Huhhei, elokuun kahdeskymmenes. Tämähän on aina yhtä freesi tapa aloittaa kirjoitus taivastelemalla sitä, kuinka aika on päiväkirjamerkintöjen välissä rientänyt. Ikään kuin lukija ei ajan kulua itse huomaisi. Eipä siinä, parin päivän kuluttua on oikeasti kulunut vuosi tämän blogin ensimmäisen tekstin kirjoittamisesta.

Emme jää tuleen makaamaan, vai mitä? Älppäreiden läpikäynnin oheen pitää välillä poimia cd-palojakin tänne. Nimittäin vanha kunnon brittijyrä Benediction. Heiltä ilmestyi äskettäin kehuttu uusi levykin, ja hyvältähän sekin kuulosti, erittäinkin hyvältä. Veljen cd-levyissä oli vuoden 1993 hiton kova Transcend the Rubicon. Tässä siltä ihanasti hölköttelevä I Bow to None.

 

Afganistanissa jenkkijoukkojen vetäytymisen jälkeen talibanit ovat ottaneet vallan. Voi perse. Toivottavasti kaatuu omaan mahdottomuuteensa niiden ääriääliöiden viritys. Vaikea kokonaisuus, sotien ja köyhyyden runtelema iso maa, jossa kuohuu monenlaisia ristiriitaisia voimia. Katellaan. Kaikilla siellä ei kyllä ole todellakaan aikaa katella. Tästäkin aiheesta voisi paasata nyt, mutta enpä tee sitä. Ennemmin luen yhteiskunnallisten asiantuntijoiden, kriisitilanteessa mukana olleiden ja muiden pitkällistä näkemystä omaavien toimijoiden analyysejä. Sohvan pohjalla makaavien kaikkitietävien märinät ja ylimieliset kuvaukset afganistanilaisten kansanluonteesta eivät kiinnosta.

Savatagen Hall of the Mountain King on kyllä amerikkalaisen power metalin klassikko. Vuosi oli 1987 ja Jon Oliva kiljui, kähisi, huudahteli ja lauleskeli todella joustavasti ja väkevästi. Vimmaista groovea, korkealentoisia melodioita ja metallista terävyyttä. Pirun hienoa. Vokalistin veli Criss Oliva kuoli sittemmin vuonna 1993 auto-onnettomuudessa, kun rattijuoppo rysäytti päin hänen autoaan. Paska säkä! R.I.P. vaan sinnekin suuntaan näin muutaman vuosikymmenen verran takautuvasti.

Mutta rauhoitutaanpa hieman. Sateista on ollut pari päivää, joten nostetaan lp-valikoimasta Jimi Hendrixin levyltä Axis: Bold as Love nätti kipale One Rainy Wish. Joku espanjaksi tekstitetty yhden kuvan ”video” löytyi. Mennään sillä nyt.

 

Tämä on ensimmäinen blogiteksti tässä elokuussa. Ollut muka niin kiirettä, töitä ja vapaa-ajan hötkyilyä ja niin edelleen. No, ehkä jonkinlaiset kunnon rysäytykset teen vielä syssymmällä, jotta saisi joskus päätökseen tämän savotan. Eipä sitä tiedä, jos levyjen läpikäynnin jälkeen vielä palaisin silloin tällöin tänne jotain huipputärkeitä mietteitä naputtelemaan.

 Mitäs hemmettiä, kaksikymmentä päivää kulunut edellisestä tekstistä. Helteet ovat nyt muutamaksi päiväksi taunneet, mutta kohta mennään taas. Perkele. Kyllähän tuon kestää jos ei yli kolmenkymmenen mennä ja yöllä olisi edes kohtalaisen viileää, mutta kunnon sateita ei ole tullut pitkään aikaan. Luonto kärvistelee, mustikatkin jäävät pieniksi.

Viime viikonloppuna netissä ja lopulta muidenkin tiedotusvälineiden puolella sai huomiota #punkstoo -aihepiiri, eli anonyymisti ahdistelun uhriksi joutuneet keikoilla kävijät ja soittajien seurassa olleet – suurimmaksi osaksi naiset – ovat päässeet tuolla kanavalla Instagramissa kertomaan kokemuksiaan. Kylmäävää luettavaa. Myös #metaltoo ja parin muun genren paljastuskanavat on perustettu. Hyvä, että nämä käydään kunnolla läpi. Onhan tuollaisten asioiden mahdollistaminen ollut yhteiskunnassa laajempikin ilmiö kuin muutaman kusipäisen hyväksikäyttäjän toiminta. Alakulttuureissa ihmiset – tässä tapauksessa hyvin usein nimen omaan miehet – voivat jokainen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten otollinen ilmapiiri kaikenlaiselle ahdistelulle, kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja väkivallalle muodostuu, tai siis jatkossa toivottavasti jää muodostumatta yhä useammin.

Mutta jatketaanpa silti musiikin parissa. Äsken soitin Anthraxin Persistence on Time -levyn. Sehän oli erittäin tyylikäs, vähän tummanpuhuvampi kuin sitä edeltäneet bändin tuotokset. Monia muistoja on siitä, kuinka nuo biisit raikuivat velipojan huoneessa.

Eipä jäädä kuitenkaan siihen, vaan kurkistetaan lp-laatikkoon. Itävaltalainen Pungent Stench sieltä kurkistelee. Debyytti For God Your Soul... For Me Your Flesh vuodelta 1990. Tämä painos on harvinaisempi, 1000 kappaletta painettu splatter-kuvioitu vinyyli. Rumpusoundi on kyllä ankeasti lätkyttävä. Mutta kyllä tässä tietty kiero ja törkyinen meininki on vahvana, suositus sellaisen death metalin ystäville. Ei jazzopistokamaa.

Tuoksuva, kostea, lämmin toukokuu. Elämää puskee luonnosta esiin värikkäinä pisteinä, laikkuina, alueina. Maailma kohisee, sirkuttaa, humisee. Tämä on hienoa aikaa. Hyttysetkään eivät vielä käy kimppuumme.

