Keskiviikko. On lämmin syksyinen ilta, aurinko on laskenut. Lasten hampaat on pesty, kaunis kärsivällinen vaimoni lähtee kohta lukemaan heille iltasatuja. Äsken aurinko vielä paistoi, pihan vaahterat hehkuivat kultaisina ja punaisina ja vihreinä ja oransseina. Juoksin lasten kanssa jalkapallon perässä, lapioin säkistä taloyhtiön hiekkalaatikkoon hiekkaa ja katselin lasten ja naapurin lasten touhuja.

Ulkona olo tuntui mieltä ja ruumista vahvistavalta. Olin päivällä kirjoittanut ammattikorkean opinnäytetyötä muutaman tunnin putkeen. Se alkaa olla melko valmis. En halua käyttää tässä kirjoittaessani siitä nimitystä lopputyö. Ei se ole mikään loppu, ei oikea loppu. Oikeat loput ovat syvempiä ja mustempia ja armottomampia.

Captain Beefheart, levy Shiny Beast. Tämä levy sentään on melko helposti kuunneltavaa musiikkia, jonkinlaista vinoa psykedeelistä samba-rockia. Ei sellaista kaoottista kilkuttelua kuin Trout Mask Replica, josta en ole vielä muodostanut kunnollista mielipidettä. Joka tapauksessa Shiny Beastin pinnan alla on jotain uhkaavaa, kuin hilpeissä ja koreissa juhlissa, joissa kuiskutellaan nurkissa ja verhojen takana liikkuu jotain mistä kukaan ei uskalla puhua ja kaikki vieraat vaikuttavat siltä kuin heidän kasvonsa olisivat naamioita.

 

 

Useimmiten meidän kasvomme ovakin naamioita.

Muistotilaisuuden lasku on tullut, samoin tuhkauksen ja muiden hautausjärjestelyiden laskut. Käyn perjantaina maksamassa sen mitä kuolinpesän tililtä irtoaa. Viime lauantaina kävin viemässä yli 180 cd-levyä levyliikkeeseen. Maksavat niistä kuulemma keskimäärin euron kappale. Kelpaa minulle. Meidän kaikkien tavarat myydään tai annetaan ilmaiseksi joskus jollekin. Jälleenmyyjille, naapureille, jäteasemalle, tulelle, homeelle, yksinäisyydelle, rakastaville käsille, huoneisiin, joissa uudet pienet ihmiset juoksevat. Ympäri maailman me hajoamme.

Torstai. Aila-myrsky on pyyhkäissyt maan yli. Puut kuohuivat ja taipuivat komeasti, kun hain lapset päiväkodista ja esikoulusta. Vaimoa väsyttää. Niin minuakin. Vaimoa ehkä enemmän. Onko hän nukkunut tarpeeksi? Itse nukahdan nykyisin aika helposti, mistä olen kiitollinen. On ihanaa, kun aivot saavat upota, sukeltaa, vajota pehmeään itsetietoisuudesta vapaaseen unimaailmaan.

Jokin Bad Religionin levy kuulosti hieman löysältä stadion-hard rockilta kun eilen kuuntelin. Ja vokalistin vakavamielien jollotus hieman puuduttaa. Mutta se nyt ei sinänsä haittaa. Punkissa tarvitaan paasaamista, kaahausta, tietyssä mielessä yksiulotteisuuttakin – sinänsä punk voi olla pilakuvastereotypioiden vastaisesti huippuälykästäkin musiikkia, eipä siinä. Mutta tuo levy sisältääkin vivahteita jostain radiorockimmasta meiningistä. Jääköön hyllyyn silti.

Dream Theaterin Falling into Infinitystä kyllä luovun. Se on jo niin silkkihansikas-insinööritunnelmarockia, että saa mennä kiertoon. Riittää, että ilman sitäkin hyllyyn tulee kaksi Dream Theaterin kokopitkää ja Change of Seasons -ep. Haluaisin kysyä Matilta, mitä hän nykyisin ajattelee noista levyistä. Voin vain arvailla. Ehkä minun pitää itsekin päättää. Onko niiden kuuntelu jonkin sortin masokismia vai toivonko löytäväni jotain oleellista tajunnan ovia avaavaa noiden sävellysten matkassa kulkiessani? Aika älytöntä tämäkin, tuhlata nyt näin paljon kirjoitusenergiaa kyseiseen yhtyeeseen! Elämä on tuhlausta. Vain vahingossa sijoitamme energiamme johonkin tärkeään ja kehittävään. Ja joskus on vahingosta mahdollista tehdä elämänura. Silti suurin osa ajatuksistamme ja liikkeistämme menee hukkaan, katoaa väreilynä kylmään maailmankaikkeuteen. Mutta tuhlaus on nautintoa, se on oikeutemme. Kuolleet eivät enää tuhlaa mitään.

