Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!

 

Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.

 

Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!

Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.

 

Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.

Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.

 

Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.

Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.

 

Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!

Tytär, kuusivuotias, näpräili tänään lelukitaraa josta puuttuu kaksi kieltä. Taustalla muuten pyöri (tähän läpikäyntiprojektiin liittyen) lp:ltä Slayerin Decade of Aggression -live. Bändi voimansa tunnossa vuonna 1991, klassisen aikakautensa uljaalla aallonharjalla. Tuosta eteenpäin yhtyeen elämä ja tuotokset olivatkin hieman epätasaisempia. No, ei siitä enempää tässä yhteydessä. Käsittelen Slayeria vielä kerran näissä kirjoituksissa. Tyttö siis näppäili lelukitaraa ja minäkin jossain välissä tapailin sillä hieman bluesilta kuulostavia otteita – soittotaitoni toki on oikeasti olematon, mutta otelaudalla suoraa sormea liikutellen ja tasaisesti kieliä rämpäytellen sain jotain blueskaavan mukaista kuulumaan. No, siitähän tyttö innostui ja treenaili samanlaista ”bluesia” loppuillan ennen nukkumaanmenoa. 

Slayer: Decade of Aggression -tupla-lp:n takakansi. 1991.

Vanha akustinen puoliehjä kitara löytyy vanhempieni luota vielä. Jaksaisikohan sen korjauttaa? Jospa maksaisi vaivan. Halpis-Landola toki on kyseessä, eli ei millekään suurmestarille korjattavaksi viitsi viedä.

Jos tyttö enemmän innostuu soittelusta, varmaan joutuu joskus menemään hänen huoneeseensa, kun sieltä kuuluu yhä samaa möykkää, ja täytyy pitää sängyllään istuvalle kakaralle kunnon saarna tuon kamalan renkutuksen vaaroista, lopuksi ärjyen: ”What do you want to do with your life?”

Älpeiden läpikäynti aloitettu. Mistä ihmeestä ja missä välissä veli oli hankkinut noin monta Hendrixin levyä? Esimerkiksi Are You Experienced?, Electric Ladyland ja joitain livelevyjä. Ja sitten tietysti tuo Smash Hits. Ihan omanlaisensa tyyli kyllä Jimillä, soitto on ilmavaa ja koko ajan elävästi muokkautuvaa. Ei siis mitään väkinäistä puristamista. All Along the Watchtower on mahdottoman komea biisi, lapsena jo siitä diggailin. Dylaninhan se alunperin on, mutta Hendrixin versiona sai kunnolla tuulta siipiensä alle.

Ja Slayerin debyytti Show No Mercy. Siinä on aitoa asiaa. Siinä ollaan tietyssä tienhaarassa ja ihan siinä ytimessä, mitä rankka hevi esteettisesti, sanoituksellisesti ja soitannollisesti pitää sisällään.

 

 

Talven selkä on taittunut. Luin Rob Halfordin muistelmateoksen Tunnustan. Sympaattista tekstiä mukavilla itseironisilla heitoilla ryyditettynä. Judas Priestiä näiden lp-levyjen joukossa ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Meillä taisi olla sanaton sopimus, että minä keskityn Priestin levyjen hankintaan.

 

 

Stone Free, nautinnollista rämpyttelyä ja jammailua. Osassa Hendrixin biiseistä on toki vähän sellainen meno, että kunhan nautiskellaan joidenkin blues-kuvioiden ympärillä tallustelusta ilman suurempaa päämäärää. Ehkä parempi, etten ala kritisoida enempää, etten vaikuta Hendrix-asiantuntijoiden silmissä täydeltä idiootilta. Enimmäkseen siis kovaa kamaa!

Veljen poismeno tuntuu nyt jo kaukaiselta. Hän itse tuntuu yhä läheiseltä, mutta suru on vaimentunut talven pakkasiin. Toki, jos ajattelen veljen viimeisiä päiviä ja sitä, miltä maailma hänen silmissään silloin näytti, ja tiesikö hän päivien olevan loppumassa, silloin valahtaa sisuksiin kylmää vettä. Mutta me elämme ja pidämme häntä elossa mielessämme.

Hendrixin kitara kiemurtelee kuin savu. Palavan kitaran hehku jostain kaukaa vuosikymmenien takaa, hohkaa kaiuttimien kautta, yhä kuuma hiillos.

No niin. Siihen kannoin ensimmäisen lp-laatikon, olohuoneeseen kissan kiipeilypuun juurelle. Painollaan se estää samalla lapsia liikuttelemasta tuota hökötystä loikkimis-piileskely-ryömintäleikeissään. Ainakin jonkin verran. Emme varmasti arvaa, mihin meidän enemmän tai vähemmän rakkaat tavaramme päätyvät, kun poismenomme jälkeen muut ottavat ne käyttöön.

Onhan tuossa tosiaan muutama levy. Laskenpa.

Voivod: Dimension Hatröss. 1988.

 

Sekosin laskuissa, kun pysähdyin ihastelemaan jotain Voivodia tai vanhaa Slayeria. Ai että. Mutta on niitä lähemmäs sata, ylikin ehkä. Iso läjä tuossa puolessa välissä on viihdemusaa ja aikuisrockia ja mitä lie kummallista. Selvästi halvalla hommannut jostain. Ehtiköhän monta kertaa kuunnella? Olisi mukavaa viettää ilta tai pari veljen kanssa näitä läpi käyden, hekotellen ja ylistäen ja kuunnellen. Mutta kaipa se käy myös ilman, että hän on fyysisesti paikalla.

 Jimi Hendrix Experience: Smash Hits. 1968.

Venäjällä maahan palannut oppositiopoliitikko Aleksander Navalnyi on pidätetty ilman mitään perusteltua syytä. Pidätys on tuomittu laajalti eurooppalaisten valtionjohtajien taholta. Hendrixin Smash Hits -kokoelma kurkkii kissan kiipeilypuun alta.