Kyllä juttu nyt on niin, että tässä kirjoituksessa laitan tämän projektin pakettiin. Vuosi on vaihtunut ja blogin aloituksesta on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Viime aikoina on taas tullut kuunneltua noita toisesta lp-laatikoista löytyviä klassikoita ja mietittyä, miten osa on jäänyt vähemmälle huomiolle itsestäänselvyytenä ja toisia on aktiivisesti tullut diggailtua läpi vuosien. Aloitetaanpas nyt King Diamondin ihanalla kauhutarinoinnilla ja falsetilla, eli Abigail-levyn b-puolen aloitus Omens.

Samaan klassikkosarjaan kuuluu myös tuolta laatikosta pilkistävä Them, ja kohtalaisen arvostettu on myös The Eye, jonka soundimaailma kyllä on hieman lattea – rummuthan sillä levyllä on toteutettu osittain rumpukoneella. Ja ah, The Dark Sides -ep, joka lienee tunnetuin joulubiisistään No Presents for Christmas.

Mutta tosiaan, lopun aika on käsillä. Tässä on niin paljon käyty läpi menneisyyttä ja elämän jatkumista ja menneiden asioiden ymmärtämistä, että on aika sulkea tämä luku ja siirtyä seuraavaan. Enää veljen kuolema ei ole akuutti kolhu vaan merkki elämän laudoituksessa – samanlainen oksankohta kuin meidän kaikkien elämät ja syntymät tulevat olemaan. Toki se on lähellä ja erottuu selvästi, mutta se on hioutunut osaksi universumia tavalla, joka ei vaadi aktiivista käsittelyä.

Lisäksi minua alkaa pikku hiljaa kiinnostaa tutustua syvällisemmin viime vuosien levyihin, musiikkiin, joka hengittää tässä hetkessä. En ole ikinä ollut sellainen tyyppi, jonka mielestä olisi itseisarvoista elää koko ajan musiikkimaailman ajan hermolla ja jatkuvasti diggailla juuri niitä uusimpia juttuja. Toisaalta joissain takavuosikymmenten klassikoissa pyöriminen on yksinkertaisesti liian nurkkakuntaista ja ummehtunutta toimintaa – tietyllä varauksella toki! Arvostan kyllä sellaistakin asennetta, että kunnolla uppoutuu tietyn aikakauden yhteen musiikkigenreen ja kaapii sieltä itselleen kaiken mahdollisen materiaalin ja sivutuotteet ja sitä kautta löytää kenties syvempää ymmärrystä inhimillisen elon ja taiteen teon ydinvirtauksista. Sallittakoon nyt näin mahtipontineen muotoilu.

Enimmäkseen tosiaan on metallimusiikkia tässä toisessa lp-laatikossa. Olennaisia levyjä muun muassa yhtyeiltä Kreator, Metallica, Obituary, Overkill, Megadeth, Judas Priest, Nuclear Assault, Exodus, Autopsy… Myös Ruotsin-maalta Entombed, Grave...ja Carnage, joka teki yhden kokopitkän levyn ja bändin pohjalta syntyikin pian Dismember.

Mutta jotta ei aivan pelkäksi hevi-iloitteluksi menisi tämä viimeinen kirjoitus, nostetaan tuolta Hectorin levy Nuku idiootti. (On siellä myös Juicea ja Eppu Normaalia.) Tässä siis a-puolen neljäs kappale Jossain jysähtää. Huhhuh, mitkä kasarisoundit!

No, laitetaanpas sitä Carnagea sitten tähän kun oli puhetta. Tämähän on just tätä rymisevää, rullaavaa, tummaa, röyhkeää ja tunnelmallista ruotsidödistä aivan ysärin alusta. Kyllä tälle paikkansa on.