Huomenna on Matin syntymäpäivä. Huomenna myrsky on ohi, on luvattu aurinkoista säätä.

Soitin tänään Matin leskelle – olkoon se oikea termi tässä. Hän jakselee ihan hyvin. Me kaikki kokoamme iloa sieltä missä sitä on saatavilla. Ilolla reunustamme muistot. Muistot ja kipeät tunteet. Ne, jotka tuntuvat rintalastan alla ja ohimoissa ja silmien takana. Elämä on täynnä tunteiden aiheuttamaa kipua. Meidän on oltava kiitollisia siitäkin.

Lauantai-ilta. Dream Theater: Awake. James LaBrie venyttelee juustoista ääntään ja bändi naputtelee iskut ja nuotit tarkasti nykien, hinkaten ja vyöryttäen. Jonkinlaisena perversiona pidän nämä levyt. Onhan näissäkin jotain. Ehkä pelkän musiikin välittämän tunnelman sijaan ne vievät minut aikaan – tai jos eivät kokonaan vie niin antavat maistiaisen ajasta – jolloin hevirokin eri alalajit olivat vasta pintapuolisesti vilkaistuja runsaudensarvia ja proge häämötti jossain ihmeellisenä sumuisena fantasiamaana, jossa oli pitkiä biisejä ja aivan ihmeellisiä ratkaisuja, joille voisi yhdessä naureskella ja pyöritellä päätä. Ja Dream Theater oli sellainen varovaisen pehmeä turvakaiteellinen siirtymä kohti kokeellisempaa ilmaisua. Mutta kyllähän bändin silkkihansikastunteilu huvitti jo silloin. Joka tapauksessa jonkinlainen viattomuus ja kiltteys estää minua luopumasta noista levyistä – niitä on neljä kappaletta – ainakaan toistaiseksi.

 

 

Pakko laittaa soimaan Fear: Have Another Beer with Fear, jotta elämä ei olisi pelkkää silkkiä vaan tuoksuisi myös savulta, noelta ja oluelta. Olen valikoinut myytäväksi tai pois luovutettavaksi 192 cd-levyä. Suunnilleen saman verran näyttäisi jäävän omaan hyllyyn lisättäväksi.

 

 

On kulunut viikko muistotilaisuudesta ja Matin tuhkien maan poveen kaatamisesta. En osaa sanoa, onko se pitkä aika, vai oliko viime viikon lauantai aivan hetki sitten. Sen päivän kuvat ovat levittäytyneet ajassa eteen- ja taaksepäin, lomittuneet kauppareissujen ja aamuherätysten ja iltojen pimeyden ja tiskikoneen tyhjennyksen lomaan.

Eilen istuin iltaa ystävien kanssa. Tuntui hyvältä. Kerroin tietenkin, miltä tämä kaikki tuntuu ja miten veljeni viimeiset ajat kuluivat. Mutta olivatko ne hänen viimeisiä aikojaan, eivätkö nämäkin päivät ja aamut ja yöt ja illat ole hänen, eikö hän vielä ole kiinni täällä puheissa ja ajatuksissa ja kaiuttimista virtaavassa musiikissa? Pidän häntä mukanani. Tiedän, että en voi pitää ikuisesti. Joka tapauksessa siis tuntui hyvältä puhua ystävien kanssa. Joimme olutta, hölmöilimme, nauroimme, liikutuimme, olimme hetken hiljaa.

 

JVC:n viritinvahvistin.

 

Tamperelainen käytettyjä levyjä ja stereolaitteita myyvä yritys otti vastaan Matin viritinvahvistimen (hieno hopeanvärinen vanhemmanmallinen JVC:n laite), levysoittimen ja cd-soittimen. Maksavatkin niistä minulle pienen summan. Tärkeintä on, että laitteet saavat joskus hyvän uuden kodin. Siellä joku laskee soittimen neulan. Neula osuu pyörivän levyn pintaan, rasahtaa kevyesti. Kulkee uraa pitkin. Hiljaisuus päättyy. Hiljaisuus, joka alkoi tänä kesänä Jakomäen asunnossa.