Mitäs seuraavaksi? Sacred Reichin Surf Nicaragua -ep. Reipasta meininkiä. Thrash metalin kantaaottavaa päätyä, ja hyvää sellaista. Tämä bändihän kyllä hukkasi hetkensä ja laimeni parin levyn jälkeen jonkinlaiseksi asennegrooveksi. Monilla thrashaajilla oli 90-luvulla asenne, että ”jahas, kyllä mekin kun Pantera”. Ysärin puolivälin tienoilla thrash metal olikin erittäin epämuodikasta musiikkia. Ennemmin olivat jotain hybridejä, groove-death-power-funk-metallia, erilaisin painotuksin. Ei saatana mitä aikaa. Oli siinä ajassa (1995-1999) paljon hyvääkin toki.

 

 

Tällä ep:llä on myös vähän keskinkertaisesti vedetty cover Black Sabbathin War Pigsistä. Eipä Faith No Morekaan kovin jännää versiota tuosta biisistä uskaltanut tehdä. Klassikkobiisi tietysti toimii sinällään. Ehkä niitä kuitenkin pitäisi uskaltaa murjoa ja venyttää enemmän. Kuten vaikkapa Type O Negative teki Paranoidin kanssa. Type muuten oli bändi, josta itse aloin diggailla ensin – jonkinlaisen goottiuteliaisuusvaiheen aikana – ja veli vasta myöhemmin tajusi tuon omaperäisen porukan hienouden; rujon, väkivaltaisen, pehmeän, kuulaan, herkän ja sarkastisen virnuilun yhteenliittymän.

No, näissä älppäreissä on Sacred Reichiltä myös levyt The American Way ja Ignorance. Viimemainittu on rosoinen ja voimakkaalla liekillä palava debyytti. The American Way taas on toinen kokopitkä, joka tuli pari vuotta tuon Surf Nicaragua -ep:n jälkeen, vuonna 1990. Enpäs muistanutkaan, että tämä on näin laiskanpulskeaa. En nyt surkeaksi haukkuisi, mutta vähän tällaista...pullaa. Eipä siinä, ei nirsoilla, kyllä tämäkin kahvin kanssa menee! Cd-levyissä muuten taisi olla vuoden 1996 Heal, sepä vasta olikin groove-jyrällä ajelua muistaakseni. Vai olikohan siinä vähän jotain ”paluu juurille” rymistely-yritystä mukana? Pitää jossain välissä testailla?

Ignorancelta vähän räväkämpää menoa tähän lopuksi. Palataan asiaan!

Kaksi viikkoa kulunut edellisestä kirjoituskerrasta. Käsittämätöntä. Pakkaset jatkuvat ja hyvä niin, loppukuussa ennusteissa siintää kevään aavistus. Miksi näitä säitä tähän kirjoitan? Koska me elämme niissä, hemmetti. Sää pitää meidät kiinni tässä maailmassa, olkoon sitten valoisaa, pimeää, julmaa, tuulista, tylsää, usvaista, raikasta, lämmintä, paahtavaa, joka tapauksessa sää vain on, alleviivaa sitä, että olemme täällä ja ajatuksemme ja surumme ja ilomme saavat säästä taustakankaan, jonka avulla voimme kuvitella luonnon kuin kommentoivan tuntemuksiamme. Eihän luonto oikeasti mitään kommentoi, mutta tarjoaa syyn uppotua ajatuksiin, tuijottaa pihamaalle tai järvenselälle tai metsän hämärään. Ja tilaisuuden tunnustaa asioita itselle, aivan kuin joku kuuntelisi. Ja kyllä kuunteleekin – meidän oma tajuntamme, joka on sillä hetkellä soluttautunut maiseman monisyisiin piirteisiin.

 

Helmikuinen metsänraja.

Se siitä. Väsyttää hieman, tänään on ollut maanantai ja paljon tekemistä, muutakin kuin työtä. Vähän aikaa sitten ostin hyllyyn pari uutta (tai uutta vanhaa) levyä. Yksi lp ja kaksi cd:tä. Jotenkin omien levyjen kuuntelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vähäisempää, ikään kuin veljen levyt olisivat vallannet esiintymislavan ja niiden sointia pitäisi nyt kuunnella vaikka väkisin. Olisi rike kuunnella monta päivää peräkkäin pelkästään omia levyjä! Ja onhan toki niin, että mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea vielä saan kuultavaksi. Nyt siis menossa noiden vinyylien läpikäynti. Aikaisemmin mainitsemistani Slayerista ja Hendrixistä en ole päässyt eteenpäin vielä. Pitää pian ottaa seuraava askel. Joitain entuudestaan tuntemattomia artisteja on näköjään laatikossa tulossa vastaan seuraavaksi. Joku jazzbasisti ainakin. Ja muutamia, jotka ovat mahdollisesti huumorihankintoja. Nauru kuuluu tänne elävien puolelle. Mutta katsotaan tässä joskus, piakkoin.

Talvea on tosiaankin ollut. Nyt ilma on lauhtumassa mutta plussalle ei mennä. Pakkanen raapii poskipäitä ja sisäänhengitys jäädyttää nenäkarvat. Tämä on hyvä. Tarkoitus olisi käydä hiihtämässä joku päivä. Yhdysvalloissa väistyvän presidentti Trumpin kannattajat eivät tahdo uskoa todellisuutta ja ovat viime viikolla riehuneet, valtasivat hetkeksi jopa kongressitalon. Tälle olisi Matin kanssa hyvä naureskella. Kaikenlaisia hulluja.

Pave Maijanen kuoli eilen. Hänen musiikistaan ei kyllä tullut puhetta koskaan Matin kanssa – ei kuulunut meidän kummankaan suurimpiin kiinnostuksen kohteisiin. Tai olikohan joskus puhetta jostain Royalsista… Hieno muusikko kyllä ja hyvä hitintekijä, vaikka keskittyikin nuoruusvuosiensa jälkeen lähinnä aikuisrock-tyyliseen poppiin. Melko varman olen, että Mattikin arvosti. Tietyt Paven kappaleet olivat osa lapsuudemme soundtrackia 80-luvulla.

 

Hitto kun myös Mercuful Faten Time on hyvä levy. Ehkä pari-kolme kappaletta olisi loppupäästä voinut jättää pois. Tai enpä tiedä. Ei kannata noin kovista levyistä antaa herkästi tällaisia giljotiinituomioita.

Lp-levyjen vuoro tulee pian. Nostan toisen niistä makuuhuoneen lattialla odottaneista laatikoista tässä joku päivä olohuoneen puolelle ja laitan soimaan jotain. Varmaankin Hendrixiä, jonka kansi on laatikossa ensimmäisenä osunut silmiin joka ilta ja aamu.

