Eilen saimme Matin asunnon tyhjennetyksi ja siivotuksi. Hyödyllistä ja hyödytöntä tavaraa. Syvään roskakuiluun, meidän autoihimme, tavarakeräyksen kuorma-autoon. Häkkivarastoon jäi muutamia tavaroita odottamaan tyhjennystä, jonka taloyhtiö tekee korvausta vastaan. Mutta itse asunto jäi tyhjäksi, puhtaaksi, vaaleaksi. Aurinko hohti sälekaihtimien välistä. Sammutetun jääkaapin ovi jäi raolleen. Ei enää ruokia ja juomia, ei eväitä, joita olin talvella syönyt aamulla ennen kuin lähdin Helsingin keskustaan työpaikan koulutukseen. Matti nousi sängyllään istumaan, minä kiitin yösijasta ja poistuin koleaan pimeään aamuun ja lähes täyteen linja-autoon. Nyt sängyn paikalla on tyhjää. Lattialla, jossa nukuin patjalla, on tyhjää. Stereot, joista kuuntelimme levyjä illalla, ovat nyt täällä kotonani. Ne menevät myyntiin. Katsotaan, kelpaavatko erääseen liikkeeseen Tampereella.

Ja lisää cd-levyjä tuli vielä laatikollinen. Äsken kuuntelin muutaman biisin Napalm Deathin Diatribesiä. Hyvin 90-luvun puolivälin henkinen levy. Ei ollenkaan huono. Hämy-keskitemporokkia nappiksen asteikolla.

 

UPM päätti sulkea Kaipolan paperitehtaan Jämsässä vuoden loppuun mennessä. Paperi ei ole enää niin kova sana kuin 90-luvun puolivälissä. Silloin luin kirjastossa Rumbaa, joka oli painettu sanomalehteä muistuttavaan formaattiin.

Tapasimme eilen myös veljen tyttöystävän, joka oli veljen vierellä konkreettisesti viimeisiin hetkiin saakka. Hänessä on voimaa ja toivoa, vaikka selvää on, että pinnan alla kulkee ikävän ja pettymyksen ja pimeyden voimakas virta. Hänen pitää jaksaa. Meidän kaikkien pitää. Tai oikeastaan ei pidä, vaan meillä on oikeus siihen. Oikeus jaksamiseen, muistelemiseen, tiedon ja tunteen ahmimiseen, elämän rakastamiseen.

Kävimme myös katsomassa, missä ensi viikon lauantain muistotilaisuuden pitopaikka sijaitsee. Vanhoja hirsirakenteisia talonpoikaisrakennuksia vilkasliikenteisten asfalttiväylien lähellä, lasi- ja kiviseinäisten nykyaikaisten korkeiden rakennelmien ympäröiminä. Maata oli pihapiirin lähellä revitty auki, rujot putket, johdot ja tukirakenteet makasivat kaivannossa kuin kasvien juuret ja kalastajien siimat ja uponneen laiturin hirret joenuomassa. Matti olisi arvostanut. Rakennusten takana oli komeita koivuja ja vaahteroita ja villinä kasvavaa niittykasvillisuutta. Eiköhän siellä kelpaa surra ja muistella ja nauraa.

Huomenna ajan Helsinkiin, niin ajavat myös vanhempani. Annamme Matin asunnosta viimeiset tavarat jätepalvelun kerääjille ja viemme vielä jotain itsekin pois. Tuntuu hyvältä, että saamme kämpän tyhjäksi. Silti olen varma, että tuntuu myös pahalta, koska suru asuu seinissä, vesihanoissa, ikkunanpielissä, parvekkeenovessa, joita Matti ei enää koskaan kosketa.

Taas muutama levy myyntiin. Kannet hyvässä kunnossa, ei naarmuja. Siirrän paperista merkkiä, joka osoittaa varmasti myyntiin menevien ja vielä arviointivuoroaan odottavien rajan.

Hevistä tämä pitkälti juontuu. Tai metallimusiikista, jos haluaa kuulostaa musiikkinörtiltä ja pelkää vulgaaria epämääräisyyttä. Heavy metal eri muodoissaan oli se nuorisomusiikkikulttuurin haara, johon yhtä aikaa ihastuimme 90-luvun alussa. Grunge levitteli lonkeroitaan joka nurkan takana, mutta sopiva annos refleksinomaista inhoa tuota muodikasta suuntausta vastaan auttoi keskittymään siihen, mikä oli oleellista ja seuraamaan, miten metalli selvisi noista vaikeista vuosista vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Lähinnä ”vaikeudet” kylläkin koskivat mainstream-bändejä ja tietyissä alagenreissä tuo oli hyvinkin eloisaa aikaa. Samoin myönnyimme ajan kuluessa ymmärtämään tiettyjä grungeksi leimattuja bändejä, mutta se on asia erikseen.

