Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.

 

Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.

Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.

No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.

 

Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.

 

Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.

Kas, viikko taas vierähätänyt, ylikin. Ei haittaa. Eilen sain tuon viimeisimmän tekstin heitettyä tänne blogiin, eli nyt mennään reaaliajassa – sitä mukaa kun tekstejä kirjoittelen, siirrän ne tälle alustalle, ellei ihmellisiä viivyttäviä seikkoja ilmene.

Sunnuntaipäivä. Vaimo on töissä, lapset pelailevat tablettilaitteillaan. Mukissa kahvia. Tulipas mieleen kappale Helvetti on täynnä. Tuostakin YUP:n levystä on jo 25 vuotta. Yövierailla alkuaikojen villimpi ja absurdimpi esitystyyli sai vahvemmin lomaansa Martikaisen rauhallisemmin ja selkeämmin ihmiseloa hämmästeleviä elementtejä. Aika mainio synteesi noista muodostuikin. Myöhemmillä YUP:illä alkaa hieman häiritä liiallinen toteava älykkyys, kun hulluus jää yhä pienempään osaan.

Tosiaan, alkoi huvittaa, kun mietin, pitäisikö tässäkin mainita: ”prinssi Philip kuolla kupsahti” ja viimeisimpänä ”Fredikin sitten siirtyi rajan yli”. Jälkimmäinen toki liittyy musiikkiin, lahjakas laulaja olikin. Joka tapauksessa hassua lukea jälkeenpäin, kun melkein joka toisessa postauksessa pitää mainita, että tämä-ja-tämä nyt heitti lusikan nurkkaan. Onhan se toki blogin teemaa sivuavaa. Mutta kuoleman virrassa vellominen ei enää tässä vaiheessa tunnu ajankohtaiselta. Suruja tulee, suruja menee. Nyt kahvia naamaan ja takaisin noiden ”kummallista” -osaston älppäreiden pariin.

Okei, pari hauskan näköistä albumia, Bellamy Brothers ja muita. Mutta ei sentään kaikkia, kuten jo aiemmin mainitsin, jaksa käydä läpi kuuntelemaan ja kuvailemaan. Sitten vaikkapa tämä:

The Jimmy Castor Bunch: It’s Just Begun. Basso tanssahtelee notkeasti, torvet törähtelevät, meno on hyvin soul. Reteällä äänellä laskettelee sanoja menemään tuo Jimmy Castor. Vuosi on 1972 ja se on helppo uskoa. Taas ajetaan muskelijenkillä ja mustilla tyypeillä on afrot, leveät lahkeet lepattavat ja Los Angelesin yössä yökerhojen valot kutsuvat. Ihan väkevää menoa.

  

Downtown: Downtown. No niin. Kasari. Kunnon aerobic-musaa. Tai voisi olla jossain purkkamainoksessa. Miksi, Matti, miksi? Ilmeisesti ihan vaan siksi. Suomalainen bändi. Tällä varmasti yritettiin kansainvälisille markkinoille. Parin vuoden päästä musiikillinen ilmasto olikin täysin muuttunut. Ei kauheasti löydy netistäkään tietoa. Ei tainnut olla pitkäikäinen projekti. Ei, hetkinen, tämän bändin laulaja Jari Karjalainen oli sittemin Hausmyllyssä! No niin, sehän on sitten niin. Nyt riittää tämä. Alkoi vieläpä soimaan kalsean kuuloinen cover Del Shannonin Runaway-kappaleestta.

  

Gary Brooker: Echoes in the Night. Jo kannesta näkee, että kasarilla ollaan vahvasti. Ja vuosi tosiaan onkin 1985. Taas tällaista jumpusttavaa, kitaravingutuksia ja torven törähtelyjä sisältävää puolitunnelmallista, puoliviileää aikuisrockia. Kas, tämähän on se Gary Brooker: ”Procol Harumin perustajajäsen, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä”, kuten Wikipedia kertoo. Ilmeisen lahjakas tyyppi siis. Mutta mennäänhän tässä taitavasti ja asiallisesti ja tyylikkäästi juuri sinne risteilylaivan yökeroon tai tax free -myymälän taustamusiikiosastolle. Silloin, kun tarvitsen kovimmat Miami Vice -tunnelmafiksit, voin pyöräyttää tätä.