 

Ja olisihan tuolla death metalia tosiaan enemmäkin, jäikös tuossa äsken mainitsematta Death, Carcass,  Bolt Thrower, Morgoth. Löytyy myös thrashimpaa, kuten aiemmin mainittujen kreatoreiden ym. lisäksi Coroner (tässä on kyllä tyylikäs bändi muuten!), Destruction, The Accüsed, Death Angel, Flotsam and Jetsam… Onhan se ihan mukavaa, että näitäkään ei nyt itse tarvitse vaivautua hankkimaan hyllyyn. Mutta kyllä nämä veljen levyt säilyvät omassa osiossaan hyllyssä (tai minne komeroon nyt ainakin osa niistä loppusijoitetaankaan, pitää vielä miettiä), ja itse hankkimani levyt ovat näistä erillään ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa on vahvistunut se tunne, että itse keskityn nyt enimmäkseen uudehkojen eli lähivuosina ilmestyneiden levyjen ostoon – toki aika vähän tulee nykyisin levyjä ostettua. Mutta ehdottomasti silloin tällöin on fyysisiä äänitteitä hankittava arvostamiltaan artisteilta. Silloin musiikki uppoaa tajuntaan aivan eri tavalla ja pääsee osaksi jotain monitahoisempaa kokemusta kuin vain klikkaamalla päälle äänitiedoston tietokoneelta. Se on vain sellainen juttu! Ymmärtäneekö nuoriso. Ehkä jotkut.

Onko minussa vahvistunut tuntemus johdatuksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä, toisesta maailmasta? Vastaus on: ei. Jos siis puhutaan jostain perinteisessä mielessä yliluonnollisesta turvahahmosta, turvapaikasta ja kaiken järjestymisestä siten kuin itse toivoisin asioiden olevan. Siitähän uskonnollisessa turvassa on kyse. Kun vain teet asian näin/ajattelet tällä tavalla/luotat jumalhahmoon x (tottelevaisuuden ja hartauden aste vaihtelee uskonnon mukaan), pääset lopulta (yleensä juuri kuoleman jälkeen) paikkaan, jossa kaikki on lopultakin hyvin ja tilit tasattu ja olet vapaa vaivoistasi. Saahan sellaiseen uskoa, ei siinä mitään.

Elämään ja kuolemaan liittyvien tuntemusten kautta olen oppinut ajattelemaan, että on todellakin jotain paljon suurempaa kuin ihmisen keho ja mieli. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään sellaista, mitä ihminen toivoo sen olevan, eikä universumilla ole mitään velvollisuutta pitää ihmisen tajuntaa ja yksilöllistä elämää ”hengissä”. Se velvollisuus on ihmisellä itsellään.

Ajatus siitä, että yksittäisen ihmisen tajunta ei ole enää olemassa, kun keho tuhoutuu, on hirvittävä elävälle. Vaan sepä voikin olla harhaa. Ehkä siinä ei olekaan mitään kauheaa. Toki se on epätoivottava tilanne, niin pitkään kuin haluaa olla elävä ja tekevä ja hengittävä. Mutta joskus emme ole. Muut ovat. Epäitsekkyys on vaikeaa, mutta joskus on hyväksyttävä, että elämän lahja on muiden yksilöiden hallussa ja me olemme heidän mielessään timantteina, miekkoina, kyninä, ohjeina, lauluina.

Kukaan ei siis kuole sillä tavalla, että jäisi mustaan tyhjyyteen vellomaan. Kaikki ovat osana valonsäteitä, aamuja, tähtiä, planeettojen liikkeitä, ja pienemmässä mittakaavassa mukana kärpästen ja perhosten ja matojen elämässä, geenien ja molekyylien virrassa. Kopioitumassa, muuntautumassa, energiana, palamassa. Mutta miltä se tuntuu, saako sen kokea itse? Siinäpä kysymys. Kysymys, joka ehkä on asetettu väärin. Itse ei ehkä saa kokea kaikkea ikuisesti. Joku toinen, joku toinen elävä olento, kokee, ja sinä olet pieni osa häntä.

Entä sitten, kun maapallo tuhoutuu? Elävätkö ihmisolentojen ajatusten perinnöt jollain toisella tähdellä? Pitääkö joskus sammuttaa valot lopullisesti? Ehkä ei tarvitse katsoa noin kauas. Ei kärpänenkään mieti, mitä etelämantereella tapahtuu. Meidän tehtävämme on pitää kuolemaa edeltävää elämää yllä nyt. Koska se on juuri se, mikä jatkuu kuoleman jälkeen.