Matti sukelsi syvemmälle äänimmäiseen metalliin – lähinnä thrashiin ja deathiin – kun minä keskityin perinteisemmän heavyn arvostukseen. Oli meillä toki monia yhteisiä suosikkeja, ja inhon kohteet olivat pitkälti yhteisiä myös. Lähinnä ero oli painotuksessa, siinä, mikä on se kovin ydin, aidoin asia. Vuosien kuluessa hänen musiikkimakunsa syveni ja laajeni osittain samoja reittejä kuin minulla, osin hän taas lähti erilaisille poluille.

 

Emperor: In the Nighside Eclipse. 1994.

 
Itse löysin metallimusiikista 2000-luvulla uusia versioita, sekoituksia ja tasoja, joihin Matti ei vastaavasti tuntenut kovin suurta vetoa sillä hetkellä, ja samaan aikaan hän ruokki tajuntaansa punkilla, progella, industrialilla, protestilauluilla, avantgarde-meiningillä. Näin jälkeenpäin katsottuna voin todeta, että itse olin mieltymysliikkeissäni konservatiivisempi: ymmärsin ja nautin satunnaisesti monista samoista musiikillisista elementeistä kuin hänkin, mutta pidin niihin tietyn varovaisen etäisyyden. Ehkä keskityin ennemmin tarkasti, hiljaa hypistellen tiettyihin tyylisuuntiin ja niiden alahaaroihin kuin olisin syöksynyt halaamaan sekä hiljaisten suvantojen että kaoottisten koskien tutkimattomia aarteita. Osin tämä kuvastaa temperamenttejamme muutenkin. Mutta en halua vetää moisia suoria yhtäläisyyslankoja. Olisi todellakin väärin luokitella meidän eromme muutamalla luonteenpiirteitä määrittävällä adjektiivilla. Ei ainakaan tässä vaiheessa kirjoitusta, ei tässä vaiheessa työtä. Olen itsekin vasta opettelemassa, mitä uskallan kirjoittaa hänestä ja minusta.

Juoksin tänään lenkin. Alkoi sataa melko pian kun olin astunut ulos. En kääntynyt takaisin. Pilvissä jyrisi, salama iski hehkuvana railona lähistöllä edessäpäin. Kastuin, juoksin kotiin. Juoksin, koska elävät keuhkoni ahmivat ilmaa ja jalkani liikkuivat.

Alan koota listaa, jotta tiedän, monta levyä olen yhteensä laittamassa myyntiin. Sen avulla voin myös esittää levyliikkeelle, mitä on tarjolla. En halua pitää kiirettä. Osa minusta haluaa, että levykasat ovat lattialla seinän vieressä kuin Matin kamat, jotka hän tulee myöhemmin noutamaan. Jossain vaiheessa kaikki hiekkakasat kuitenkin valahtavat, leviävät tuuleen, sekoittuvat ruohoon ja hiekanjyvät kulkeutuvat eläinten pesiin ja jokien suistoihin. Niin käy näillekin levyille. Osasta tulee minun levyjäni, toisista jonkun tuntemattoman, jotkut päätyvät levyliikkeen kellariin odottamaan maailmanloppua, jotkut säälimättä jätteenkeräysjärjestelmän hampaisiin.

Venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi on koomassa saksalaisessa sairaalassa. Hänen epäillään joutuneen myrkytetyksi venäjällä. Hullua ja synkkää. Laitan soimaan Bad Religionin reippasti rallattelevan Process of Belief -levyn. Muistan, kun Matti alkoi diggailla bändistä aikaisemman inhon haihduttua johonkin. No, itselleni tämä skeittipunkahtavasti rämisevä maailmanmenon kritisointi ei ole ihan sitä parhaiten omaa makuhermoa hellivää meininkiä, vaikka musiikin hengen ymmärränkin. Saattaa levy kuitenkin jäädä hyllyyn. Eilen mainitsemani Kreatorin vokalistilla Millellä muistan useissa kuvissa nähneeni Bad Religion -paidan.

 

Poltettujen levyjen mukana meni jäteastioihin aika laajalla skaalalla ykkösinä ja nollina säilöttyä musiikkia. Irwin, jos jonkinlaista punkkia, CMX, Eazy-E, Pink Floyd, Electric Wizard, jotain konemusaa, Type O Negative, Cannibal Corpse, Hurriganes, Radiohead… Monesta levystä tunnistan Matin käsialan, joissain on minun tai jonkun kaverin kirjoittamat kansipaperit. Sinne ne menevät, tallennuksen hetken toiveet, tulevaisuuden ja menneisyyden kuunteluhetket. Eivätkä ne kuitenkaan mene. Vain materia murskataan.

