David Friesen: Paths Beyond Tracing vuodelta 1980. Tämä levy kyllä rutisee kohtuuttoman paljon. Erittäin vähäeleisen bambuhuilun ja bassoviulun päälle kuuluu tiiviinsamea säännöllinen poks!...poks! Pakko nostaa neulaa hieman eteenpäin. No, hiekkainen rapina kyllä häiritsee musiikkia myöhemmässäkin kohdassa. Tämä on varomattomasti kohdeltujen vinyylilevyjen kohtalo.

Mistä lie velipoika tämänkin levyn löytänyt, ja onkohan edes monta kertaa kuunnellut? Epäilen, että ei, juuri tuon rutinan vuoksi.

 

 

On satanut parina päivänä jäätävää tihkua. Raivostuttava jäinen kuori on kaapannut maaston ja autot ja postilaatikot omakseen. Kevät alkaa tuntua todella tervetulleelta. Talvi uhittelee vielä mahdillaan, vaikka sen tehtävä alkaa jo olla tehty. Selvä juttu, temppusi on nähty, kiitos karaisusta ja jäätävistä unista ja ympäristön hiljentämisestä. Voit mennä.

 

Ennen tätä jazzmies-Frieseniä tuli vastaan Dylanin Nashville Skyline. Komean vilpitön ja juureva country-vaikutteinen levy. Hyväkuntoinen, alkuperäispainos vuodelta 1969. Sitä voisi kai pitää jonkinlaisena löytönä, vaikka en sinänsä arvolevyjen puntaroija olekaan. Säveltaide, kansitaide, yleistunnelma ja henkilökohtainen merkitys ennen euroja. Levyn sisäpussissa on nähtävissä ajan patinaa ruskistuneiden reunojen ja tahrojen muodossa. Myös tyylikäs esittelyteksti, jossa korostetaan, kuinka kätevä ja näppärä ja kestävä ja nykyaikainen formaatti vinyylilevy onkaan. Mahtavaa.

Kaksi viikkoa kulunut edellisestä kirjoituskerrasta. Käsittämätöntä. Pakkaset jatkuvat ja hyvä niin, loppukuussa ennusteissa siintää kevään aavistus. Miksi näitä säitä tähän kirjoitan? Koska me elämme niissä, hemmetti. Sää pitää meidät kiinni tässä maailmassa, olkoon sitten valoisaa, pimeää, julmaa, tuulista, tylsää, usvaista, raikasta, lämmintä, paahtavaa, joka tapauksessa sää vain on, alleviivaa sitä, että olemme täällä ja ajatuksemme ja surumme ja ilomme saavat säästä taustakankaan, jonka avulla voimme kuvitella luonnon kuin kommentoivan tuntemuksiamme. Eihän luonto oikeasti mitään kommentoi, mutta tarjoaa syyn uppotua ajatuksiin, tuijottaa pihamaalle tai järvenselälle tai metsän hämärään. Ja tilaisuuden tunnustaa asioita itselle, aivan kuin joku kuuntelisi. Ja kyllä kuunteleekin – meidän oma tajuntamme, joka on sillä hetkellä soluttautunut maiseman monisyisiin piirteisiin.

 

Helmikuinen metsänraja.

Se siitä. Väsyttää hieman, tänään on ollut maanantai ja paljon tekemistä, muutakin kuin työtä. Vähän aikaa sitten ostin hyllyyn pari uutta (tai uutta vanhaa) levyä. Yksi lp ja kaksi cd:tä. Jotenkin omien levyjen kuuntelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vähäisempää, ikään kuin veljen levyt olisivat vallannet esiintymislavan ja niiden sointia pitäisi nyt kuunnella vaikka väkisin. Olisi rike kuunnella monta päivää peräkkäin pelkästään omia levyjä! Ja onhan toki niin, että mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea vielä saan kuultavaksi. Nyt siis menossa noiden vinyylien läpikäynti. Aikaisemmin mainitsemistani Slayerista ja Hendrixistä en ole päässyt eteenpäin vielä. Pitää pian ottaa seuraava askel. Joitain entuudestaan tuntemattomia artisteja on näköjään laatikossa tulossa vastaan seuraavaksi. Joku jazzbasisti ainakin. Ja muutamia, jotka ovat mahdollisesti huumorihankintoja. Nauru kuuluu tänne elävien puolelle. Mutta katsotaan tässä joskus, piakkoin.