Huhhei, elokuun kahdeskymmenes. Tämähän on aina yhtä freesi tapa aloittaa kirjoitus taivastelemalla sitä, kuinka aika on päiväkirjamerkintöjen välissä rientänyt. Ikään kuin lukija ei ajan kulua itse huomaisi. Eipä siinä, parin päivän kuluttua on oikeasti kulunut vuosi tämän blogin ensimmäisen tekstin kirjoittamisesta.

Emme jää tuleen makaamaan, vai mitä? Älppäreiden läpikäynnin oheen pitää välillä poimia cd-palojakin tänne. Nimittäin vanha kunnon brittijyrä Benediction. Heiltä ilmestyi äskettäin kehuttu uusi levykin, ja hyvältähän sekin kuulosti, erittäinkin hyvältä. Veljen cd-levyissä oli vuoden 1993 hiton kova Transcend the Rubicon. Tässä siltä ihanasti hölköttelevä I Bow to None.

 

Afganistanissa jenkkijoukkojen vetäytymisen jälkeen talibanit ovat ottaneet vallan. Voi perse. Toivottavasti kaatuu omaan mahdottomuuteensa niiden ääriääliöiden viritys. Vaikea kokonaisuus, sotien ja köyhyyden runtelema iso maa, jossa kuohuu monenlaisia ristiriitaisia voimia. Katellaan. Kaikilla siellä ei kyllä ole todellakaan aikaa katella. Tästäkin aiheesta voisi paasata nyt, mutta enpä tee sitä. Ennemmin luen yhteiskunnallisten asiantuntijoiden, kriisitilanteessa mukana olleiden ja muiden pitkällistä näkemystä omaavien toimijoiden analyysejä. Sohvan pohjalla makaavien kaikkitietävien märinät ja ylimieliset kuvaukset afganistanilaisten kansanluonteesta eivät kiinnosta.

Savatagen Hall of the Mountain King on kyllä amerikkalaisen power metalin klassikko. Vuosi oli 1987 ja Jon Oliva kiljui, kähisi, huudahteli ja lauleskeli todella joustavasti ja väkevästi. Vimmaista groovea, korkealentoisia melodioita ja metallista terävyyttä. Pirun hienoa. Vokalistin veli Criss Oliva kuoli sittemmin vuonna 1993 auto-onnettomuudessa, kun rattijuoppo rysäytti päin hänen autoaan. Paska säkä! R.I.P. vaan sinnekin suuntaan näin muutaman vuosikymmenen verran takautuvasti.

Mutta rauhoitutaanpa hieman. Sateista on ollut pari päivää, joten nostetaan lp-valikoimasta Jimi Hendrixin levyltä Axis: Bold as Love nätti kipale One Rainy Wish. Joku espanjaksi tekstitetty yhden kuvan ”video” löytyi. Mennään sillä nyt.

 

Tämä on ensimmäinen blogiteksti tässä elokuussa. Ollut muka niin kiirettä, töitä ja vapaa-ajan hötkyilyä ja niin edelleen. No, ehkä jonkinlaiset kunnon rysäytykset teen vielä syssymmällä, jotta saisi joskus päätökseen tämän savotan. Eipä sitä tiedä, jos levyjen läpikäynnin jälkeen vielä palaisin silloin tällöin tänne jotain huipputärkeitä mietteitä naputtelemaan.

Vuosi. Miten ehtii vuodessa muisto hälvetä, kirkastua, vahvistua, etääntyä? Veljen kuolema ja tyttären syntymä osuivat samalle päivämäärälle. Hän täyttää seitsemän, veljen ei enää tarvitse täyttää mitään. Ei vuosia, ei saappaita, ei tehtäviä, ei hyllyjä, ei odotuksia. Elämä kasvaa ja kuhisee. On viileämpää, lopultakin. On satanut.

Ragen pisteet ovat nousseet, kun pari kertaa tuota Secrets in a Weird World  -lp:tä, lähinnä b-puolta, olen ohimennen parina iltana tässä kuunnellut. Aika ovelia, notkeita, tunteellisia ja toimivia kappaleita loppujen lopuksi. Mitään tämän vuosituhannen Ragea en kyllä varmaankaan jaksaisi kuunnella. Vaistoni varoittaa vahvasta puuduttavuudesta. Tai no, mistäs sen tietää, ei pitäisi ennakolta tuomita vaikka se hauskaa ja helppoa onkin.