 

 

Impaled Nazarene: Ugra-Karma. Mielipuolista irstasta revittelyä maanantai-iltaan. Teen voileivän itselleni ja vaimolle. Kohta katsomme kymmenen uutiset.

Winter Martyrium. Jyhkeän intron jälkeen käynnistyy mukavasti rullaava kappale, joka oli pulpahdellut päähäni silloin tällöin, vaikka en ollut sitä vuosiin kuunnellut. Aikaisemmin tänä vuonna kuuntelin ja nyt kuuntelen taas. Olen laittanut Kreatorin Renewal-levyn soimaan ja nostelen cd-levyjä kouraan sopivina nippuina pahvilaatikkoon. Testaan, kuinka ne sopivat. Tähän laatikkoon jäävät myytävät levyt. Toivon, että voin kantaa koko laatikon levykauppaan ja saan niistä pienen korvauksenkin. Kuivakan muoviset kopsahdukset pahvipohjaa vasten kuulostavat hyvältä. Niin kuulostaa myös Kreator. Vaimo lukee lapsille iltasatua. Valko-Venäjällä kansa kulkee kaduilla ja toreilla pitelemättömänä hyökynä, rauhallisina, toiveikkaina. Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašenka yrittää pitää valtansa kiristyvistä säikeistä kiinni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Renewalin ilmestyessä minä ja Matti olimme juuri tutustumassa rankemman metallimusiikin maailmoihin, ja levy olikin merkittävä tapaus meille molemmille. Jälkeenpäin opimme, että sitä kutsuttiin ”kokeelliseksi” eikä se enää kuulunut saksalaisyhtyeen kullanhohtoiseen alkupään tuotantoon. Kieltämättä Renewalin romuluinen, monin paikoin keskitempoisesti jyräävä ja koliseva meno on erilaista kuin aikaisempien julkaisujen kiihkeän iskevä, levy levyltä virtaviivaisemmaksi hioutunut terävähampainen thrash metal. Millen äänikin on matalampi, käheämpi, sulkeutuneempi ja synkeämpi kuin aikaisemmin. Mutta hyvä on levy. Näkymät kappaleissa ovat dystooppisia, mutta omissa mielikuvissani niillä on 15-vuotiaan ihmettelevä, avoin, janoinen taustahehku.

 

Levyn nimihän on pakko ääntää ”reneval” eikä oikeaoppisesti kuten englannin kielen sana renewal notkeasti soljuisi. Sama ilmiö toistuu monien muiden levyjen ja yhtyeiden kohdalla.

Matin levyt. Sain ne itselleni sen jälkeen, kun veljeni kuoli syöpään heinäkuun lopulla. Cd-levyjä on pari jätesäkillistä ja lp-levyjä pari pahvilaatikollista. Jätesäkkien käyttö johtuu yksinkertaisesti laatikkojen loppumisesta tavaroiden pakkaamishetkellä. Aika rujoa, mutta Matti varmaan osaisi arvostaa eteisestä tilan vallanneen mustan muovin synkeää estetiikkaa.

Mitä teen levyille? On selvää, että hyvin moni niistä saa paikan hyllyssäni ja oletettavasti monia hyllyyn päätyneitä tulen myös kuuntelemaan. Uskoakseni se olisi ollut myös Matin tahto. Vaikka hän ehti kerätä komean määrän levyjä, ne olivat hänelle kuitenkin käyttöesineitä, kokemuksia, kannanottoja, portteja tajunnan tiloihin. Eivät koriste-esineitä.

 

Led-kynttilä, se on nykyaikaa. Kuten myös vinyyli.

 

Ennen levyjen solahtamista uuteen kotiinsa, osana surutyötäni, on tehtävä suuri karsinta. Ensinnäkin päätin heittää pois kaikki kopioidut eli poltetut levyt. Cd-levyjen kopiointihan on nykynuorten näkökulmasta arkaainen tapa, jolla alettiin 1990-luvun puolivälin jälkeen kopioida musiikkia tietokoneen niin sanotulla polttavalla cd-asemalla – tai harvemman omistamalla kopioivalla cd-soittimella – tyhjälle levylle, jonka kansipapereihin sai omalla käsialallaan tai peräti paperille printtaamalla merkitä tallenteen ja kappaleiden nimet. Samassa rytäkässä heitin omasta hyllystäni – kuulun totta kai yhä niihin ihmisiin, jotka pitävät kotonaan levyhyllyä – kaikki kopioidut levyt roskiin. Kieltämättä monilla kopsatuilla levyillä on hauskoja yksityiskohtia: käsiala, käytetyn kynän väri, levyn lisäksi tallennetut bonuskappaleet usein aivan eri yhtyeeltä, muut satunnaiset kirjaushetken aiheuttamat merkit. Silti ne ovat vain väliaikaiseen käyttöön tarkoitettuja kopioita, joiden (esteettinen ja keräilypsykologinen) arvo suoratoistopalveluiden aikana alkaa olla hyvin olematon.