Ulkona on pakkasta -1, tammikuinen aurinko paistaa puiden takaa maltillisesti säihkyen. Vaimo on töissä. Lapset säntäilevät oman huoneensa ja olohuoneen välillä, isosisko opettaa pikkuveljeä laskemaan.

Mutta tuossa nyt on Judas Priestin Stained Class, upea vuoden 1978 levy, jolla priisti otti selkeästi pesäeroa bluespohjaiseen heavy rockiin ja suuntasi tiukemmin sahaavaan ja korkeammalta syöksähtelevään metalliin. Otetaan tähän kuitenkin rauhallisemman sotin kipale, blogin aiheeseen sopiva jykevänkaunis Beyond the Realms of Death.

Nyt on tämä työ tehty. Kiitos, veljeni. Kiitos elämä, rakkaus, taide, luonto, kirjat, musiikki. Matka jatkukoon.

Itsenäisyyspäivä. Harvinaisen rapsakka pakkanen jo tähän aikaan talvesta. Nyt on -11 celsiusta ulkona, viime yönä käväisi kahdessakymmenessä. Lähipäivinä voi kiristyä taas, ehkä ensi viikoksi lauhtuu. Näin se pitää tehdä, siis syksyn taakse jättäminen, kun talvi isolla T:llä astuu näyttämölle. Tästä voi ammentaa myös omaan mieleensä kirkkautta ja selkeyttä.

Alkaakin tuntua siltä, että kohta on aika saattaa tämä blogi päätökseensä. Vielä olisi tosiaan yksi laatikollinen lp-levyjä käymättä läpi, mutta päätin, että sieltä en nosta yhtä monia poimintoja kuin ensimmäisestä laatikosta tai cd-levyjen joukosta. Ajatuksia ja pohdintoja kyllä riittää, ehkä niitä voisin kirjoitella ylös jossain toisessa formaatissa, ehkä ihan vain toisessa blogissa. Katsoo nyt. Joka tapauksessa reilu vuodenkierto on jo kulunut, ajatukset ovat syttyneet, hiipuneet, jalostuneet, rypistyneet, laajentuneet, ja veljen kuolema on asettunut asianmukaiselle paikalleen elämän tragedioiden hyllyllä. Siksi on pian aika päästää irti Veljeni levyt -konseptista, joka kaikesta hauskuudestaan huolimatta on ollut myös surutyön tekoa. Mitä ”pian” tarkoittaa, se onkin eri asia.

Whiplash! Insult to Injury on näiden kolmas levy, kasarin lopulta. Hieman oli alkulevyjen kiihkeys laantunut ja asteen sivistyneempää speed/thrashia väännettiin tässä vaiheessa. Ihan kelpo bändi, ei mikään huippunerokas ilmentymä mutta kuitenkin ansaitsee oman lukunsa thrash metalin historiikeissa.

 

Voivod, tuo thrash metalin sinihomejuusto. Näiltä löytyy progea, punkkia, psykedeliaa, industrial-sävyjä ja suorempaa rokkailua, kaikki sillä tavoin viistosti esitettynä, ettei bändin maailmaan ole helppo kaikkien ensikuulemalta uppoutua. Aikoinaan, kun velipoika näitä levyjä hommaili, naureskelin vähän, että mitäs ihme häröilyä tämäkin on. Nykyisin rakastan. Uudetkin voivodit ovat hyviä. Ehkä lempparivaiheeni yhtyeen historiassa on juuri muuntautumisvaihe thrash metal -pohjalta enemmän kohti ilmavia progemaisemia. Lp:nä veljellä oli nämä keskeisimmät eli Killing Technology, Dimension Hatröss ja Nothingface. Tässä Dimension Hatrössin b-puolen aloitus Macrosolutions to Megaproblems.

Sitten vähän muuta kuin metallia. Veli oli tämänkin lp:n heittänyt T-alkuisten metallilevyjen sekaan, hah! Reteä Judas Priest -fonttinen kansi. Mitähän tämä Tuomas Henrikin meininki virallisesti on – jotain kokeellista psykedeelistä, paikoin elektro-sävytteistä kapakkarockia? En tiiä. Kai tätä vähän sille jengille voi suositella, joka diggailee Absoluuttisesta nollapisteestä tai Rätön&Lehtisalon touhuista. Rentoa mutta piikikästä menoa, elämän tarkkailua, saatan tykätä tästä välillä. En ole muodostanut vahvaa mielipidettä vielä. Osa biiseistä on seesteisempää hymistelyä, sitten on tällaista reteämpää rytinää kuten Nike.