Mutta jatketaanpa R-kirjaimen kohdalta. Jumalauta, veljellä oli kaksi Rattin lp-levyä! Oli päässyt unohtumaan. Varmaankin aika hevinkuuntelun alkuvaiheessa oli hän nuo hankkinut. Sokerista glam metaliahan nämä tyypit väänsivät, bändi on kai jossain muodossa kasassa nykyisinkin, osin riitojen erilleen potkimana, vaikka tällainen jos mikä on nuorten jäbien musaa. Hitto minkä näköisiä tyyppejä. Ihan tällaista Mötley Cruen ja Def Leppardin välillä kimpoilevaa jumppaa. Muistan jonkin ikivanhan Suosikki-lehden, jossa luki kannessa ”Ratt – hevin uudet kuninkaat”, olikohan kysymysmerkki perässä? Joka tapauksessa, on kyllä aikamoista, jos tällaisella hattaralla pääsee heavyn kuninkuudesta kisaamaan! Eipä siinä, valtavan suosittujahan nämä taisivat ensimmäisten levyjensä aikaan olla etenkin USA:ssa. Monien näiden biisien kertosäkeet ja pumppaavat riffittelyt muistan kyllä jostain vuosien takaa. Pop-koukkuja onkin seassa melkoinen määrä. Nyt kuuntelussa yhtyeen kakkoslevy Invasion of Your Privacy vuodelta 1985.

Ensimmäinen biisi on nimeltään You’re in Love, toinen taas Never Use Love. Joo-o, love sitä ja love tätä, uskotaan! Hitto mikä meininki. Toki, rakkaushan on keskeinen (keskeisin?) voima elonpiirissä ylipäätään. Näillä se on tietysti enimmäkseen tätä glitter-/neonvalo-/hikispandex-lempeä.

Sitten neljäs levy Reach for The Sky. Kolme vuotta myöhäisempi julkaisu, eli vuodelta 1988. Progebändiltä näyttävä kansi, mitä lienevät tuolla hakeneet? Jotain aikuisempaa uskottavuutta ehkä. Joka tapauksessa aika samoissa sfääreissä tälläkin levyllä liikutaan kuin tuolla Invasionilla. Ehkä soundit ovat vielä siistimmät ja stadionmaisemmin läjähtelevät. Ja biisit jotenkin hillitympiä ja tylsempiä. Huh, alkaa kyllä tämä tanssahtelu ja kiemurtelu ja kiehnäys ja lepertely uuvuttaa nopeasti.

Jatketaan R-kirjaimella. Rainbow ja lääkärikantinen Difficult to Cure -levy vuodelta 1981. Rainbowin ensimmäiset levyt, joissa Dio lauloi, olivat kyllä kovia. Tässä Vokalistina on Joe Lynn Turner ja ote on vähän kuivakkaampi, enemmän sellaista pubissa taustamusiikkina soljuvaa hard rockia. Ritchie Blackmoren kitarointi on kyllä napakkaa ja taidokasta. Monen biisin tyyli vain kulkee enemmän jonkin Toton linjoilla kuin verevän varhais-heavyn maailmassa. (Asia erikseen toki on, että Totohan on näin vanhemmiten kuultuna tietyllä tapaa kovaa kamaa!)

Heti alkuun suuri hitti I Surrender ja perään kiihkeästi tykittelevä Spotlight Kid. Alku levyllä on siis komea (vaikka tuo I Surrender on aina ollut mielestäni vähän sellainen keskilinjan keskiluokkaisen keski-ikäisen hardrockarin tunteilubiisi, sori vaan). Pidemmän päälle meno on professionaalia, sopivan karheaa, sopivan tunnelmallista ja samalla tietyllä tapaa hyvin arkista. Kyllä tämä levy omalla asteikollani sinne haalean puolivälin tienoille jää.

Tästä b-puolen aloitus Can’t Happen Here. Mallikelpoista perinteisen otteen hard rockia, toimii kyllä.

 

Sitten vähän jyrkempää kamaa, siis musiikillisen lähestymiskulman kannalta. Seattlesta löytyi tällainenkin bändi kuin Reverend. Kaksi kokopitkää julkaisivat aivan 1990-luvun alussa. Thrashin ja jenkkiläisen power metalin välimaastossa mennään. Muistelin, että tuli naureskeltua sille, miten karmea rääkyjä vokalisti on, mutta eihän tuo mitään ihan mahdotonta ääntelyä ole, siis jos on vähänkään tottunut rankemman metallin vokalisteihin. Korkealta David Wayne kyllä vetää suurimman osan ajasta. Käheys tuo hieman mieleen Overkillin Bobby Blitzin mutta enemmän Wayne selkeästi haluaa kailottaa yläilmoissa liiteleviä uhkaavia varoituksia kuin maanläheisempi katujätkä Blitz.