Uuden vuoden puolella. Sonic Youth: Dirty. Tästä nuhruisen repivästä alternative rockista minulla ei aikaisemmin ole ollut erityistä mielipidettä. Olen kyllä tiennyt, että vahvaa suosiota on nauttinut etenkin juuri vaihtoehtorockin ystävien keskuudessa, jonkinlaisella grunge-vivahteella ilmeisesti. Kyllähän tässä sellainen 90-luvun alun angsti kuuluu, ja hyvä niin. Toiset biisit ovat miesvokalistin ja toiset naisen laulamia. Kaipuuta, turhautumista, raivoa, odotusta. Ihan passelia kamaa. Bändistä enemmän tietävien korvissa tällaiset luonnehdinnat ovat tietysti huvittavia, sama kuin kävisin jonkun arkkitehdin luomusta katselemassa, että kyllä sen vierellä on mukava seisoskella kuumana päivänä auringolta suojassa, ja ikkunoissakin on nätit verhot. Mutta alku sekin on.

Se jää kauemmaksi. Se, kuolema. Veljeni kuolema. Eikä se kuitenkaan ikinä poistu. Kuin öisellä taivaalla etääntyvä taivaankappale, joka muuttuu suuresta pallosta pienemmäksi läiskäksi ja lopulta pieneksi tuikkivaksi pisteeksi, mutta silti se jää sinne, ei ikinä katoa täysin avaruuden syvyyteen. Ja aina kun sen suuntaan katsoo, sen löytää heti, silmät tietävät, missä kohtaa taivaanpiiriä tuo valopiste pitää kotiaan. Anteeksi Matti, vertasin juuri muistoasi banaalisti taivaalla tuikkivaan tähteen. Mutta sellaisiahan me olemme, samaa ainesta, joka kiitää läpi tyhjyyden. Hetken vierekkäin, sitten erillään.

Ensimmäiset rokotukset koronavirusta vastaan on annettu Suomessakin. Tartuntamäärät ovat pysyneet maltillisina, mikäli joulunvietosta ei aiheudu mitään valtaisaa nousua. Toivo vahvistuu. Ulkona on muutama aste pakkasta. Näillä näkymin pakkaset kestävätkin ainakin pari viikkoa. Oikea talvi. Jäätyköön maa. Se tekee hyvää.

Mieletöntä, että ollaan jo näin lähellä joulua. Pimeää ja märkää on yhä. Nyt vaikuttaa siltä, että lumi tulee maahan juuri jouluaatoksi ja kenties pysyykin maassa jonkin aikaa. Matti ei ole näkemässä sitä, kuten ei muitakaan sään muutoksia. Pakkasia, myrskyjä, keväitä, usvia, pehmeän lämpimiä öitä, rapeita syysaamuja. Mutta ei tarvitsekaan nähdä. Emme me ole olleet näkemässä Napoleonin syntymäpäivän säätä emmekä tule näkemään tulevien vuosisatojen ihmeellisiä, kauniita ja ankeita sääilmiöitä. Planeetta ei odota meidän katsettamme ja hyväksyntäämme.

I Believe I’ll Have Another Beer. Siinäpä reipas Fear-yhtyeen kappale. Ja kas, olenkin levyn jo tässä tekstissä maininnut. Eilen kuuntelin sitä, tällä kertaa useampi kappale alkoi niin sanotusti kolista. Hemmetti, tarpeeksi röyhkeää punkkia. Oma punkin kuuntelu kyllä on aina vähän sellaista seikkailua hieman vieraalla maalla. Mitä metallisempaa tavaraa, sitä helpompi hypätä mukaan, kuin puolivahingossa diggailemaan.

Rush on ehkä eniten esiin noussut yhtye tässä syksyn aikana. Myös aluksi laimealta tuntunut myöhemmän 80-luvun levy Signals on näyttänyt uusintakuunteluilla voimansa. Onhan siinä paljon laimeutta edelleen, mutta muutamat biisit hiton tyylikkäitä. Pohdiskelevia ja terävä-älyisiä. Rush ei ikinä ollutkaan sumeasilmäistä hedonistista uhorokkia.

Crowbar soi nyt. Broken Glass. Terästä, betonia, kyyneleitä, hikeä. Tähän en kyllästy ikinä. Tämän levyn jälkeen tullut Odd Fellows Rest oli parhaita ostoksia silloin nuoruudessa. Matin kanssa ihmettelimme, miten hemmetin raskasta voi musiikki olla. Ehkä Broken Glassilla ei ole niin monta vastustamattomasti mukaansa imevää kappaletta, mutta aivan loistavaa kamaa silti.

 

Koronaepidemian toinen aalto alkaa tasaantua. Maskin käyttöön on alkanut jo tottua. Kohta aletaan antaa rokotetta ihmisille, ensimmäisenä riskiryhmille ja sairaanhoitajille ja lääkäreille. On tämäkin kyllä sairas vuosi. Uskon, että tästä kaikesta selviäminen luo myös paljon hyvää. Kasvamme eteenpäin kuin leikattu, tuulen ja sateen piiskaama köynnös kivimuurilla. Ylös, yhä ylemmäs.

Marraskuu, ennätyksellisen lämmintä. Toissayönä oli länsirannikolla +14,7 astetta. Kesän sumuinen suru venyy tänne asti. Talvi pysyy piilossa. Tulisipa lunta, tulisipa pakkasta. Piste syksylle. Pakkasen veitsi, joka leikkaa kesään ulottuvat rihmat poikki.

Deaceased. Reteästi rymisevää heavy metalia thrash- ja death-pohjalla. Näin sanoisin. Supernatural Addiction on heidän neljäs levynsä, vuodelta 2000. Tuota pitää kuunnella lisää.

 

 

Suurin osa levyistä on jo hyllyssä. Muutamia on vielä, tarvitaan uusi hylly. Osa ei varmasti lopullisesti jää minulle, kuuluvat enemmän kiertoon maailmalle kiinnostuneemmille korville kuin hyllyihini pölyttymään.

Nyt tuntuu, että suru ei enää lainehdi. Se on asettunut, ehkä jäätynyt. Muuttunut posliiniastiaksi. Sitä ei uskalla heitellä eikä töniä, jottei se putoa. Mutta se on kiinteämpää nyt. Se ei liikahtele mielen reunoja vasten. Se vain on, kiiltää ja hohtaa hiljaisena ja murheellisena, kauniina ja viileänä.