 

Mitäs sitten vielä… Okei, Vio-Lencen Eternal Nightmare. Jumalauta, että tässä on varsin ruma kansi. No, ei sentään sillä tavalla muovisen kankea kuin jossain nykyajan halpisratkaisuissa, ”äkkiä vaan tietokoneella päällekkäin jotain liekkejä ja raunioita ja pääkalloja”, nehän ovat kamalimpia. Tämä bändi on monelle tuttu siitä, että Machine Headin vokalisti-kitaristi Robb Flynn oli tässä kitaristina. Muistelen, että kireän ja repivän kuuloiset laulannat oli tällä levyllä, Sean Killian -niminen kaveri. No laitetaanpas pyörimään. A-puoli alkaa nimibiisillä.

Okei, ei sinänsä kovin kireää tai repivää ollutkaan, vähän tuollaista ulvahtelua ja nopeaa hölötystä lähinnä. Jossain määrin lähempänä punkkia kuin metallivokalistien tyypillisiä elkeitä. Ei oikein istu musiikkiin eikä varsinkaan anna sille lisää purevuutta, kuten pitäisi. Riffithän tällä levyllä ovat maukkaita ja meno mukavan pidäkkeetöntä. Sopivissa kohdissa viljellään yhteishuutoja. Ymmärrän, että joidenkin kirjoissa tämä on vähemmän tunnettu thrash metalin helmi. Omaan hermooni tämä musiikkityyli ei aivan täysillä iske, ja edelleen tuo Killianin laulutyyli dominoi liikaa näillä biisiellä.

Nyt voisi lopetella tämän tekstipätkän. Olisihan tuossa vielä tarjolla saksalainen Vendetta levyllään Brain Damage. Onhan sekin varmasti syvemmälle teutoni-thrashiin uppoutuneille aliarvostettu helmi, mutta...ei. Nyt en jaksa laittaa tuon luokan kamaa levylautaselle.

Lopetetaan siis kuivahkon turvalliseen perus-thrashiin jenkkilästä. Testament oli velipojalle kova bändi silloin joskus yläasteikäisenä rankempaan metalliin tutustuessa. Otetaan vaikka tämä kakkoslevy – yllättäen taas kasarin lopulta! Mielipiteet hieman vaihtelevat sen suhteen, että paraniko tässä biisinkirjoitustaito ja soittotyyli debyytti The Legacyyn verrattuna, vai muuttuiko meno päinvastoin tylsemmäksi ja kuivakammaksi. No jaa, en osaa valita. Hyviä levyjä molemmat vaikka juuri tätä perus-rässäystä ovatkin. Laitetaan tähän yksi Testamentin keikkasettien klassikoista, eli Trial by Fire.

Vuosi lähestyy loppuaan, kova meininki jatkuuu, neula kulkee pitkin levyn uraa, sydämet lyövät, moshaajien niskat liikkuvat, liput talvitaivasta vasten, kynttilät säihkyvät. Kirjoitamme, puhumme, muistamme. Palataan asiaan!

Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!

 

Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.

 

Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!

Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.

 

Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.

Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.

 

Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.

Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.

 

Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!

 Huhhei, elokuun kahdeskymmenes. Tämähän on aina yhtä freesi tapa aloittaa kirjoitus taivastelemalla sitä, kuinka aika on päiväkirjamerkintöjen välissä rientänyt. Ikään kuin lukija ei ajan kulua itse huomaisi. Eipä siinä, parin päivän kuluttua on oikeasti kulunut vuosi tämän blogin ensimmäisen tekstin kirjoittamisesta.

Emme jää tuleen makaamaan, vai mitä? Älppäreiden läpikäynnin oheen pitää välillä poimia cd-palojakin tänne. Nimittäin vanha kunnon brittijyrä Benediction. Heiltä ilmestyi äskettäin kehuttu uusi levykin, ja hyvältähän sekin kuulosti, erittäinkin hyvältä. Veljen cd-levyissä oli vuoden 1993 hiton kova Transcend the Rubicon. Tässä siltä ihanasti hölköttelevä I Bow to None.