Wayne muuten kuoli vuonna 2005, taisi olla auto-onnettomuuden seurauksena kehittynyt kuolio mikä vei hengen. Oli lauleskelemassa myös Metal Churchin kolmella levyllä. Ja sattumoisin juuri Metal Churhin myöhempi vokalisti Mike Howe kuoli tuossa pari päivää sitten. Samana päivänä meni myös Slipknotin alkuperäinen rumpali Joey Jordison. Näin päästiin taas näihin RIP-asioihin! Joka tapauksessa ei tuo Wayne huono vokalisti ole, hienosti esiintyy niillä Metal Churchin levyillä. Tässä ehkä vähäeleinen (vähärahainen) tuotanto ja tykittelevä thrashin poljento tekevät sen, että ärhäkkä ja voimakas laulutyyli pistävät aluksi korvaan.

 

Kaiken kaikkiaan, ei tämä niin epätoivoiselta kuulosta kuin muistelin. Tiukasti rutisevaa ja paukkuvaa menoa kohtalaisen tasapainoisilla ysärimetallisoundeilla, parissa biisissä myös hitaampaa tunnelmankehittelyä. Varmasti monilla käy hermoon tuo Waynen laulu, mutta itseäni ärsyttäisi varmasti enemmän joku ponneton määkyjä tai tasapaksu haukahtelija.

Kuten aiemmin tuli todettua, ei Iso-Britannia ikinä ole ollut mikään thrashin ihmemaa. Eikä Re-Animator pelasta tilannetta. Näiden englantilaisten toinen kokopitkä Laughing vuodelta 1991 pyörähti soittimessa a-puolen osalta ja se riitti. Laiskaa epäkiinnostavaa thrash metalia puolivillaisella funk rock -poljennolla ja hölmöilyillä maustettuna. Nyt soi vuotta aikaisempi Condemned to Eternity. Meininki oli tällä selkeästi vakuuttavampi, mutta lopputulos on silti keskinkertaista rävellystä. Ei järkyttävän huonoa, mutta ei tarpeeksi hyvää, jotta oikeasti innostuisin. Enpä siis tuhlaa enempää aikaa elämästäni Re-Animatorin kuunteluun tai bändistä puhumiseen. Tämä Chain of Command kuulostaa olevan ihan ok kappale.

Otetaanpas lohduksi jyhkeämpää tamppausta Atlantin takaa, jälleen Yhdysvallosta. Nimittäin Possessed ja vuoden 1987 viiden biisin ep The Eyes of Horror. Tässäpä mainio annos julmasti rouhivaa, pahaenteistä death metalin katkuista thrashia. Possessedhan oli yhdessä Deathin kanssa death metalin pioneereja. Tällä levyllä tyyli nojaa hieman enemmän thrashiin. Joka tapauksessa ihanasti samanlaista hautakammio-/suolenpätkämeininkiä kuin vaikkapa Autopsylla. Eipä tämän jälkeen Possessedilta tullut pariin vuosikymmeneen muita julkaisuja kuin split-levyjä, singlejä ja kokoelmia.

Aikamoista metalliherkkua on luvassa tuossa S-kirjaimen osiossa kyllä. Mutta on tuolla vielä muutakin kuin heviosastoa tulossa, tuo yksi laatikko on vielä käymättä läpi. Mutta taas on varmasti niin paljon kommentoitavaa tulossa, että osan yli pitää hypätä ja osa käydä läpi samalla tavalla pika-arviona listaamalla kuin tuossa aikaisemmin tein joillekin levyille. Eihän tätä projektia muuten saa valmiiksi ennen maailmanloppua! Älytöntä touhua. Hah, mitäs läksit, naureskelee joku sieltä kuoleman rajan takaa.

Vapunaatto. Jospa sitä pienimuotoisesti juhlisi tuossa myöhemmin illalla. Huomenna sitten vähän enemmän, koko perhe mennään vaimon siskon perheen luokse herkuttelemaan ja jäädään yöksi. Hyvä päästä välillä liikkeelle.

