Itsenäisyyspäivän yli päästy. Matin kokoelman viimeinen novelli on luettavana. Väkevää, synkkää kamaa nuo tarinat – pohdinnat, irvailut, analyysit, kauhukuvat. Tunnistan niistä asioita, joita hän pelkäsi, jotka häntä ahdistivat. Riveillä tulee vastaan myös ilmiöitä, joita hän ihasteli ja jotka saivat hänet nauramaan. Yleissävy on kuitenkin lähes epätoivoinen, huumorissakin katkeransuloisia sävyjä viljelevä. Olisi hienoa keskustella hänen kanssaan, missä määrin hän pitää maailmaa todella niin synkeänä paikkana ja miltä osin kyseessä on ilmaisun prosessi, hyökkäys, kissojen nostaminen pöydille.

Hyppäävä ihmeauto Kitt ja kerrostalo.

 

Siirsin levyhyllyn toiselle seinälle, koska ketjureaktion kaltaisesti kirjahylly tulee lähipäivinä siirtymään siihen kohtaan, jossa levyhylly oli. Kirjahyllyn vanhalle paikalle taas tulee vanhemmiltani vanha tummapuinen senkki. Sen kylkeen minä ja Matti olimme lapsina piirtäneet väriliidulla, lähinnä oranssilla värillä. Ihmeauto Kitt hyppää pääteoksessa kerrostalon yli.

I don’t want that holy water, it makes me burn… Onkohan Into the Unknown 90-luvun parasta Mercyful Fatea? Ainakin itselleni läheisin. Lappeenrannassa, Matin Lauritsalan-yksiössä tuota kuunneltiin. Asfaltti, männyt, kioski tien toisella puolella, harmaanruskea vastapäisen talon seinä hehkuivat kesäauringossa. Suunnittelimme Nummirock-reissua. Samat rakennukset ja samat puut ovat varmaankin siellä vieläkin.

 

 

Matin novellikokoelma Epäonnistuneita ihmisiä (Kulttuurivihkot 2020) ilmestyi. Hankin sen tietysti heti. Olen nyt muutaman tarinan lueskellut. Terävää tekstiä, tajunnanvirtaa, kärsimystä, roisia huumoria, hierarkioiden ja teeskentelyn kritiikkiä, väkivallan purkauksia, hajoavan mielen liikkeitä. Erittäin sujuvaa tekstiä. En oikeasti tiennytkään, että hän osasi kirjoittaa noin hyvin. Oma tyylini on palikkamaisempi, varmuuden vuoksi selittävämpi. Hän potkii ovia auki ennen kuin on käännellyt avainta lukossa. Sanat elävät. Kiittäkäämme siitä.

Haluaisin vielä joskus nähdä Mercyful Faten keikalla. King Diamondin oman bändin olen kaksi kertaa nähnyt. Koronavirus on taas voimissaan, mutta kunhan se on painettu historiaan niin ehkä sitten, jos sattuisivat täällä päin Suomen kamaralla pyörähtämään. Kovin on epäselvä tulevaisuus. Se ei niin paljon haittaa nyt, kun on kovasti katsellut menneisyyteen joka tapauksessa. Tulkoon mitä tulee, samaan menneisyyden jonoon nekin hetket menevät. Minutes and seconds are passing us by, laulaa herra Diamond aavemaisen koleasti ‘Faten Time-levyn nimikappaleessa.

Ylihuomenna on jo joulukuu. Vieläkin harmittaa, etten voi soittaa Matille tai nähdä häntä enää. Olla yhteydessä. Mutta hän on yhteydessä meihin. Tekstien kautta ja menneisyyden painovoiman avulla.

Nyt pitäisi kehitellä kysymyksiä sähköpostihaastatteluun eräälle arvostetulle erikoislaatuiselle muusikolle, joka on tunnettu doomista sekä hieman kokeellisemmasta kolinasta. Tämän miehen levyjä Matilla ei ollutkaan, kyseisen artistin tuotanto ei ollut aivan hänen makunsa keskiössä. Voi olla, että ajan kuluessa, oikeaan saumaan osuessaan, tuo musiikki – nimenomaan doom metalin osalta – olisi Matillakin tuulettanut tajunnan kellareita samoin kuin se teki minulle.

Joulukuu. Tosiaankin. Eläköön pimeys, hiljaisuus, pysähtyminen, valon syntyminen, kaiken jatkuminen, kuohuva kevät siellä jossain.