 

Status Quo: Hello!. Perus. Ruisleipä. Ränttätänttä. Avoauto, kesä, terassi. Bensapumppu, aurinkolasit, silmäniskut, hameet, farkut. Tässä vuosi on 1973, kyseessä oli jo porukan kuudes studiolevy. Status Quolle kyllä veljen kanssa aina naureskeltiin, että hitto miten puuduttavaa ja ennalta arvattavaa junttausta. Ei sinänsä mitään syvää inhoa ollut ilmassa, ja onhan näiden hyväntuulisessa jauhamisessa oma viehätyksensä. Eipä tässä tarvitsisi kuin vähän soundeja ja kitaran virettä muuttaa, niin rullaavan hypnoottisena stoner rockina tämän voisi myydä stoner-ihmisille. Joista itsekin olen joskus yksi, varauksella. Mutta tämän rehellisyys ja suoruus, avoimuus on toki tietyllä tapaa virkistävää.

 

Ja pinoa eteenpäin… Creamin Heavy Cream, tupla-lp. Tuota kokoelmaa (kattaa peräti kaksi kolmasosaa Creamin tuotannosta) ei muuten ikinä taidettu julkaista cd-muodossa. Ja Pekka Strengin Kesämaa. Se on itselläni cd:nä. Kovia molemmat. Eivät virallisesti kuulu tähän kummallisten osioon. Mutta poimitaanpa vielä tämä:

Boney M.: Greatest Hits of All Times remix ´89 – Volume II. Okei. Hyvälaatuinen lp, ei naarmuinen kuten useimmat näistä veljen ties mistä x-laarin pohjalta löytämistä. Anttila-tavaratalon Top Ten -merkitty suojamuovi. Nostalgiaa on sekin. No, Boney M toki teki lyhyessä ajassa muutaman hurmaavan diskohitin, mutta tämän kokoelman Jamaica- ja latino-vaikutteiset jumpsuttelut nyt eivät aivan voita minua puolelleen. Ehkä pitäisi olla havaijipaitakeli. Äsken tuli räntää, kuten keikkuvaan kevääseen kuuluu.

Jospa tämä sessio oli tässä. Seuraavalla kerralla käyn läpi nuo loput kummallisen osaston älpyt, ja sitten...hevii!

Eilen heitin nuo ensimmäiset tekstit viime elo-syyskuulta tänne blogiin. Outo tunne, kuin olisin vilkuillut olan yli tuon ajan itseäni ja sitten potkaissut ovesta ulos, näkyville. Vähitellen otan kiinni nykyisyyttä, kun luen läpi aikaisempia tekstejä, pudottelen niitä tietoverkkoon ja lähestyn omaa juuri-nyt-kirjoitushetkeäni.

Vaihdoin polkupyörään hajonneen pyöränkumin tilalle uuden. Kevät on oikeasti täällä. Pian pitää vaihtaa autoon kesärenkaat. Kuulostaa siltä kuin olisin kunnon käteväihminen, tee-se-itse-tyyppi, vaikka, no, en ihan ole. Mutta pakko yrittää!

Hitto, nyt läpikäymäni ensimmäisen lp-laatikon ”hassummat” levyt kyllä pitää käsitellä kertarysäyksellä. Ehkä pika-arvioina jo seuraavassa kirjoituksessa? Katsotaan. Koronatilanne helpottamassa. Hiton hyvä.