 

Afganistanissa jenkkijoukkojen vetäytymisen jälkeen talibanit ovat ottaneet vallan. Voi perse. Toivottavasti kaatuu omaan mahdottomuuteensa niiden ääriääliöiden viritys. Vaikea kokonaisuus, sotien ja köyhyyden runtelema iso maa, jossa kuohuu monenlaisia ristiriitaisia voimia. Katellaan. Kaikilla siellä ei kyllä ole todellakaan aikaa katella. Tästäkin aiheesta voisi paasata nyt, mutta enpä tee sitä. Ennemmin luen yhteiskunnallisten asiantuntijoiden, kriisitilanteessa mukana olleiden ja muiden pitkällistä näkemystä omaavien toimijoiden analyysejä. Sohvan pohjalla makaavien kaikkitietävien märinät ja ylimieliset kuvaukset afganistanilaisten kansanluonteesta eivät kiinnosta.

Savatagen Hall of the Mountain King on kyllä amerikkalaisen power metalin klassikko. Vuosi oli 1987 ja Jon Oliva kiljui, kähisi, huudahteli ja lauleskeli todella joustavasti ja väkevästi. Vimmaista groovea, korkealentoisia melodioita ja metallista terävyyttä. Pirun hienoa. Vokalistin veli Criss Oliva kuoli sittemmin vuonna 1993 auto-onnettomuudessa, kun rattijuoppo rysäytti päin hänen autoaan. Paska säkä! R.I.P. vaan sinnekin suuntaan näin muutaman vuosikymmenen verran takautuvasti.

Mutta rauhoitutaanpa hieman. Sateista on ollut pari päivää, joten nostetaan lp-valikoimasta Jimi Hendrixin levyltä Axis: Bold as Love nätti kipale One Rainy Wish. Joku espanjaksi tekstitetty yhden kuvan ”video” löytyi. Mennään sillä nyt.

 

Tämä on ensimmäinen blogiteksti tässä elokuussa. Ollut muka niin kiirettä, töitä ja vapaa-ajan hötkyilyä ja niin edelleen. No, ehkä jonkinlaiset kunnon rysäytykset teen vielä syssymmällä, jotta saisi joskus päätökseen tämän savotan. Eipä sitä tiedä, jos levyjen läpikäynnin jälkeen vielä palaisin silloin tällöin tänne jotain huipputärkeitä mietteitä naputtelemaan.

Vuosi. Miten ehtii vuodessa muisto hälvetä, kirkastua, vahvistua, etääntyä? Veljen kuolema ja tyttären syntymä osuivat samalle päivämäärälle. Hän täyttää seitsemän, veljen ei enää tarvitse täyttää mitään. Ei vuosia, ei saappaita, ei tehtäviä, ei hyllyjä, ei odotuksia. Elämä kasvaa ja kuhisee. On viileämpää, lopultakin. On satanut.

Ragen pisteet ovat nousseet, kun pari kertaa tuota Secrets in a Weird World  -lp:tä, lähinnä b-puolta, olen ohimennen parina iltana tässä kuunnellut. Aika ovelia, notkeita, tunteellisia ja toimivia kappaleita loppujen lopuksi. Mitään tämän vuosituhannen Ragea en kyllä varmaankaan jaksaisi kuunnella. Vaistoni varoittaa vahvasta puuduttavuudesta. Tai no, mistäs sen tietää, ei pitäisi ennakolta tuomita vaikka se hauskaa ja helppoa onkin.