Keskiviikko. Ulkona pimeää, sateista, sakenevaa loppusyksyä. Jostain leijailee jo aavistus pikkujouluajasta. Ei sinänsä, että pikkujoulutouhut tänä vuonna kiinnostaisivat senkään vertaa mitä kuin yleensä.

Overkillin Horrorscope-levy räyhää. Eihän tämä vuoden 1991 tuotos bändin klassisimpia ole, mutta on näissäkin (toinen Overkill jonka otin hyllyyn oli vuoden -94 W.F.O.) terävää meininkiä eikä tunkkainen groove-rullaus peitä musiikin purevuutta alleen. Bobby Blitzin Axl Rose -vaikutteinen nasaali on huvittava ja sopivan veemäinen. Tämä bändihän nähtiin Matin kanssa Tuska-festivaalilla vuonna 2010, kun Matti oli toipumassa silloisesta syövästään, lymfoomasta. Hieman oli heikkona hoidoista mutta jaksoi nautiskella meiningistä ja juoda pari kallista muovituoppiolutta. Bobby naureskeli innostuneelle yleisölle: ”You make me feel like 45 again”. Mainiosti sanottu, mies oli silloin viisikymppinen. Nyt on jo kymmenen vuotta vanhempi. Itsestään selvää mutta silti hämmentävää. Vuosien kulumisen päivittely on latteaa huvia, mutta joskus sitä on tehtävä. Se on kuin vuodenkiertojen silittelyä, ajan tunnustelua sormilla: siinä se on, siinä se menee, ja me olemme mukana siinä. Emme ole pudonneet pois.

 

 

Viime viikonlopun reissu Helsinkiin ystävän luokse sujui hyvin. Mässäilyä, olutta ja elokuvia. Vanha meininki, hieman vanhemmat tyypit. Näin se varmistuu, että kaikki jatkuu ja kasvaa ja ottaa uusia muotoja, vaikka joku meistä jäisikin yllättäen matkasta. Hyvä niin. Matti siirtyy pysyväksi osaksi yhteisiä muistojamme, vitsejämme, mielipiteitämme ja arvostuksiamme.

Tuntuu, että olen saavuttanut asian käsittelyssä uuden portaan. Suru ei ylety ainakaan kaulaan asti enää. Itse asiassa olen noussut jo sen verran korkealle, että vesi velloo enää polvieni kohdalla. Ja tuuli, joka nousee joka päivä, vaikka sitä ei itse huomaisi, kuivattaa vaatteitani.

Oma valmistumiseni ammattikorkeakoulusta lähenee. Todistushakemukset ja muut on tehty. Ensilumi satoi maanantain vastaisena yönä ja on nyt jo sulanut pois. Talvirenkaat on laitettu autoon alle, olemme valmiit uuteen kylmän aaltoon. Sään kylmyys on pientä ja helppoa verrattuna siihen kylmyyteen, joka käy ovesta, kun joku rakas on viety viereltämme pois. Ja nyt lopetan tuollaisten vertausten viljelyn ja menen tekemään uutta voileipää.

Huomenna 15-vuotiaalta kissaltamme poistetaan pari hammasta, joissa oli havaittu syöpymää. Oikku, rakas pörisijä.

On lokakuu. Kaksi päivää sitten tuli kaksi kuukautta Matin kuolemasta. Silti minusta tuntuu, että hän näkee tämän syksyn, hänen henkensä venyy tänne, liikkuu hehkuvien puunlehtien seassa ja aistii aamussa höyryn samentamat autojen ikkunat. Paitsi että ei hän liiku eikä aisti. Hän jätti tämän maailman. Mutta silti, hän on mukana.

Häneltä jäi erittäin hyvä vihreä keskikokoinen reppu. Se istuu loistavasti selkään, taskut ovat järkevän kokoisia ja tukevilla vetoketjuilla varustettuja. Käytin jo sitä käydessäni lasten kanssa pienellä retkellä lähimetsässä viime viikonloppuna. Repun käyttäminen on Matin kiittämistä.

Tänään mieleeni nousi hänen viimeinen päivänsä. Miten hän sai unta? Aavistiko hän, että huomenna olisi lähdön aika? Kaikesta päätellen ei ainakaan vahvasti. Hän tiesi, että siirtoa saattohoitokotiin valmisteltiin. Mutta hän puhui siitä kuin väliaikaisesta asumisjärjestelystä. No, väliaikaista se olikin.

Hän sanoi, että oli lääkärin kanssa puhunut, että katsotaan, miten tilanne kehittyy, ja jos vointi paranee, niin sitten vedetään käsijarrua ja palataan sairaalahoitoon. Mutta eihän se kuulosta todennäköiseltä, ei edes juuri mahdolliselta. Silti minäkin halusin uskoa. Ajattelin, että ehkä muutaman kuukauden hän elelisi siellä rauhallisessa ympäristössä, voimistuisi, saisi uutta lääkettä. Mieletöntä. Ja silti järkevää. Ihminen haluaa selviytyä. Hän haluaa puhaltaa toivonkipinään.

Hector: Kadonneet lapset. Sympaattinen levy. Palavan sielun henkäyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Muutama jännä cover-biisi, kuten Nainen yksin on, eli alun perin Alice Cooperin Only Women Bleed. Tyylikäs slovari. Yllätyin, kun biisi lähti soimaan: onpas tutun kuuloista herkistelyä. Ei varmasti ollut viimeinen yllätys, mikä Matin levyistä kumpuaa.

 

 

Levyliike maksoi 160 euroa sinne viemistäni cd-levyistä. Televisiossa puhutaan USA:n presidentinvaalien kaoottisesta, herjauksia vilisseestä vaaliväittelystä. Minun amk-opinnäytetyöni on valmis ja pidän sen pohjalta esityksen ensi viikolla. Maailma pyörii. Haluan sanoa sen myös Matille: maailmamme pyörii yhä.

Keskiviikko. On lämmin syksyinen ilta, aurinko on laskenut. Lasten hampaat on pesty, kaunis kärsivällinen vaimoni lähtee kohta lukemaan heille iltasatuja. Äsken aurinko vielä paistoi, pihan vaahterat hehkuivat kultaisina ja punaisina ja vihreinä ja oransseina. Juoksin lasten kanssa jalkapallon perässä, lapioin säkistä taloyhtiön hiekkalaatikkoon hiekkaa ja katselin lasten ja naapurin lasten touhuja.

