Tytär, kuusivuotias, näpräili tänään lelukitaraa josta puuttuu kaksi kieltä. Taustalla muuten pyöri (tähän läpikäyntiprojektiin liittyen) lp:ltä Slayerin Decade of Aggression -live. Bändi voimansa tunnossa vuonna 1991, klassisen aikakautensa uljaalla aallonharjalla. Tuosta eteenpäin yhtyeen elämä ja tuotokset olivatkin hieman epätasaisempia. No, ei siitä enempää tässä yhteydessä. Käsittelen Slayeria vielä kerran näissä kirjoituksissa. Tyttö siis näppäili lelukitaraa ja minäkin jossain välissä tapailin sillä hieman bluesilta kuulostavia otteita – soittotaitoni toki on oikeasti olematon, mutta otelaudalla suoraa sormea liikutellen ja tasaisesti kieliä rämpäytellen sain jotain blueskaavan mukaista kuulumaan. No, siitähän tyttö innostui ja treenaili samanlaista ”bluesia” loppuillan ennen nukkumaanmenoa. 

Slayer: Decade of Aggression -tupla-lp:n takakansi. 1991.

Vanha akustinen puoliehjä kitara löytyy vanhempieni luota vielä. Jaksaisikohan sen korjauttaa? Jospa maksaisi vaivan. Halpis-Landola toki on kyseessä, eli ei millekään suurmestarille korjattavaksi viitsi viedä.

Jos tyttö enemmän innostuu soittelusta, varmaan joutuu joskus menemään hänen huoneeseensa, kun sieltä kuuluu yhä samaa möykkää, ja täytyy pitää sängyllään istuvalle kakaralle kunnon saarna tuon kamalan renkutuksen vaaroista, lopuksi ärjyen: ”What do you want to do with your life?”

Maanantai. Kevät tosiaankin saapuu, nykien, mutta saapuu, kuitenkin. Pakkasta on kohta taas pari päivää mutta sen jälkeen pakastaa enää öisin. Vääjäämätön vuodenkierto. Rakastan sitä. Se ahdistaa, lumoaa, rauhoittaa, ravistuttaa, pysäyttää.

Bob Marley & The Wailers: Rastaman Vibration. Taitaa olla alkuperäispainos vuodelta 1976. Miellyttävä mattapintainen säkkikangaskuvioinen levynkansi. B-puolella nähtävästi jotain ihmeellisiä vaurioita, kuin olisi vetäisty maalisutilla pienet sipaisut tai sulatettu niin, että vinyylin pintaan on jäänyt ruskeat raidat. En jaksanut kokeilla puhdistaa. Tämä a-puoli ainakin soi muhevasti ja vain pienillä ritinöillä. Tunnelmaltaan hyvin kaukaista musiikkia itselleni. Arvostan toki tekemisen meininkiä ja harrasta ja tiheää tunnelmaa, joka näistä sävelistä ja Marleyn laulusta henkii. Kunnon kliseemeiningillä tätä pitäisi kuunnella kuumana kesäiltana riippumatossa maaten, rommia siemaillen. Typerää, silti jollain tasolla hermoon osuvaa mielikuvittelua. Ja vakavista asioista tässä lauletaan myös – niin kuin nyt soiva Johnny Was – vaikka kaupallistettu reggae on juuri sitä ”otetaan rennosti kesäterassilla ja juodaan aurinkolasit päässä pinkkiä drinkkiä” -pelleilyä. Tietynlainen henkinen muuri vaikeuttaa tähän täysillä uppoamista, mutta toisaalta kaikessa musiikissa on jotain universaalia – eri asia, onko sitä tarpeeksi, jotta voisi täydellä sydämellä rehellisesti elää musiikin matkassa. Joka tapauksessa olemme kasvaneet länsimaisen populaarimusiikin kyllästämässä ympäristössä, ja alkuperältään maantieteellisesti kaukaisempi musiikki voi kolahtaa helpommin kuin jokin lähiseutujen perinnemusiikki. Riippuu siitä, mille taajuudelle haluaa aivonsa virittää, jotta pystyy löytämään sen punaisen langan joka näiden metsien varjoissa kasvaneita menneitä sukupolvia johdatti ilmaisun poluilla, tai vastaavasti yltää koskettamaan sitä henkistä maisemaa, jossa jotkut kaukaisemmat ihmisolennot ovat eläneet.