Mutta jatketaanpa R-kirjaimen kohdalta. Jumalauta, veljellä oli kaksi Rattin lp-levyä! Oli päässyt unohtumaan. Varmaankin aika hevinkuuntelun alkuvaiheessa oli hän nuo hankkinut. Sokerista glam metaliahan nämä tyypit väänsivät, bändi on kai jossain muodossa kasassa nykyisinkin, osin riitojen erilleen potkimana, vaikka tällainen jos mikä on nuorten jäbien musaa. Hitto minkä näköisiä tyyppejä. Ihan tällaista Mötley Cruen ja Def Leppardin välillä kimpoilevaa jumppaa. Muistan jonkin ikivanhan Suosikki-lehden, jossa luki kannessa ”Ratt – hevin uudet kuninkaat”, olikohan kysymysmerkki perässä? Joka tapauksessa, on kyllä aikamoista, jos tällaisella hattaralla pääsee heavyn kuninkuudesta kisaamaan! Eipä siinä, valtavan suosittujahan nämä taisivat ensimmäisten levyjensä aikaan olla etenkin USA:ssa. Monien näiden biisien kertosäkeet ja pumppaavat riffittelyt muistan kyllä jostain vuosien takaa. Pop-koukkuja onkin seassa melkoinen määrä. Nyt kuuntelussa yhtyeen kakkoslevy Invasion of Your Privacy vuodelta 1985.

Ensimmäinen biisi on nimeltään You’re in Love, toinen taas Never Use Love. Joo-o, love sitä ja love tätä, uskotaan! Hitto mikä meininki. Toki, rakkaushan on keskeinen (keskeisin?) voima elonpiirissä ylipäätään. Näillä se on tietysti enimmäkseen tätä glitter-/neonvalo-/hikispandex-lempeä.

Sitten neljäs levy Reach for The Sky. Kolme vuotta myöhäisempi julkaisu, eli vuodelta 1988. Progebändiltä näyttävä kansi, mitä lienevät tuolla hakeneet? Jotain aikuisempaa uskottavuutta ehkä. Joka tapauksessa aika samoissa sfääreissä tälläkin levyllä liikutaan kuin tuolla Invasionilla. Ehkä soundit ovat vielä siistimmät ja stadionmaisemmin läjähtelevät. Ja biisit jotenkin hillitympiä ja tylsempiä. Huh, alkaa kyllä tämä tanssahtelu ja kiemurtelu ja kiehnäys ja lepertely uuvuttaa nopeasti.

Jatketaan R-kirjaimella. Rainbow ja lääkärikantinen Difficult to Cure -levy vuodelta 1981. Rainbowin ensimmäiset levyt, joissa Dio lauloi, olivat kyllä kovia. Tässä Vokalistina on Joe Lynn Turner ja ote on vähän kuivakkaampi, enemmän sellaista pubissa taustamusiikkina soljuvaa hard rockia. Ritchie Blackmoren kitarointi on kyllä napakkaa ja taidokasta. Monen biisin tyyli vain kulkee enemmän jonkin Toton linjoilla kuin verevän varhais-heavyn maailmassa. (Asia erikseen toki on, että Totohan on näin vanhemmiten kuultuna tietyllä tapaa kovaa kamaa!)

Heti alkuun suuri hitti I Surrender ja perään kiihkeästi tykittelevä Spotlight Kid. Alku levyllä on siis komea (vaikka tuo I Surrender on aina ollut mielestäni vähän sellainen keskilinjan keskiluokkaisen keski-ikäisen hardrockarin tunteilubiisi, sori vaan). Pidemmän päälle meno on professionaalia, sopivan karheaa, sopivan tunnelmallista ja samalla tietyllä tapaa hyvin arkista. Kyllä tämä levy omalla asteikollani sinne haalean puolivälin tienoille jää.

Tästä b-puolen aloitus Can’t Happen Here. Mallikelpoista perinteisen otteen hard rockia, toimii kyllä.

 

Sitten vähän jyrkempää kamaa, siis musiikillisen lähestymiskulman kannalta. Seattlesta löytyi tällainenkin bändi kuin Reverend. Kaksi kokopitkää julkaisivat aivan 1990-luvun alussa. Thrashin ja jenkkiläisen power metalin välimaastossa mennään. Muistelin, että tuli naureskeltua sille, miten karmea rääkyjä vokalisti on, mutta eihän tuo mitään ihan mahdotonta ääntelyä ole, siis jos on vähänkään tottunut rankemman metallin vokalisteihin. Korkealta David Wayne kyllä vetää suurimman osan ajasta. Käheys tuo hieman mieleen Overkillin Bobby Blitzin mutta enemmän Wayne selkeästi haluaa kailottaa yläilmoissa liiteleviä uhkaavia varoituksia kuin maanläheisempi katujätkä Blitz.