Ulkona olo tuntui mieltä ja ruumista vahvistavalta. Olin päivällä kirjoittanut ammattikorkean opinnäytetyötä muutaman tunnin putkeen. Se alkaa olla melko valmis. En halua käyttää tässä kirjoittaessani siitä nimitystä lopputyö. Ei se ole mikään loppu, ei oikea loppu. Oikeat loput ovat syvempiä ja mustempia ja armottomampia.

Captain Beefheart, levy Shiny Beast. Tämä levy sentään on melko helposti kuunneltavaa musiikkia, jonkinlaista vinoa psykedeelistä samba-rockia. Ei sellaista kaoottista kilkuttelua kuin Trout Mask Replica, josta en ole vielä muodostanut kunnollista mielipidettä. Joka tapauksessa Shiny Beastin pinnan alla on jotain uhkaavaa, kuin hilpeissä ja koreissa juhlissa, joissa kuiskutellaan nurkissa ja verhojen takana liikkuu jotain mistä kukaan ei uskalla puhua ja kaikki vieraat vaikuttavat siltä kuin heidän kasvonsa olisivat naamioita.

 

 

Useimmiten meidän kasvomme ovakin naamioita.

Muistotilaisuuden lasku on tullut, samoin tuhkauksen ja muiden hautausjärjestelyiden laskut. Käyn perjantaina maksamassa sen mitä kuolinpesän tililtä irtoaa. Viime lauantaina kävin viemässä yli 180 cd-levyä levyliikkeeseen. Maksavat niistä kuulemma keskimäärin euron kappale. Kelpaa minulle. Meidän kaikkien tavarat myydään tai annetaan ilmaiseksi joskus jollekin. Jälleenmyyjille, naapureille, jäteasemalle, tulelle, homeelle, yksinäisyydelle, rakastaville käsille, huoneisiin, joissa uudet pienet ihmiset juoksevat. Ympäri maailman me hajoamme.

Torstai. Aila-myrsky on pyyhkäissyt maan yli. Puut kuohuivat ja taipuivat komeasti, kun hain lapset päiväkodista ja esikoulusta. Vaimoa väsyttää. Niin minuakin. Vaimoa ehkä enemmän. Onko hän nukkunut tarpeeksi? Itse nukahdan nykyisin aika helposti, mistä olen kiitollinen. On ihanaa, kun aivot saavat upota, sukeltaa, vajota pehmeään itsetietoisuudesta vapaaseen unimaailmaan.

Jokin Bad Religionin levy kuulosti hieman löysältä stadion-hard rockilta kun eilen kuuntelin. Ja vokalistin vakavamielien jollotus hieman puuduttaa. Mutta se nyt ei sinänsä haittaa. Punkissa tarvitaan paasaamista, kaahausta, tietyssä mielessä yksiulotteisuuttakin – sinänsä punk voi olla pilakuvastereotypioiden vastaisesti huippuälykästäkin musiikkia, eipä siinä. Mutta tuo levy sisältääkin vivahteita jostain radiorockimmasta meiningistä. Jääköön hyllyyn silti.

Dream Theaterin Falling into Infinitystä kyllä luovun. Se on jo niin silkkihansikas-insinööritunnelmarockia, että saa mennä kiertoon. Riittää, että ilman sitäkin hyllyyn tulee kaksi Dream Theaterin kokopitkää ja Change of Seasons -ep. Haluaisin kysyä Matilta, mitä hän nykyisin ajattelee noista levyistä. Voin vain arvailla. Ehkä minun pitää itsekin päättää. Onko niiden kuuntelu jonkin sortin masokismia vai toivonko löytäväni jotain oleellista tajunnan ovia avaavaa noiden sävellysten matkassa kulkiessani? Aika älytöntä tämäkin, tuhlata nyt näin paljon kirjoitusenergiaa kyseiseen yhtyeeseen! Elämä on tuhlausta. Vain vahingossa sijoitamme energiamme johonkin tärkeään ja kehittävään. Ja joskus on vahingosta mahdollista tehdä elämänura. Silti suurin osa ajatuksistamme ja liikkeistämme menee hukkaan, katoaa väreilynä kylmään maailmankaikkeuteen. Mutta tuhlaus on nautintoa, se on oikeutemme. Kuolleet eivät enää tuhlaa mitään.

Huomenna on Matin syntymäpäivä. Huomenna myrsky on ohi, on luvattu aurinkoista säätä.

Soitin tänään Matin leskelle – olkoon se oikea termi tässä. Hän jakselee ihan hyvin. Me kaikki kokoamme iloa sieltä missä sitä on saatavilla. Ilolla reunustamme muistot. Muistot ja kipeät tunteet. Ne, jotka tuntuvat rintalastan alla ja ohimoissa ja silmien takana. Elämä on täynnä tunteiden aiheuttamaa kipua. Meidän on oltava kiitollisia siitäkin.

Lauantai-ilta. Dream Theater: Awake. James LaBrie venyttelee juustoista ääntään ja bändi naputtelee iskut ja nuotit tarkasti nykien, hinkaten ja vyöryttäen. Jonkinlaisena perversiona pidän nämä levyt. Onhan näissäkin jotain. Ehkä pelkän musiikin välittämän tunnelman sijaan ne vievät minut aikaan – tai jos eivät kokonaan vie niin antavat maistiaisen ajasta – jolloin hevirokin eri alalajit olivat vasta pintapuolisesti vilkaistuja runsaudensarvia ja proge häämötti jossain ihmeellisenä sumuisena fantasiamaana, jossa oli pitkiä biisejä ja aivan ihmeellisiä ratkaisuja, joille voisi yhdessä naureskella ja pyöritellä päätä. Ja Dream Theater oli sellainen varovaisen pehmeä turvakaiteellinen siirtymä kohti kokeellisempaa ilmaisua. Mutta kyllähän bändin silkkihansikastunteilu huvitti jo silloin. Joka tapauksessa jonkinlainen viattomuus ja kiltteys estää minua luopumasta noista levyistä – niitä on neljä kappaletta – ainakaan toistaiseksi.