 

Käännän levyn. On ollut tasaisen puuduttava maanantai. Ehkä tämä Marley lähestyy juuri nyt oikeasta kulmasta. Kun ei millään oikein olisi jaksanut innostua veljen levyjen läpikäynnistä tänään. Mutta pakotin itseni. Tajusin nimittäin juuri, että noita on niin hemmetisti, että suuri osa jää mainitsematta, tarkemmasta kuuntelusta tai analyysista puhumattakaan. Ei se mitään. Olen varma, että Mattikaan ei monia näitä hyllyynsä (tai laatikkoihinsa) haalimia levyjä kuunnellut kertaakaan kokonaan läpi. Samoin minä lähestyn näitä, kuuntelen, kosketan, menen eteeenpäin, osa vinyyleistä jää minun hyllyyni ja osa lentää jonnekin maailmalle.

Kyllä noista ruskeista jäljistä säännöllinen kumea poks kuuluu. Mutta vaimeampi kuin ajattelin. Eli myös b-puoli on kuuntelukelpoinen. Jokin kuolemaan ja aikaan liittyvä ajatus minulla oli päässäni aikaisemmin päivällä. Nyt se on murtunut murusiksi aivojen kuiluihin. En jaksa koota sitä. Ei nyt tarvitse.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. 1979.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. Mitäs tämä nyt on? Jazzahtavaa, funkahtavaa veikeän kuuloista juurevaa mutta keveästi astelevaa rokkausta. Ja hyvin ruotsalaista. Ei hitto, kiitoksia velipoika tästäkin. Huvittaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Eilen veljen tyttöystävä muutti lähiseudulle, Tampereelle. Uudet asunnot, uudet työpaikat, ihmiset, myrskyt, mullistukset, kaikki se johdattaa meitä kauemmas kuoleman ja menetyksen ajasta. Jotain täytyy tapahtua, johonkin pitää törmätä, jotain pitää rakentaa, jonkinlaista uutta nahkaa pitää kasvattaa. Ja mukana on kuitenkin rakas, kipeä, raskas, lämmittävä ja rohkaiseva muisto ihmisestä joka ei ole mukana rakentamassa, näkemässä juuri tätä tämänkertaista tehtävää.

L-G Petrovin kuolema sai taas miettimään sitä, kuinka nuoruuden tempaukset, kyhäelmät, taideteokset, järjettömät ja merkitykselliset teot kirkastuvat ja tiivistyvät, pääsevät hohtavaan valokeilaan tekijän kuoleman jälkeen. Tai mikseivät vanhemmankin iän teot, mutta useimmiten nostetaan kuin kilveksi kuolemaa vastaan välähdyksiä nuoruudesta – toivoen, että sellaisena hän nyt elää siellä jossain, tai tässä, tai ulottuvuudessa joka on mielemme sisällä tai jumalten luona tai missä vain, kunhan saadaan alleviivattua sitä, että tuolla menneellä toiminnalla, uljailla hetkillä, on oikeasti merkitystä. Eikö kuolema siis voita? Koska sehän saa aina viimeisen sanan. Kyllä, kun teemme jotain mieleenjäävää tai upealta tuntuvaa, ajattelemme sen kestävän ikuisesti, joskus jopa ajattelemme tietoisesti: ”kestäisipä tämä ikuisesti” ja toivomme, että tuon kultaisen hetken siemen jää loppuikäksi ja ikämme jälkeenkin itämään olemuksemme ytimeen. Ja silti, kuolinvuoteella se on muisto, johon voi kyllä tarrata ja jota voi pyöritellä  mielessään, siihen voi sukeltaa ja olla siitä ylpeä, mutta muistoksi se on muuttunut, ja pisteenä virkkeelle tulee kuolema.

Näin asia on ehdottomasti, jos aika kulkee suoraan eteenpäin ja menneisyys jää yhä kauemmaksi. Mutta ehkä aika ei ole sellainen. Ehkä jotkin asiat ovat ajattomia ja menneisyys elää vahvempana tässä ja tulevaisuudessa kuin tuon menneisyyden jälkeen tulleet seikat. Ehkä aika tekee mutkia ja kierroksia ja lävistää oman reittinsä, vaikka aistimme elävät tässä paikassa ja hetkessä ja kurottavat sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen juuri tästä pisteestä. Muitakin pisteitä on olemassa, ja ne ovat ehkä reittejä, tunneleita, merkkejä, yhteyksiä muihin aikoihin. Yhdessä ajan pisteessä oleminen olisi silloin vain kuvitelmaa, tapa elää mutta ei absoluuttinen totuus. Se on ihmiselon ihanuus ja karmeus, oleminen tässä ja nyt eikä missään muualla.

Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.