Pääsiäislauantai. Tämä on hyvä saareke, kaukana kavala maailma. Kevät on vyörynyt, sihissyt ja kohissut ympärillemme, nurkkiin ja pihoille innokkaana ja kirkkaana ja sateisena. Varsinainen asia, josta nyt haluan mainita, on Running Wild. Tuon saksalaisbändin tuotanto kasarin alkupuolelta jonnekin vuoteen 1998 asti on aika huikeaa. Debyytti Gates to Purgatory nimittäin tuli älppäreissä vastaan. Hiton kovaa uhoa ja kolistelua vetävillä ja sopivan kömpelöilä melodioilla. Myöhempinä aikoina meno muuttukin virtaviivaisemmaksi ja eeppisemmäksi, ja Running Wild verhoutui piraattiteeman purjeisiin. Ai että mitä klassikoita sieltä löytyykään. Mutta tämä debyytti siis, lähempänä Venomia kuin melodista europoweria. Jossain alkuajan Slayerin ja Acceptin välimaastossa heilutaan. Kannessakin kova meno: ota tuosta hitsausvehkeet, vedä saumaa siihen metallilevyyn! Anna kipinöiden roiskua, siinä on ”gates to purgatorya”! Näin se pitää tehdä. Itselleni tutuimpia biisejä ennestään ovat Victim of States Power ja Prisoner of Our Time.

 

Pitäisikö tässä kenties kirjoittaa enemmän henkilökohtaisista asioista, läheisistä ihmisistä ja siitä, kuinka olen veljen poismenoa heidän kanssaan käsitellyt? Äh, ei tarvitse, jos ei juuri jotain oleellista nouse esiin. Annan itselleni synninpäästön siitä, että en kirjoita tasapainoista psykologista tilannekatsausta ja tiekarttaa siitä, kuinka tällaista tapahtumaa tulisi käsitellä mahdollisimman tehokkaasti. Paskat siitä. Tämä on levyjen pläräystä käsittelevä tarina ja sillä selvä. Siitä minä nautin! Ja niin nautti Mattikin.

Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.

David Friesen: Paths Beyond Tracing vuodelta 1980. Tämä levy kyllä rutisee kohtuuttoman paljon. Erittäin vähäeleisen bambuhuilun ja bassoviulun päälle kuuluu tiiviinsamea säännöllinen poks!...poks! Pakko nostaa neulaa hieman eteenpäin. No, hiekkainen rapina kyllä häiritsee musiikkia myöhemmässäkin kohdassa. Tämä on varomattomasti kohdeltujen vinyylilevyjen kohtalo.

Mistä lie velipoika tämänkin levyn löytänyt, ja onkohan edes monta kertaa kuunnellut? Epäilen, että ei, juuri tuon rutinan vuoksi.

 

 

On satanut parina päivänä jäätävää tihkua. Raivostuttava jäinen kuori on kaapannut maaston ja autot ja postilaatikot omakseen. Kevät alkaa tuntua todella tervetulleelta. Talvi uhittelee vielä mahdillaan, vaikka sen tehtävä alkaa jo olla tehty. Selvä juttu, temppusi on nähty, kiitos karaisusta ja jäätävistä unista ja ympäristön hiljentämisestä. Voit mennä.

 

Ennen tätä jazzmies-Frieseniä tuli vastaan Dylanin Nashville Skyline. Komean vilpitön ja juureva country-vaikutteinen levy. Hyväkuntoinen, alkuperäispainos vuodelta 1969. Sitä voisi kai pitää jonkinlaisena löytönä, vaikka en sinänsä arvolevyjen puntaroija olekaan. Säveltaide, kansitaide, yleistunnelma ja henkilökohtainen merkitys ennen euroja. Levyn sisäpussissa on nähtävissä ajan patinaa ruskistuneiden reunojen ja tahrojen muodossa. Myös tyylikäs esittelyteksti, jossa korostetaan, kuinka kätevä ja näppärä ja kestävä ja nykyaikainen formaatti vinyylilevy onkaan. Mahtavaa.