 

 

Pakko laittaa soimaan Fear: Have Another Beer with Fear, jotta elämä ei olisi pelkkää silkkiä vaan tuoksuisi myös savulta, noelta ja oluelta. Olen valikoinut myytäväksi tai pois luovutettavaksi 192 cd-levyä. Suunnilleen saman verran näyttäisi jäävän omaan hyllyyn lisättäväksi.

 

 

On kulunut viikko muistotilaisuudesta ja Matin tuhkien maan poveen kaatamisesta. En osaa sanoa, onko se pitkä aika, vai oliko viime viikon lauantai aivan hetki sitten. Sen päivän kuvat ovat levittäytyneet ajassa eteen- ja taaksepäin, lomittuneet kauppareissujen ja aamuherätysten ja iltojen pimeyden ja tiskikoneen tyhjennyksen lomaan.

Eilen istuin iltaa ystävien kanssa. Tuntui hyvältä. Kerroin tietenkin, miltä tämä kaikki tuntuu ja miten veljeni viimeiset ajat kuluivat. Mutta olivatko ne hänen viimeisiä aikojaan, eivätkö nämäkin päivät ja aamut ja yöt ja illat ole hänen, eikö hän vielä ole kiinni täällä puheissa ja ajatuksissa ja kaiuttimista virtaavassa musiikissa? Pidän häntä mukanani. Tiedän, että en voi pitää ikuisesti. Joka tapauksessa siis tuntui hyvältä puhua ystävien kanssa. Joimme olutta, hölmöilimme, nauroimme, liikutuimme, olimme hetken hiljaa.

 

JVC:n viritinvahvistin.

 

Tamperelainen käytettyjä levyjä ja stereolaitteita myyvä yritys otti vastaan Matin viritinvahvistimen (hieno hopeanvärinen vanhemmanmallinen JVC:n laite), levysoittimen ja cd-soittimen. Maksavatkin niistä minulle pienen summan. Tärkeintä on, että laitteet saavat joskus hyvän uuden kodin. Siellä joku laskee soittimen neulan. Neula osuu pyörivän levyn pintaan, rasahtaa kevyesti. Kulkee uraa pitkin. Hiljaisuus päättyy. Hiljaisuus, joka alkoi tänä kesänä Jakomäen asunnossa.

Tänään oli muistotilaisuus Helsingissä. Kaunis päivä, reilu sadekuuro iski päällemme, kun Matin tuhkat laskettiin maahan. Surun ja naurun vuoropuhelua. Lapsemme juoksentelivat juhlapaikan pihalla. Kaunista, raskasta, helpottavaa. Nyt väsyttää. Taivas on pilvessä, ilmassa hahmoton puoliharmaa sävy. Tuntuu siltä, että en osaa kaivata enkä odottaa mitään vuodenaikaa. Loppuva kesä ei harmita, syksyn tulo on kaunis mutta etäinen, kun kuvakollaasi. Silti olen elämässä kiinni. Olen siinä kiinni entistä enemmän silloin, kun ajattelen Mattia sellaisena kuin hän oli.

Muistolehdon muuri.

Killing Joke. Tuon yhtyeen löysimme tahoillamme, toisiimme vaikuttamatta. Jyhkeissä rytmeissä, kitaroiden rytinässä, haikean popmaisissa ja apokalyptisen pauhaavissa melodioissa yhdistyy moni asia, joista kumpikin meistä sisäsyntyisesti – mikäli oletetaan, että sisäsyntyistä musiikkimakua on erillään elämän mukana tulleesta opitusta mausta – on pitänyt. Matilta jääneissä cd-levyissä on yhtyeen nimeä kantava vuoden 2003 levy, jossa rummutteli Dave Grohl, sekä Night Time vuodelta 1985. Muistaakseni tuo kasiviis-levy on sitä utuisempaa ja pehmeämpää Killing Jokea.

 

 

Vitsiä tämä koko elämämme on. Osaammeko nauraa ajoissa? Ainakin Matti osasi, onneksi.

Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.

Eilen saimme Matin asunnon tyhjennetyksi ja siivotuksi. Hyödyllistä ja hyödytöntä tavaraa. Syvään roskakuiluun, meidän autoihimme, tavarakeräyksen kuorma-autoon. Häkkivarastoon jäi muutamia tavaroita odottamaan tyhjennystä, jonka taloyhtiö tekee korvausta vastaan. Mutta itse asunto jäi tyhjäksi, puhtaaksi, vaaleaksi. Aurinko hohti sälekaihtimien välistä. Sammutetun jääkaapin ovi jäi raolleen. Ei enää ruokia ja juomia, ei eväitä, joita olin talvella syönyt aamulla ennen kuin lähdin Helsingin keskustaan työpaikan koulutukseen. Matti nousi sängyllään istumaan, minä kiitin yösijasta ja poistuin koleaan pimeään aamuun ja lähes täyteen linja-autoon. Nyt sängyn paikalla on tyhjää. Lattialla, jossa nukuin patjalla, on tyhjää. Stereot, joista kuuntelimme levyjä illalla, ovat nyt täällä kotonani. Ne menevät myyntiin. Katsotaan, kelpaavatko erääseen liikkeeseen Tampereella.

Ja lisää cd-levyjä tuli vielä laatikollinen. Äsken kuuntelin muutaman biisin Napalm Deathin Diatribesiä. Hyvin 90-luvun puolivälin henkinen levy. Ei ollenkaan huono. Hämy-keskitemporokkia nappiksen asteikolla.

 

UPM päätti sulkea Kaipolan paperitehtaan Jämsässä vuoden loppuun mennessä. Paperi ei ole enää niin kova sana kuin 90-luvun puolivälissä. Silloin luin kirjastossa Rumbaa, joka oli painettu sanomalehteä muistuttavaan formaattiin.

Tapasimme eilen myös veljen tyttöystävän, joka oli veljen vierellä konkreettisesti viimeisiin hetkiin saakka. Hänessä on voimaa ja toivoa, vaikka selvää on, että pinnan alla kulkee ikävän ja pettymyksen ja pimeyden voimakas virta. Hänen pitää jaksaa. Meidän kaikkien pitää. Tai oikeastaan ei pidä, vaan meillä on oikeus siihen. Oikeus jaksamiseen, muistelemiseen, tiedon ja tunteen ahmimiseen, elämän rakastamiseen.