Ja hahaa – heitetäänpäs tähänkin kuolinuutinen! Ei voi mitään. Nimittäin Judas Priestin ensimmäisellä levyllä Rocka Rollalla rumpaloinut John Hinch kuoli toissapäivänä. No niin, saatiinpas se tähän mukaan. 73-vuotiaana kupsahti. Mutta vappuhan on myös kuoleman juhla. Ei sellainen harras ja pimeä kynttilöiden koristama kuoleman juhla kuin joulu, vaan virnuilevan pääkallon karnevaali. Kun nuoret serpentiinit kaulassaan ja tuore ylioppilaslakki päässään menevät vapun hulinoissa, he juhlivat samalla sitä, että käsillä oleva vappu jää viimeiseksi, jonka he niin nuorena kokevat. Seuraava vappu on hieman erilainen, kenties toisessa kaupungissa, muiden ihmisten seurassa, tulee pari huonoa ja pari hyvää vappua, uusia ihmisiä, uusia kolhuja, uusia riemuja ja rakkautta. Kuluu vuosikymmen, kaksi, viisi… Kas, iloiset päivät ovat kauniina korttipakkana edessä, kuinka kauniita ne ovatkaan. Eikä enää ole montaa korttia jäljellä käännettävänä ja pakkaan laitettavana.

 

 

Juice Leskinen Coitus int: Per Vers, runoilija. Kova levy. Hellyttävää hönöilyä ja piikittelyä. Vuosi oli 1974. Nuori Juice. Mitäköhän tämä tekee näissä ”kummallisissa” levyissä? Oma vikani, kun en tarkemmin katsonut, mitä tuosta välistä kahmaisin. Tunnetuin biisi tässä on Juankoski here I come, lisäksi löytyy mm. nimibiisi, jossa laulaa Mikko alatalo, Hän hymyilee kuin lapsi, Panomies, Kuopio tanssii ja soi. Reteää meninkiä. Sellaista menneen maailman meininkiä. Ja tiettyä henkeä, jota tarvitaan yhä nykyajan rockmusiikissa, jos siitä on tarkoitus tehdä kovaa kamaa eikä latteaa paskaa. Mukana myös komea Juho Juntusen piirtämä 13-sivuinen sarjakuva.

Per Vers, runoilija -levyn mukana tullut sarjakuva.

Mutta mutta. Kummasti sitä osaa nyt suhtautua kuolemaan iloisesti. Onhan sen kohtaaminen aina hirveää, mutta on mahtavaa nauraa sille, pukea se iloisiin vaatteisiin, tanssia sen kanssa. Myös kuolemanpelko omalta kohdaltani hävisi pois, valahti irti minusta kuin irrotettu viitta, kun kävimme katsomassa hoitokodissa veljen ruumista ennen kuin hänet siirrettiin ruumishuoneelle. Kaikki oli jotenkin niin surullista, selkeää, painavaa – mutta samaan aikaan kirkasta ja mutkatonta. Samalla tavoin meistä jokainen on joskus valmiina pois vietäväksi. Ellemme sitten tuhoudu räjähdyksessä tai muussa mystisessä onnettomuudessa. Siinäpä groteskin huumorin paikka vielä erikseen. Mutta siis. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ruumis haipuu pois, tietoisuus sammuu, yhtyy menneisyyden pyörteisiin ja läheisten ihmisen muistoihin ja elämään ja tavaroihin, levyihin, kirjoihin, mitä ihminen onkaan itsestään jättänyt jälkeen.

Eniten omassa poismenossa ahdistaisi se, miten oma lähipiiri joutuisi suremaan, ja kuinka he saisivat asiansa järjestettyä. Oman ”sielun” takia ei ole mitään pelkoa. En kauheasti kärsinyt myöskään aikana ennen syntymääni. Ei siis ole tarvetta yksilölliseen elämään kuoleman jälkeen. Toki kuoleman jälkeen on elämää, jos vain haluamme. Mutta minä, minun ajatukseni, minun oma erinomaisuuteni, siitä täytyy päästää irti. Koska se minuus elää kuoleman jälkeen muistoissa, asioissa, palasina maailmalla. Toki, jos haluamme ajatella, että kuoleman rajan takana näemme vaikkapa joitain edesmenneitä ihmisiä, se toive on totta eikä mitenkään väärin. Koska ehkä me kaikki hajoamme samoille taajuuksille, atomimme (tai atomia pienemmät hiukkaset) löytävät taas toisensa, tunnistamme asioita jotka elävässä elämässä ovat jääneet huomaamatta, toisilleen läheiset energiat kietoutuvat yhteisiin pyörteisiin. Aivan mahdollista. Oma maailmankuvani on materialistis-mystinen. Materialismi tarkoittaa havainnoitavan maailman realiteettien tunnustamista, kuten myös sitä, että aistimme eivät havaitse kaikkea. Kuitenkin siitä, mitä ne havaitsevat, voidaan päätellä paljon, etenkin erilaisten apuvälineiden ja teorioiden avulla. Materialismi ei siis tässä tarkoita sellaista etenkin kaiken maailman hihhuleiden viljelemää karikatyyriä, että vain nämä käsin kosketeltavat asiat ovat olemassa, muut asiat eivät ole. Rakastan materiaa ja energiaa. En halua hukuttautua tavaraan. Entäs mystiikka? No, siitä en ala nyt kirjoittaa.