Wayne muuten kuoli vuonna 2005, taisi olla auto-onnettomuuden seurauksena kehittynyt kuolio mikä vei hengen. Oli lauleskelemassa myös Metal Churchin kolmella levyllä. Ja sattumoisin juuri Metal Churhin myöhempi vokalisti Mike Howe kuoli tuossa pari päivää sitten. Samana päivänä meni myös Slipknotin alkuperäinen rumpali Joey Jordison. Näin päästiin taas näihin RIP-asioihin! Joka tapauksessa ei tuo Wayne huono vokalisti ole, hienosti esiintyy niillä Metal Churchin levyillä. Tässä ehkä vähäeleinen (vähärahainen) tuotanto ja tykittelevä thrashin poljento tekevät sen, että ärhäkkä ja voimakas laulutyyli pistävät aluksi korvaan.

 

Kaiken kaikkiaan, ei tämä niin epätoivoiselta kuulosta kuin muistelin. Tiukasti rutisevaa ja paukkuvaa menoa kohtalaisen tasapainoisilla ysärimetallisoundeilla, parissa biisissä myös hitaampaa tunnelmankehittelyä. Varmasti monilla käy hermoon tuo Waynen laulu, mutta itseäni ärsyttäisi varmasti enemmän joku ponneton määkyjä tai tasapaksu haukahtelija.

Kuten aiemmin tuli todettua, ei Iso-Britannia ikinä ole ollut mikään thrashin ihmemaa. Eikä Re-Animator pelasta tilannetta. Näiden englantilaisten toinen kokopitkä Laughing vuodelta 1991 pyörähti soittimessa a-puolen osalta ja se riitti. Laiskaa epäkiinnostavaa thrash metalia puolivillaisella funk rock -poljennolla ja hölmöilyillä maustettuna. Nyt soi vuotta aikaisempi Condemned to Eternity. Meininki oli tällä selkeästi vakuuttavampi, mutta lopputulos on silti keskinkertaista rävellystä. Ei järkyttävän huonoa, mutta ei tarpeeksi hyvää, jotta oikeasti innostuisin. Enpä siis tuhlaa enempää aikaa elämästäni Re-Animatorin kuunteluun tai bändistä puhumiseen. Tämä Chain of Command kuulostaa olevan ihan ok kappale.

Otetaanpas lohduksi jyhkeämpää tamppausta Atlantin takaa, jälleen Yhdysvallosta. Nimittäin Possessed ja vuoden 1987 viiden biisin ep The Eyes of Horror. Tässäpä mainio annos julmasti rouhivaa, pahaenteistä death metalin katkuista thrashia. Possessedhan oli yhdessä Deathin kanssa death metalin pioneereja. Tällä levyllä tyyli nojaa hieman enemmän thrashiin. Joka tapauksessa ihanasti samanlaista hautakammio-/suolenpätkämeininkiä kuin vaikkapa Autopsylla. Eipä tämän jälkeen Possessedilta tullut pariin vuosikymmeneen muita julkaisuja kuin split-levyjä, singlejä ja kokoelmia.

Aikamoista metalliherkkua on luvassa tuossa S-kirjaimen osiossa kyllä. Mutta on tuolla vielä muutakin kuin heviosastoa tulossa, tuo yksi laatikko on vielä käymättä läpi. Mutta taas on varmasti niin paljon kommentoitavaa tulossa, että osan yli pitää hypätä ja osa käydä läpi samalla tavalla pika-arviona listaamalla kuin tuossa aikaisemmin tein joillekin levyille. Eihän tätä projektia muuten saa valmiiksi ennen maailmanloppua! Älytöntä touhua. Hah, mitäs läksit, naureskelee joku sieltä kuoleman rajan takaa.

Onpas jännää, heinäkuun viimeinen viikko on alkanut. Ja viimeinen lomaviikkoni, jos moisia jaksaisi ajatella. Helteet ovat taas palanneet muutamaksi päiväksi. Eiköhän tämän kestä. Jumaliste, Matin kuolinpäivästä tulee vuosi. Kolmen päivän kuluttua. Mihin olen päässyt tässä vuoden aikana? Vaikea hahmottaa, mutta varmaa on, että suru on muuttanut muotoaan, kasvanut osaksi elämän runkoa kuin köynnös puun ympärillä. Se ei purista eikä kurista. On olemassa, mutta katse on lähinnä suunnattu sinne, missä uusia versoja kasvaa ja uusia näkymiä avautuu. Oksankärjet ja latvat.