Kävimme myös katsomassa, missä ensi viikon lauantain muistotilaisuuden pitopaikka sijaitsee. Vanhoja hirsirakenteisia talonpoikaisrakennuksia vilkasliikenteisten asfalttiväylien lähellä, lasi- ja kiviseinäisten nykyaikaisten korkeiden rakennelmien ympäröiminä. Maata oli pihapiirin lähellä revitty auki, rujot putket, johdot ja tukirakenteet makasivat kaivannossa kuin kasvien juuret ja kalastajien siimat ja uponneen laiturin hirret joenuomassa. Matti olisi arvostanut. Rakennusten takana oli komeita koivuja ja vaahteroita ja villinä kasvavaa niittykasvillisuutta. Eiköhän siellä kelpaa surra ja muistella ja nauraa.

Alan koota listaa, jotta tiedän, monta levyä olen yhteensä laittamassa myyntiin. Sen avulla voin myös esittää levyliikkeelle, mitä on tarjolla. En halua pitää kiirettä. Osa minusta haluaa, että levykasat ovat lattialla seinän vieressä kuin Matin kamat, jotka hän tulee myöhemmin noutamaan. Jossain vaiheessa kaikki hiekkakasat kuitenkin valahtavat, leviävät tuuleen, sekoittuvat ruohoon ja hiekanjyvät kulkeutuvat eläinten pesiin ja jokien suistoihin. Niin käy näillekin levyille. Osasta tulee minun levyjäni, toisista jonkun tuntemattoman, jotkut päätyvät levyliikkeen kellariin odottamaan maailmanloppua, jotkut säälimättä jätteenkeräysjärjestelmän hampaisiin.

Venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi on koomassa saksalaisessa sairaalassa. Hänen epäillään joutuneen myrkytetyksi venäjällä. Hullua ja synkkää. Laitan soimaan Bad Religionin reippasti rallattelevan Process of Belief -levyn. Muistan, kun Matti alkoi diggailla bändistä aikaisemman inhon haihduttua johonkin. No, itselleni tämä skeittipunkahtavasti rämisevä maailmanmenon kritisointi ei ole ihan sitä parhaiten omaa makuhermoa hellivää meininkiä, vaikka musiikin hengen ymmärränkin. Saattaa levy kuitenkin jäädä hyllyyn. Eilen mainitsemani Kreatorin vokalistilla Millellä muistan useissa kuvissa nähneeni Bad Religion -paidan.

 

Poltettujen levyjen mukana meni jäteastioihin aika laajalla skaalalla ykkösinä ja nollina säilöttyä musiikkia. Irwin, jos jonkinlaista punkkia, CMX, Eazy-E, Pink Floyd, Electric Wizard, jotain konemusaa, Type O Negative, Cannibal Corpse, Hurriganes, Radiohead… Monesta levystä tunnistan Matin käsialan, joissain on minun tai jonkun kaverin kirjoittamat kansipaperit. Sinne ne menevät, tallennuksen hetken toiveet, tulevaisuuden ja menneisyyden kuunteluhetket. Eivätkä ne kuitenkaan mene. Vain materia murskataan.

 

 

Impaled Nazarene: Ugra-Karma. Mielipuolista irstasta revittelyä maanantai-iltaan. Teen voileivän itselleni ja vaimolle. Kohta katsomme kymmenen uutiset.

Winter Martyrium. Jyhkeän intron jälkeen käynnistyy mukavasti rullaava kappale, joka oli pulpahdellut päähäni silloin tällöin, vaikka en ollut sitä vuosiin kuunnellut. Aikaisemmin tänä vuonna kuuntelin ja nyt kuuntelen taas. Olen laittanut Kreatorin Renewal-levyn soimaan ja nostelen cd-levyjä kouraan sopivina nippuina pahvilaatikkoon. Testaan, kuinka ne sopivat. Tähän laatikkoon jäävät myytävät levyt. Toivon, että voin kantaa koko laatikon levykauppaan ja saan niistä pienen korvauksenkin. Kuivakan muoviset kopsahdukset pahvipohjaa vasten kuulostavat hyvältä. Niin kuulostaa myös Kreator. Vaimo lukee lapsille iltasatua. Valko-Venäjällä kansa kulkee kaduilla ja toreilla pitelemättömänä hyökynä, rauhallisina, toiveikkaina. Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašenka yrittää pitää valtansa kiristyvistä säikeistä kiinni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Renewalin ilmestyessä minä ja Matti olimme juuri tutustumassa rankemman metallimusiikin maailmoihin, ja levy olikin merkittävä tapaus meille molemmille. Jälkeenpäin opimme, että sitä kutsuttiin ”kokeelliseksi” eikä se enää kuulunut saksalaisyhtyeen kullanhohtoiseen alkupään tuotantoon. Kieltämättä Renewalin romuluinen, monin paikoin keskitempoisesti jyräävä ja koliseva meno on erilaista kuin aikaisempien julkaisujen kiihkeän iskevä, levy levyltä virtaviivaisemmaksi hioutunut terävähampainen thrash metal. Millen äänikin on matalampi, käheämpi, sulkeutuneempi ja synkeämpi kuin aikaisemmin. Mutta hyvä on levy. Näkymät kappaleissa ovat dystooppisia, mutta omissa mielikuvissani niillä on 15-vuotiaan ihmettelevä, avoin, janoinen taustahehku.

 

Levyn nimihän on pakko ääntää ”reneval” eikä oikeaoppisesti kuten englannin kielen sana renewal notkeasti soljuisi. Sama ilmiö toistuu monien muiden levyjen ja yhtyeiden kohdalla.

Matin levyt. Sain ne itselleni sen jälkeen, kun veljeni kuoli syöpään heinäkuun lopulla. Cd-levyjä on pari jätesäkillistä ja lp-levyjä pari pahvilaatikollista. Jätesäkkien käyttö johtuu yksinkertaisesti laatikkojen loppumisesta tavaroiden pakkaamishetkellä. Aika rujoa, mutta Matti varmaan osaisi arvostaa eteisestä tilan vallanneen mustan muovin synkeää estetiikkaa.

Mitä teen levyille? On selvää, että hyvin moni niistä saa paikan hyllyssäni ja oletettavasti monia hyllyyn päätyneitä tulen myös kuuntelemaan. Uskoakseni se olisi ollut myös Matin tahto. Vaikka hän ehti kerätä komean määrän levyjä, ne olivat hänelle kuitenkin käyttöesineitä, kokemuksia, kannanottoja, portteja tajunnan tiloihin. Eivät koriste-esineitä.

