Onpas jännää, heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Ja viimeinen lomaviikkoni, jos moisia jaksaisi ajatella. Helteet ovat taas palanneet muutamaksi päiväksi. Eiköhän tämän kestä. Jumaliste, Matin kuolinpäivästä tulee vuosi. Kolmen päivän kuluttua. Mihin olen päässyt tässä vuoden aikana? Vaikea hahmottaa, mutta varmaa on, että suru on muuttanut muotoaan, kasvanut osaksi elämän runkoa kuin köynnös puun ympärillä. Se ei purista eikä kurista. On olemassa, mutta katse on lähinnä suunnattu sinne, missä uusia versoja kasvaa ja uusia näkymiä avautuu. Oksankärjet ja latvat.

Yhtye: Rage. Levy: Secrets in a Weird World. Vuosi oli 1989 ja bändin postiosoitteen maana oli vielä Länsi-Saksa. Ihan kovaa heavy/speed metalia. Napakkaa riffittelyä, ripaus kokeellisuutta kappalerakenteissa, toimivia laulumelodioita, vähän höntin kuulosta innokasta meininkiä välillä. Aivan hyvää Saksa-heavyä siis. Kyllähän bändin korniudelle tuli naureskeltua aikoinaan, ainakin jollekin musiikkivideolle. Nyt kun tässä kuuntelee, niin vähän kahden vaiheilla puntaroin, että onko meno ihan vain keskinkertaista vai oikeasti kovaa heavy-ilotulitusta. Jotenkin raikasta tämä on. Ehkä muistuma yksinkertaisemmista ajoista, kun uusi reipas heavy-bändi oli lähtökohtaisesti aina hyvä juttu ja menevä kertosäe oli ihan hiton asiallisen kuuloinen, ilman kyynistä kommentointia ja arvotusta siitä, kuinka hassua hoilausta ja muka-eeppistä lurittelua taas yritetään raapia kasaan?

Tämähän oli näiden tyyppien neljäs kokopitkä. Ja ovat vieläkin kansassa. Tai no, basisti-vokalisti on alkuperäinen, muut tyypit ovat matkan varrella vaihtuneet tuoreempiin kasvoihin. Joka tapauksessa Ragelta tuli tänä vuonna bändin 25. kokopitkä levy. Jestas, siinä onkin perusheavyä oikein kunnon lasti. Ei olisi tuon katalogin läpikuuntelu kerralla heikkoja varten!

Lapset riitelivät äsken piirustuspapereista. Myös näitä hetkiä elämässä pitää oppia rakastamaan. Tahdot, näkemykset, liikeradat risteävät ja silloin kipinöi.

Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.

Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.

No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.

 

Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.

 

Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.

Taas muutama levy myyntiin. Kannet hyvässä kunnossa, ei naarmuja. Siirrän paperista merkkiä, joka osoittaa varmasti myyntiin menevien ja vielä arviointivuoroaan odottavien rajan.

Hevistä tämä pitkälti juontuu. Tai metallimusiikista, jos haluaa kuulostaa musiikkinörtiltä ja pelkää vulgaaria epämääräisyyttä. Heavy metal eri muodoissaan oli se nuorisomusiikkikulttuurin haara, johon yhtä aikaa ihastuimme 90-luvun alussa. Grunge levitteli lonkeroitaan joka nurkan takana, mutta sopiva annos refleksinomaista inhoa tuota muodikasta suuntausta vastaan auttoi keskittymään siihen, mikä oli oleellista ja seuraamaan, miten metalli selvisi noista vaikeista vuosista vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Lähinnä ”vaikeudet” kylläkin koskivat mainstream-bändejä ja tietyissä alagenreissä tuo oli hyvinkin eloisaa aikaa. Samoin myönnyimme ajan kuluessa ymmärtämään tiettyjä grungeksi leimattuja bändejä, mutta se on asia erikseen.

Matti sukelsi syvemmälle äänimmäiseen metalliin – lähinnä thrashiin ja deathiin – kun minä keskityin perinteisemmän heavyn arvostukseen. Oli meillä toki monia yhteisiä suosikkeja, ja inhon kohteet olivat pitkälti yhteisiä myös. Lähinnä ero oli painotuksessa, siinä, mikä on se kovin ydin, aidoin asia. Vuosien kuluessa hänen musiikkimakunsa syveni ja laajeni osittain samoja reittejä kuin minulla, osin hän taas lähti erilaisille poluille.

 

Emperor: In the Nighside Eclipse. 1994.

 
Itse löysin metallimusiikista 2000-luvulla uusia versioita, sekoituksia ja tasoja, joihin Matti ei vastaavasti tuntenut kovin suurta vetoa sillä hetkellä, ja samaan aikaan hän ruokki tajuntaansa punkilla, progella, industrialilla, protestilauluilla, avantgarde-meiningillä. Näin jälkeenpäin katsottuna voin todeta, että itse olin mieltymysliikkeissäni konservatiivisempi: ymmärsin ja nautin satunnaisesti monista samoista musiikillisista elementeistä kuin hänkin, mutta pidin niihin tietyn varovaisen etäisyyden. Ehkä keskityin ennemmin tarkasti, hiljaa hypistellen tiettyihin tyylisuuntiin ja niiden alahaaroihin kuin olisin syöksynyt halaamaan sekä hiljaisten suvantojen että kaoottisten koskien tutkimattomia aarteita. Osin tämä kuvastaa temperamenttejamme muutenkin. Mutta en halua vetää moisia suoria yhtäläisyyslankoja. Olisi todellakin väärin luokitella meidän eromme muutamalla luonteenpiirteitä määrittävällä adjektiivilla. Ei ainakaan tässä vaiheessa kirjoitusta, ei tässä vaiheessa työtä. Olen itsekin vasta opettelemassa, mitä uskallan kirjoittaa hänestä ja minusta.

Juoksin tänään lenkin. Alkoi sataa melko pian kun olin astunut ulos. En kääntynyt takaisin. Pilvissä jyrisi, salama iski hehkuvana railona lähistöllä edessäpäin. Kastuin, juoksin kotiin. Juoksin, koska elävät keuhkoni ahmivat ilmaa ja jalkani liikkuivat.