Samoin päätin, että aloitan urakan nimenomaan cd-levyistä. Lp:t huokuvat siinä määrin malttia, fyysisyyttä, ajan painoa, taiteen pysyvyyttä, että ne voivat hyvin odottaa, kun selaan ensin läpi sadat muoviset laserlevyt. Tuntuu myös pienemmältä synniltä asettaa cd-levyt hyllyyn omien levyjeni lomaan, kun taas lp-levyjen työntäminen omien vinyylilevyjeni joukkoon olisi tietyllä tapaa röyhkeämpää. Siihen on saatava lupa Matilta. Luvan saaminen edellyttää työtä, jota levyjen läpikäyminen on, ja osa samaa työtä on tämän kirjoittaminen.
 

Osa levyistä menee myyntiin, menisivätkö sitten levyliikkeeseen joka käytettyjä levyjä vielä ottaa vastaan, kirpputorille, netti-ilmoituksella tarjottavaksi vai kuinka – se selviää vähitellen, kun olen päättänyt, mitkä levyistä jäävät oman hyllyni ulkopuolelle. Ainakin tuplakappaleet tietysti, sillä muutamia samoja levyjä olimme ostaneet. Kotona asuessamme ja vuosia senkin jälkeen ostoksemme toki vaikuttivat toisiimme; jos Matti oli hankkinut jonkin levyn, en itse sitä ostanut, koska tiesin, että pääsen tuon teoksen hänen luonaan kuuntelemaan tai voin kopioida sen omalle cd:lleni – tai 2000-luvun alkuvuosiin asti vaihtoehtoisesti myös c-kasetille.

 

Mainitsin surutyön. Sitä tämä on. Monien levyjen kohdalla tunnen raastavaa ikävää ja pettymystä siitä, että en voi kommentoida levyä velipojalle: kuinka kummallinen, upea, keskinkertainen, nolo tai harvinainen jokin tietty albumi on. Sen sijaan nyökkään itsekseni, ehkä sanon vaimolle tai lapsille jotain, soitan levyä hetken, muistan kenties jonkin tilanteen, jolloin kuuntelimme sitä Matin kanssa yhdessä, ja vähitellen otan levyn osaksi omaa historiaani. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa vielä ehdin kuunnella juuri tuota levyä elämäni aikana.

Jossain kaukana kuultaa kiitollisuus ja luottamus siihen, että näiden levyjen merkitys ja elämä jatkuu, Matti elää niissä. Kun kuuntelen levyjä, kuuntelen niitä osin hänen korviensa kautta.

En tiedä vielä, mitä tästä tekstistä tulee. Kenties vain kuivakka levyluettelo, kenties omien mietteideni päiväkirja, kun kasaan, selailen, lajittelen, kuuntelen. En halua kirjoittaa liikaa Matista hänen puolestaan. Hän ei pitäisi siitä; kuitenkin kuvailisin hänen mieltään ja elämäänsä latteuksilla, joista hän ärähtäisi. Siksi näiden sanojen ensisijainen tarkoitus ei ole kertoa Matin elämästä, ei minun elämästäni, ei musiikkilajien ja yhtyeiden historiasta, ei tunteista, joita käyn läpi eikä siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa tämän työn aikana puhutaan. Eikä tarkoitus ainakaan ole kertoa kuolemasta. Ei, vaikka se yrittää tunkea omaa tärkeyttään joka paikkaan, missä on tyhjyyttä, epävarmuutta, kaipausta, sinne missä elävän kädet hapuilevat ja etsivät jotain, mikä ei enää ole siinä. Mutta minä kieltäydyn. Meidän historiamme, meidän muistomme, meidän tulevaisuuden odotuksemme ovat vahvempia kuin kuolema. Eivät välttämättä suurempia, sillä niin valtaisa ja kunnioitettava on kuoleman voiman piiri. Mutta vahvempia ne ovat, niin kauan kuin haluamme niin.

Tärkein päämäärä on rakentaa silta. Silta, joka kulkee tästä hetkestä nuoruuteen ja lapsuuteen, yksinäisyydestä veljeyteen, yhdessä kokemiimme asioihin, menneisiin keskusteluihin ja riitoihin, naurun ja ilon hetkiin, asioihin, jotka jäivät sanomatta, ideoihin, joita ilman levyjen läpikäymistä tuskin tulisin ajatelleeksi tai kirjoittaneeksi. Silta välillämme. Silta olevan ja olemattomuuden välillä.
Voi olla, että näitäkään sanoja ei koskaan lue kukaan muu kuin minä. Jos kuitenkin sinä joku tuntematon, ajassa ja paikassa elävä ihmisolento, nyt luet näitä sanoja, minä ja Matti kiitämme.