä, ripaus kokeellisuutta kappalerakenteissa, toimivia laulumelodioita, vähän höntin kuulosta innokasta meininkiä välillä. Aivan hyvää Saksa-heavyä siis. Kyllähän bändin korniudelle tuli naureskeltua aikoinaan, ainakin jollekin musiikkivideolle. Nyt kun tässä kuuntelee, niin vähän kahden vaiheilla puntaroin, että onko meno ihan vain keskinkertaista vai oikeasti kovaa heavy-ilotulitusta. Jotenkin raikasta tämä on. Ehkä muistuma yksinkertaisemmista ajoista, kun uusi reipas heavy-bändi oli lähtökohtaisesti aina hyvä juttu ja menevä kertosäe oli ihan hiton asiallisen kuuloinen, ilman kyynistä kommentointia ja arvotusta siitä, kuinka hassua hoilausta ja muka-eeppistä lurittelua taas yritetään raapia kasaan?

Tämähän oli näiden tyyppien neljäs kokopitkä. Ja ovat vieläkin kansassa. Tai no, basisti-vokalisti on alkuperäinen, muut tyypit ovat matkan varrella vaihtuneet tuoreempiin kasvoihin. Joka tapauksessa Ragelta tuli tänä vuonna bändin 25. kokopitkä levy. Jestas, siinä onkin perusheavyä oikein kunnon lasti. Ei olisi tuon katalogin läpikuuntelu kerralla heikkoja varten!

Lapset riitelivät äsken piirustuspapereista. Myös näitä hetkiä elämässä pitää oppia rakastamaan. Tahdot, näkemykset, liikeradat risteävät ja silloin kipinöi.

 Mitäs hemmettiä, kaksikymmentä päivää kulunut edellisestä tekstistä. Helteet ovat nyt muutamaksi päiväksi taunneet, mutta kohta mennään taas. Perkele. Kyllähän tuon kestää jos ei yli kolmenkymmenen mennä ja yöllä olisi edes kohtalaisen viileää, mutta kunnon sateita ei ole tullut pitkään aikaan. Luonto kärvistelee, mustikatkin jäävät pieniksi.

Viime viikonloppuna netissä ja lopulta muidenkin tiedotusvälineiden puolella sai huomiota #punkstoo -aihepiiri, eli anonyymisti ahdistelun uhriksi joutuneet keikoilla kävijät ja soittajien seurassa olleet – suurimmaksi osaksi naiset – ovat päässeet tuolla kanavalla Instagramissa kertomaan kokemuksiaan. Kylmäävää luettavaa. Myös #metaltoo ja parin muun genren paljastuskanavat on perustettu. Hyvä, että nämä käydään kunnolla läpi. Onhan tuollaisten asioiden mahdollistaminen ollut yhteiskunnassa laajempikin ilmiö kuin muutaman kusipäisen hyväksikäyttäjän toiminta. Alakulttuureissa ihmiset – tässä tapauksessa hyvin usein nimen omaan miehet – voivat jokainen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten otollinen ilmapiiri kaikenlaiselle ahdistelulle, kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja väkivallalle muodostuu, tai siis jatkossa toivottavasti jää muodostumatta yhä useammin.

Mutta jatketaanpa silti musiikin parissa. Äsken soitin Anthraxin Persistence on Time -levyn. Sehän oli erittäin tyylikäs, vähän tummanpuhuvampi kuin sitä edeltäneet bändin tuotokset. Monia muistoja on siitä, kuinka nuo biisit raikuivat velipojan huoneessa.

Eipä jäädä kuitenkaan siihen, vaan kurkistetaan lp-laatikkoon. Itävaltalainen Pungent Stench sieltä kurkistelee. Debyytti For God Your Soul... For Me Your Flesh vuodelta 1990. Tämä painos on harvinaisempi, 1000 kappaletta painettu splatter-kuvioitu vinyyli. Rumpusoundi on kyllä ankeasti lätkyttävä. Mutta kyllä tässä tietty kiero ja törkyinen meininki on vahvana, suositus sellaisen death metalin ystäville. Ei jazzopistokamaa.

Kuumuus se vain jatkuu ja jatkuu. Sataisipa ensi yönä. Pienet mahdollisuudet siihen on. Taloyhtiön nurmikkokin on keltainen, nääntynyt. Ahdistavaa, että ilmastonmuutoksen mukana tällaiset hellejaksot tulevat ilmeisesti joka tapauksessa yleistymään Suomessa, vaikka lämpeneminen saataisiinkin pidettyä tavoitteiden mukaisena – mikä vaikuttaa nyt aika optimistiselta odotukselta. Saatanan ihmiskunta. Me.

Juhannuksena viimeksi – yöllä, asioista jutellessa niin kuin helposti tulee juteltua juhannusjuomien innoittamana – tunteet veljen kuolemasta nousivat pintaan ja suru kaappasi hetkeksi otteeseensa. Saahan se kaapata. Antaa tulla vaan! Ja terve menoa kun on myllerryksensä tehnyt.

Lisää Sabbatia. Dreamweaver on kyllä kova levy. Valtavasti sanoja näissä kappaleissa, polveilevia tarinoita joissa on eri hahmojen vuorosanoja näytelmäkäsikirjoituksen hengessä.

Tänään selviää jalkapallon em-kisojen välierässä, kumpi menee finaaliin Italian, joka voitti omassa välierässään Espanjan, vastustajaksi: Tanska vai Englanti. Kyllähän tässä on Tanskaa kannatettava, aavistuksen altavastaajan asemassa oleva joukkue ja ainoa pohjoismaa, joka tänne asti on näissä kisoissa päässyt. Sitä paitsi Suomi voitti alkulohkon ottelussa Tanskan, eli Tanskan ollessa mestari osa voiton hehkusta kuuluisi – tietenkin! – moraalisesti Suomen huuhkajille. Näistä kisoista kyllä riittäisi juttua velipojan kanssa. No, nyt hän pyörii jollain tasolla kisoja ympäröivissä ajatuksissa, puheissa ja kirjoituksissa. Kuten tässä.