Tom Robinson Band: Power in the Darkness. Punkahtavalla otteella vedettyä yksinkertaista boogierokkia ja uuden aallon keinahtelevaa meininkiä. Klassikkokamaa. Levy on vuodelta 1978. Tunnetuin biisi taitaa olla tuo 2-4-6-8 Motorway, joka ei alunperin ollutkaan tällä levyllä vaan oli julkaistu singlenä vuotta aiemmin, mutta tälle painokselle se on lisätty bonusbiisinä – heti A-puolen alkuun. Ohessa kuitenkin levyn nimibiisi, joka löytyy B-puolen lopusta. Tästä on hyvä jatkaa vappuun. Iloitkaamme!

Eilen veljen tyttöystävä muutti lähiseudulle, Tampereelle. Uudet asunnot, uudet työpaikat, ihmiset, myrskyt, mullistukset, kaikki se johdattaa meitä kauemmas kuoleman ja menetyksen ajasta. Jotain täytyy tapahtua, johonkin pitää törmätä, jotain pitää rakentaa, jonkinlaista uutta nahkaa pitää kasvattaa. Ja mukana on kuitenkin rakas, kipeä, raskas, lämmittävä ja rohkaiseva muisto ihmisestä joka ei ole mukana rakentamassa, näkemässä juuri tätä tämänkertaista tehtävää.

L-G Petrovin kuolema sai taas miettimään sitä, kuinka nuoruuden tempaukset, kyhäelmät, taideteokset, järjettömät ja merkitykselliset teot kirkastuvat ja tiivistyvät, pääsevät hohtavaan valokeilaan tekijän kuoleman jälkeen. Tai mikseivät vanhemmankin iän teot, mutta useimmiten nostetaan kuin kilveksi kuolemaa vastaan välähdyksiä nuoruudesta – toivoen, että sellaisena hän nyt elää siellä jossain, tai tässä, tai ulottuvuudessa joka on mielemme sisällä tai jumalten luona tai missä vain, kunhan saadaan alleviivattua sitä, että tuolla menneellä toiminnalla, uljailla hetkillä, on oikeasti merkitystä. Eikö kuolema siis voita? Koska sehän saa aina viimeisen sanan. Kyllä, kun teemme jotain mieleenjäävää tai upealta tuntuvaa, ajattelemme sen kestävän ikuisesti, joskus jopa ajattelemme tietoisesti: ”kestäisipä tämä ikuisesti” ja toivomme, että tuon kultaisen hetken siemen jää loppuikäksi ja ikämme jälkeenkin itämään olemuksemme ytimeen. Ja silti, kuolinvuoteella se on muisto, johon voi kyllä tarrata ja jota voi pyöritellä  mielessään, siihen voi sukeltaa ja olla siitä ylpeä, mutta muistoksi se on muuttunut, ja pisteenä virkkeelle tulee kuolema.

Näin asia on ehdottomasti, jos aika kulkee suoraan eteenpäin ja menneisyys jää yhä kauemmaksi. Mutta ehkä aika ei ole sellainen. Ehkä jotkin asiat ovat ajattomia ja menneisyys elää vahvempana tässä ja tulevaisuudessa kuin tuon menneisyyden jälkeen tulleet seikat. Ehkä aika tekee mutkia ja kierroksia ja lävistää oman reittinsä, vaikka aistimme elävät tässä paikassa ja hetkessä ja kurottavat sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen juuri tästä pisteestä. Muitakin pisteitä on olemassa, ja ne ovat ehkä reittejä, tunneleita, merkkejä, yhteyksiä muihin aikoihin. Yhdessä ajan pisteessä oleminen olisi silloin vain kuvitelmaa, tapa elää mutta ei absoluuttinen totuus. Se on ihmiselon ihanuus ja karmeus, oleminen tässä ja nyt eikä missään muualla.