Ja Vexi Salmikin kuolla kupsahti. Näin niitä merkittävän jäljen tehneitä kulttuurivaikuttajia putoaa pois siltä ajan hihnalta, jonka päällä me elävät vielä kuljemme. Outo vertaus. Samapa tuo. Cryptic Slaughterin Convicted soi. Hillitöntä crossover-kaahausta ja vihaista räpätystä. Ihan kovaa menoa tietty, ei toki aikansa (1986) kovimpien thrash metalien tasolle yllä.

Suddenly, you were gone
From all the lives you left your mark upon

Noilla sanoilla alkaa Rushin Afterimage-kappale levyllä Grace Under Pressure. Tuon 80-luvun albumin tunnelmaan olen tykästynyt viime päivien aikana, kun olen sitä pienen pätkän kuunnellut silloin tällöin. Viileä ja hiottu, samalla jotenkin pahaenteinen ja surullinen levy. Ja edellä mainittu Afterimage käsittelee hienosti läheisen ihmisen menetyksen tunteita. Myöhemmin 90-luvun lopulla, kun rumpali Neil Peart oli menettänyt ensin tyttärensä auto-onnettomuudessa ja alle vuoden päästä vaimonsa syövälle, Rush oli painattanut yllä olevat sanat live-levynsä kansiin muistosanojen kera: ”In loving memory of Jackie and Selena”.

 

 

Tämän vuoden tammikuussa kuoli itse Neil Peart. Aggressiivinen aivosyöpä. Olipa kuitenkin ehtinyt saada 11 vuotta sitten uuden vaimonsa kanssa tyttären. Näin me taistelemme kuolemaa vastaan, jatkamalla elämää. Kuolema piirittää meitä joka puolelta, aaltoilee mustana ja kutsuvana ja kammottavana ja pysäyttävänä. Se osaa hyökätä yllättävistä suunnista ja aina lopulta me kaadumme rajan yli sen syliin, mutta mitä sitä ennen? Jos vain älyämme katsoa kuolemaa edeltävää aikaa, katsoa tarkasti, elää ymmärryksessä, hulluudessa, ahmien, maistellen, pudotellen palasia. Eikä niin, että kuvittelisimme sen olevan ehjä valmis tarina, voitettu peli.

Sitä Matti vihasi: elämän pitämistä pelinä, jossa piti tehdä ovelia siirtoja ja voittaa muut. Saada ulkoista arvoa ja arvostusta, pääomaa, kaikkea omaa, tavaraa, rahaa, status ja nimeke, jonka taakse pystyy piilottamaan pienen sielunsa. Se on ansa, johon meidät yritetään saada astumaan. Koska ihmisyhteisö on sellainen. Tyhmä, ilkeä. Ainakin usein. Ainakin silloin, kun sen periaatteena on olla kaunis ja kiiltävä ja johtava ja onnistunut. Silloin epäonnistujat pyritään lakaisemaan pois. Siitä tulikin mieleen Matin novellikokoelma mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänään oli muistotilaisuus Helsingissä. Kaunis päivä, reilu sadekuuro iski päällemme, kun Matin tuhkat laskettiin maahan. Surun ja naurun vuoropuhelua. Lapsemme juoksentelivat juhlapaikan pihalla. Kaunista, raskasta, helpottavaa. Nyt väsyttää. Taivas on pilvessä, ilmassa hahmoton puoliharmaa sävy. Tuntuu siltä, että en osaa kaivata enkä odottaa mitään vuodenaikaa. Loppuva kesä ei harmita, syksyn tulo on kaunis mutta etäinen, kun kuvakollaasi. Silti olen elämässä kiinni. Olen siinä kiinni entistä enemmän silloin, kun ajattelen Mattia sellaisena kuin hän oli.

Muistolehdon muuri.

Killing Joke. Tuon yhtyeen löysimme tahoillamme, toisiimme vaikuttamatta. Jyhkeissä rytmeissä, kitaroiden rytinässä, haikean popmaisissa ja apokalyptisen pauhaavissa melodioissa yhdistyy moni asia, joista kumpikin meistä sisäsyntyisesti – mikäli oletetaan, että sisäsyntyistä musiikkimakua on erillään elämän mukana tulleesta opitusta mausta – on pitänyt. Matilta jääneissä cd-levyissä on yhtyeen nimeä kantava vuoden 2003 levy, jossa rummutteli Dave Grohl, sekä Night Time vuodelta 1985. Muistaakseni tuo kasiviis-levy on sitä utuisempaa ja pehmeämpää Killing Jokea.

 

 

Vitsiä tämä koko elämämme on. Osaammeko nauraa ajoissa? Ainakin Matti osasi, onneksi.

Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.