Mitäs hemmettiä, kaksikymmentä päivää kulunut edellisestä tekstistä. Helteet ovat nyt muutamaksi päiväksi taunneet, mutta kohta mennään taas. Perkele. Kyllähän tuon kestää jos ei yli kolmenkymmenen mennä ja yöllä olisi edes kohtalaisen viileää, mutta kunnon sateita ei ole tullut pitkään aikaan. Luonto kärvistelee, mustikatkin jäävät pieniksi.

Viime viikonloppuna netissä ja lopulta muidenkin tiedotusvälineiden puolella sai huomiota #punkstoo -aihepiiri, eli anonyymisti ahdistelun uhriksi joutuneet keikoilla kävijät ja soittajien seurassa olleet – suurimmaksi osaksi naiset – ovat päässeet tuolla kanavalla Instagramissa kertomaan kokemuksiaan. Kylmäävää luettavaa. Myös #metaltoo ja parin muun genren paljastuskanavat on perustettu. Hyvä, että nämä käydään kunnolla läpi. Onhan tuollaisten asioiden mahdollistaminen ollut yhteiskunnassa laajempikin ilmiö kuin muutaman kusipäisen hyväksikäyttäjän toiminta. Alakulttuureissa ihmiset – tässä tapauksessa hyvin usein nimen omaan miehet – voivat jokainen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten otollinen ilmapiiri kaikenlaiselle ahdistelulle, kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja väkivallalle muodostuu, tai siis jatkossa toivottavasti jää muodostumatta yhä useammin.

Mutta jatketaanpa silti musiikin parissa. Äsken soitin Anthraxin Persistence on Time -levyn. Sehän oli erittäin tyylikäs, vähän tummanpuhuvampi kuin sitä edeltäneet bändin tuotokset. Monia muistoja on siitä, kuinka nuo biisit raikuivat velipojan huoneessa.

Eipä jäädä kuitenkaan siihen, vaan kurkistetaan lp-laatikkoon. Itävaltalainen Pungent Stench sieltä kurkistelee. Debyytti For God Your Soul... For Me Your Flesh vuodelta 1990. Tämä painos on harvinaisempi, 1000 kappaletta painettu splatter-kuvioitu vinyyli. Rumpusoundi on kyllä ankeasti lätkyttävä. Mutta kyllä tässä tietty kiero ja törkyinen meininki on vahvana, suositus sellaisen death metalin ystäville. Ei jazzopistokamaa.

Kuumuus se vain jatkuu ja jatkuu. Sataisipa ensi yönä. Pienet mahdollisuudet siihen on. Taloyhtiön nurmikkokin on keltainen, nääntynyt. Ahdistavaa, että ilmastonmuutoksen mukana tällaiset hellejaksot tulevat ilmeisesti joka tapauksessa yleistymään Suomessa, vaikka lämpeneminen saataisiinkin pidettyä tavoitteiden mukaisena – mikä vaikuttaa nyt aika optimistiselta odotukselta. Saatanan ihmiskunta. Me.

Juhannuksena viimeksi – yöllä, asioista jutellessa niin kuin helposti tulee juteltua juhannusjuomien innoittamana – tunteet veljen kuolemasta nousivat pintaan ja suru kaappasi hetkeksi otteeseensa. Saahan se kaapata. Antaa tulla vaan! Ja terve menoa kun on myllerryksensä tehnyt.

Lisää Sabbatia. Dreamweaver on kyllä kova levy. Valtavasti sanoja näissä kappaleissa, polveilevia tarinoita joissa on eri hahmojen vuorosanoja näytelmäkäsikirjoituksen hengessä.

Tänään selviää jalkapallon em-kisojen välierässä, kumpi menee finaaliin Italian, joka voitti omassa välierässään Espanjan, vastustajaksi: Tanska vai Englanti. Kyllähän tässä on Tanskaa kannatettava, aavistuksen altavastaajan asemassa oleva joukkue ja ainoa pohjoismaa, joka tänne asti on näissä kisoissa päässyt. Sitä paitsi Suomi voitti alkulohkon ottelussa Tanskan, eli Tanskan ollessa mestari osa voiton hehkusta kuuluisi – tietenkin! – moraalisesti Suomen huuhkajille. Näistä kisoista kyllä riittäisi juttua velipojan kanssa. No, nyt hän pyörii jollain tasolla kisoja ympäröivissä ajatuksissa, puheissa ja kirjoituksissa. Kuten tässä.

Paluu. Siis tämän blogin pariin. Ollut työreissua, juhannuksenviettoa ja muuta. Helteistä on ollut, eikä lämmölle ihan äkkiä näy loppua. Antaa tulla vaan, vaikka välillä kaihoten ajattelenkin lokakuun kirpeitä aamuja, joissa ei todellakaan paidanselkämys liimaannu hikiseen selkään. Muutaman päivän päästä alkaa sitä paitsi loma.

Seuraava kuunteluun pääsevä älppäri on Sabbat-yhtyeeen debyytti History of a Time to Come. Bändi jäi lyhytikäiseksi 80- ja 90-lukujen taitteessa, kolme kokopitkää levyä saivat aikaiseksi. Vokalisti Martin Walkyier perusti Sabbatin jälkeen folk metal -yhtyee Skycladin. Kitaristi Andy Sneap puolestaan tuli myöhemmin tunnetuksi tuottajana. Sitä nykystandardien mukaista tiukaksi hiottua jykevää äänivallia hän on enimmäkseen tainnut tuotella.

 

Muistan hieman morkanneeni Sabbatia silloin nuorukaisena – ehkä siksi, että veli diggaili. Ehkä bändin nimi tuntui mielikuvituksettomalta, koska Black Sabbath dominoi nimellään niin vahvasti raskaan rockin historiaa. Myös yhtyeen brittiläisyys epäilytti. Eipä briteistä kovin suurta legioonaa maineikkaita thrash-bändejä olekaan tullut. Joka tapauksessa, kovahan tämä on! Muistaakseni kakkoslevy Dreamweaver on vielä hieman kiinnostavampi. Ja tuollahan se laatikossa seuraavaksi lymyilee. Hienot kannet molemmissa. Ja perus-thrashia fiksummat sanoitukset.

Sabbat: Dreamweaver. 1989.

Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.

 

Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.

Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.

No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.

 

Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.

 

Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.