Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.

Lauantai-ilta. Dream Theater: Awake. James LaBrie venyttelee juustoista ääntään ja bändi naputtelee iskut ja nuotit tarkasti nykien, hinkaten ja vyöryttäen. Jonkinlaisena perversiona pidän nämä levyt. Onhan näissäkin jotain. Ehkä pelkän musiikin välittämän tunnelman sijaan ne vievät minut aikaan – tai jos eivät kokonaan vie niin antavat maistiaisen ajasta – jolloin hevirokin eri alalajit olivat vasta pintapuolisesti vilkaistuja runsaudensarvia ja proge häämötti jossain ihmeellisenä sumuisena fantasiamaana, jossa oli pitkiä biisejä ja aivan ihmeellisiä ratkaisuja, joille voisi yhdessä naureskella ja pyöritellä päätä. Ja Dream Theater oli sellainen varovaisen pehmeä turvakaiteellinen siirtymä kohti kokeellisempaa ilmaisua. Mutta kyllähän bändin silkkihansikastunteilu huvitti jo silloin. Joka tapauksessa jonkinlainen viattomuus ja kiltteys estää minua luopumasta noista levyistä – niitä on neljä kappaletta – ainakaan toistaiseksi.

 

 

Pakko laittaa soimaan Fear: Have Another Beer with Fear, jotta elämä ei olisi pelkkää silkkiä vaan tuoksuisi myös savulta, noelta ja oluelta. Olen valikoinut myytäväksi tai pois luovutettavaksi 192 cd-levyä. Suunnilleen saman verran näyttäisi jäävän omaan hyllyyn lisättäväksi.

 

 

On kulunut viikko muistotilaisuudesta ja Matin tuhkien maan poveen kaatamisesta. En osaa sanoa, onko se pitkä aika, vai oliko viime viikon lauantai aivan hetki sitten. Sen päivän kuvat ovat levittäytyneet ajassa eteen- ja taaksepäin, lomittuneet kauppareissujen ja aamuherätysten ja iltojen pimeyden ja tiskikoneen tyhjennyksen lomaan.

Eilen istuin iltaa ystävien kanssa. Tuntui hyvältä. Kerroin tietenkin, miltä tämä kaikki tuntuu ja miten veljeni viimeiset ajat kuluivat. Mutta olivatko ne hänen viimeisiä aikojaan, eivätkö nämäkin päivät ja aamut ja yöt ja illat ole hänen, eikö hän vielä ole kiinni täällä puheissa ja ajatuksissa ja kaiuttimista virtaavassa musiikissa? Pidän häntä mukanani. Tiedän, että en voi pitää ikuisesti. Joka tapauksessa siis tuntui hyvältä puhua ystävien kanssa. Joimme olutta, hölmöilimme, nauroimme, liikutuimme, olimme hetken hiljaa.

 

JVC:n viritinvahvistin.

 

Tamperelainen käytettyjä levyjä ja stereolaitteita myyvä yritys otti vastaan Matin viritinvahvistimen (hieno hopeanvärinen vanhemmanmallinen JVC:n laite), levysoittimen ja cd-soittimen. Maksavatkin niistä minulle pienen summan. Tärkeintä on, että laitteet saavat joskus hyvän uuden kodin. Siellä joku laskee soittimen neulan. Neula osuu pyörivän levyn pintaan, rasahtaa kevyesti. Kulkee uraa pitkin. Hiljaisuus päättyy. Hiljaisuus, joka alkoi tänä kesänä Jakomäen asunnossa.

Ja Vexi Salmikin kuolla kupsahti. Näin niitä merkittävän jäljen tehneitä kulttuurivaikuttajia putoaa pois siltä ajan hihnalta, jonka päällä me elävät vielä kuljemme. Outo vertaus. Samapa tuo. Cryptic Slaughterin Convicted soi. Hillitöntä crossover-kaahausta ja vihaista räpätystä. Ihan kovaa menoa tietty, ei toki aikansa (1986) kovimpien thrash metalien tasolle yllä.

Suddenly, you were gone
From all the lives you left your mark upon

Noilla sanoilla alkaa Rushin Afterimage-kappale levyllä Grace Under Pressure. Tuon 80-luvun albumin tunnelmaan olen tykästynyt viime päivien aikana, kun olen sitä pienen pätkän kuunnellut silloin tällöin. Viileä ja hiottu, samalla jotenkin pahaenteinen ja surullinen levy. Ja edellä mainittu Afterimage käsittelee hienosti läheisen ihmisen menetyksen tunteita. Myöhemmin 90-luvun lopulla, kun rumpali Neil Peart oli menettänyt ensin tyttärensä auto-onnettomuudessa ja alle vuoden päästä vaimonsa syövälle, Rush oli painattanut yllä olevat sanat live-levynsä kansiin muistosanojen kera: ”In loving memory of Jackie and Selena”.

 

 

Tämän vuoden tammikuussa kuoli itse Neil Peart. Aggressiivinen aivosyöpä. Olipa kuitenkin ehtinyt saada 11 vuotta sitten uuden vaimonsa kanssa tyttären. Näin me taistelemme kuolemaa vastaan, jatkamalla elämää. Kuolema piirittää meitä joka puolelta, aaltoilee mustana ja kutsuvana ja kammottavana ja pysäyttävänä. Se osaa hyökätä yllättävistä suunnista ja aina lopulta me kaadumme rajan yli sen syliin, mutta mitä sitä ennen? Jos vain älyämme katsoa kuolemaa edeltävää aikaa, katsoa tarkasti, elää ymmärryksessä, hulluudessa, ahmien, maistellen, pudotellen palasia. Eikä niin, että kuvittelisimme sen olevan ehjä valmis tarina, voitettu peli.

Sitä Matti vihasi: elämän pitämistä pelinä, jossa piti tehdä ovelia siirtoja ja voittaa muut. Saada ulkoista arvoa ja arvostusta, pääomaa, kaikkea omaa, tavaraa, rahaa, status ja nimeke, jonka taakse pystyy piilottamaan pienen sielunsa. Se on ansa, johon meidät yritetään saada astumaan. Koska ihmisyhteisö on sellainen. Tyhmä, ilkeä. Ainakin usein. Ainakin silloin, kun sen periaatteena on olla kaunis ja kiiltävä ja johtava ja onnistunut. Silloin epäonnistujat pyritään lakaisemaan pois. Siitä tulikin mieleen Matin novellikokoelma mutta siitä lisää myöhemmin.