 

Led-kynttilä, se on nykyaikaa. Kuten myös vinyyli.

 

Ennen levyjen solahtamista uuteen kotiinsa, osana surutyötäni, on tehtävä suuri karsinta. Ensinnäkin päätin heittää pois kaikki kopioidut eli poltetut levyt. Cd-levyjen kopiointihan on nykynuorten näkökulmasta arkaainen tapa, jolla alettiin 1990-luvun puolivälin jälkeen kopioida musiikkia tietokoneen niin sanotulla polttavalla cd-asemalla – tai harvemman omistamalla kopioivalla cd-soittimella – tyhjälle levylle, jonka kansipapereihin sai omalla käsialallaan tai peräti paperille printtaamalla merkitä tallenteen ja kappaleiden nimet. Samassa rytäkässä heitin omasta hyllystäni – kuulun totta kai yhä niihin ihmisiin, jotka pitävät kotonaan levyhyllyä – kaikki kopioidut levyt roskiin. Kieltämättä monilla kopsatuilla levyillä on hauskoja yksityiskohtia: käsiala, käytetyn kynän väri, levyn lisäksi tallennetut bonuskappaleet usein aivan eri yhtyeeltä, muut satunnaiset kirjaushetken aiheuttamat merkit. Silti ne ovat vain väliaikaiseen käyttöön tarkoitettuja kopioita, joiden (esteettinen ja keräilypsykologinen) arvo suoratoistopalveluiden aikana alkaa olla hyvin olematon.

Samoin päätin, että aloitan urakan nimenomaan cd-levyistä. Lp:t huokuvat siinä määrin malttia, fyysisyyttä, ajan painoa, taiteen pysyvyyttä, että ne voivat hyvin odottaa, kun selaan ensin läpi sadat muoviset laserlevyt. Tuntuu myös pienemmältä synniltä asettaa cd-levyt hyllyyn omien levyjeni lomaan, kun taas lp-levyjen työntäminen omien vinyylilevyjeni joukkoon olisi tietyllä tapaa röyhkeämpää. Siihen on saatava lupa Matilta. Luvan saaminen edellyttää työtä, jota levyjen läpikäyminen on, ja osa samaa työtä on tämän kirjoittaminen.
 

Osa levyistä menee myyntiin, menisivätkö sitten levyliikkeeseen joka käytettyjä levyjä vielä ottaa vastaan, kirpputorille, netti-ilmoituksella tarjottavaksi vai kuinka – se selviää vähitellen, kun olen päättänyt, mitkä levyistä jäävät oman hyllyni ulkopuolelle. Ainakin tuplakappaleet tietysti, sillä muutamia samoja levyjä olimme ostaneet. Kotona asuessamme ja vuosia senkin jälkeen ostoksemme toki vaikuttivat toisiimme; jos Matti oli hankkinut jonkin levyn, en itse sitä ostanut, koska tiesin, että pääsen tuon teoksen hänen luonaan kuuntelemaan tai voin kopioida sen omalle cd:lleni – tai 2000-luvun alkuvuosiin asti vaihtoehtoisesti myös c-kasetille.

 

Mainitsin surutyön. Sitä tämä on. Monien levyjen kohdalla tunnen raastavaa ikävää ja pettymystä siitä, että en voi kommentoida levyä velipojalle: kuinka kummallinen, upea, keskinkertainen, nolo tai harvinainen jokin tietty albumi on. Sen sijaan nyökkään itsekseni, ehkä sanon vaimolle tai lapsille jotain, soitan levyä hetken, muistan kenties jonkin tilanteen, jolloin kuuntelimme sitä Matin kanssa yhdessä, ja vähitellen otan levyn osaksi omaa historiaani. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa vielä ehdin kuunnella juuri tuota levyä elämäni aikana.

Jossain kaukana kuultaa kiitollisuus ja luottamus siihen, että näiden levyjen merkitys ja elämä jatkuu, Matti elää niissä. Kun kuuntelen levyjä, kuuntelen niitä osin hänen korviensa kautta.

En tiedä vielä, mitä tästä tekstistä tulee. Kenties vain kuivakka levyluettelo, kenties omien mietteideni päiväkirja, kun kasaan, selailen, lajittelen, kuuntelen. En halua kirjoittaa liikaa Matista hänen puolestaan. Hän ei pitäisi siitä; kuitenkin kuvailisin hänen mieltään ja elämäänsä latteuksilla, joista hän ärähtäisi. Siksi näiden sanojen ensisijainen tarkoitus ei ole kertoa Matin elämästä, ei minun elämästäni, ei musiikkilajien ja yhtyeiden historiasta, ei tunteista, joita käyn läpi eikä siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa tämän työn aikana puhutaan. Eikä tarkoitus ainakaan ole kertoa kuolemasta. Ei, vaikka se yrittää tunkea omaa tärkeyttään joka paikkaan, missä on tyhjyyttä, epävarmuutta, kaipausta, sinne missä elävän kädet hapuilevat ja etsivät jotain, mikä ei enää ole siinä. Mutta minä kieltäydyn. Meidän historiamme, meidän muistomme, meidän tulevaisuuden odotuksemme ovat vahvempia kuin kuolema. Eivät välttämättä suurempia, sillä niin valtaisa ja kunnioitettava on kuoleman voiman piiri. Mutta vahvempia ne ovat, niin kauan kuin haluamme niin.

Tärkein päämäärä on rakentaa silta. Silta, joka kulkee tästä hetkestä nuoruuteen ja lapsuuteen, yksinäisyydestä veljeyteen, yhdessä kokemiimme asioihin, menneisiin keskusteluihin ja riitoihin, naurun ja ilon hetkiin, asioihin, jotka jäivät sanomatta, ideoihin, joita ilman levyjen läpikäymistä tuskin tulisin ajatelleeksi tai kirjoittaneeksi. Silta välillämme. Silta olevan ja olemattomuuden välillä.
Voi olla, että näitäkään sanoja ei koskaan lue kukaan muu kuin minä. Jos kuitenkin sinä joku tuntematon, ajassa ja paikassa elävä ihmisolento, nyt luet näitä sanoja, minä ja Matti kiitämme.