Yhtye: Rage. Levy: Secrets in a Weird World. Vuosi oli 1989 ja bändin postiosoitteen maana oli vielä Länsi-Saksa. Ihan kovaa heavy/speed metalia. Napakkaa riffittelyä, ripaus kokeellisuutta kappalerakenteissa, toimivia laulumelodioita, vähän höntin kuulosta innokasta meininkiä välillä. Aivan hyvää Saksa-heavyä siis. Kyllähän bändin korniudelle tuli naureskeltua aikoinaan, ainakin jollekin musiikkivideolle. Nyt kun tässä kuuntelee, niin vähän kahden vaiheilla puntaroin, että onko meno ihan vain keskinkertaista vai oikeasti kovaa heavy-ilotulitusta. Jotenkin raikasta tämä on. Ehkä muistuma yksinkertaisemmista ajoista, kun uusi reipas heavy-bändi oli lähtökohtaisesti aina hyvä juttu ja menevä kertosäe oli ihan hiton asiallisen kuuloinen, ilman kyynistä kommentointia ja arvotusta siitä, kuinka hassua hoilausta ja muka-eeppistä lurittelua taas yritetään raapia kasaan?

Tämähän oli näiden tyyppien neljäs kokopitkä. Ja ovat vieläkin kansassa. Tai no, basisti-vokalisti on alkuperäinen, muut tyypit ovat matkan varrella vaihtuneet tuoreempiin kasvoihin. Joka tapauksessa Ragelta tuli tänä vuonna bändin 25. kokopitkä levy. Jestas, siinä onkin perusheavyä oikein kunnon lasti. Ei olisi tuon katalogin läpikuuntelu kerralla heikkoja varten!

Lapset riitelivät äsken piirustuspapereista. Myös näitä hetkiä elämässä pitää oppia rakastamaan. Tahdot, näkemykset, liikeradat risteävät ja silloin kipinöi.

 Mitäs hemmettiä, kaksikymmentä päivää kulunut edellisestä tekstistä. Helteet ovat nyt muutamaksi päiväksi taunneet, mutta kohta mennään taas. Perkele. Kyllähän tuon kestää jos ei yli kolmenkymmenen mennä ja yöllä olisi edes kohtalaisen viileää, mutta kunnon sateita ei ole tullut pitkään aikaan. Luonto kärvistelee, mustikatkin jäävät pieniksi.

Viime viikonloppuna netissä ja lopulta muidenkin tiedotusvälineiden puolella sai huomiota #punkstoo -aihepiiri, eli anonyymisti ahdistelun uhriksi joutuneet keikoilla kävijät ja soittajien seurassa olleet – suurimmaksi osaksi naiset – ovat päässeet tuolla kanavalla Instagramissa kertomaan kokemuksiaan. Kylmäävää luettavaa. Myös #metaltoo ja parin muun genren paljastuskanavat on perustettu. Hyvä, että nämä käydään kunnolla läpi. Onhan tuollaisten asioiden mahdollistaminen ollut yhteiskunnassa laajempikin ilmiö kuin muutaman kusipäisen hyväksikäyttäjän toiminta. Alakulttuureissa ihmiset – tässä tapauksessa hyvin usein nimen omaan miehet – voivat jokainen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten otollinen ilmapiiri kaikenlaiselle ahdistelulle, kiusaamiselle, hyväksikäytölle ja väkivallalle muodostuu, tai siis jatkossa toivottavasti jää muodostumatta yhä useammin.

Mutta jatketaanpa silti musiikin parissa. Äsken soitin Anthraxin Persistence on Time -levyn. Sehän oli erittäin tyylikäs, vähän tummanpuhuvampi kuin sitä edeltäneet bändin tuotokset. Monia muistoja on siitä, kuinka nuo biisit raikuivat velipojan huoneessa.

Eipä jäädä kuitenkaan siihen, vaan kurkistetaan lp-laatikkoon. Itävaltalainen Pungent Stench sieltä kurkistelee. Debyytti For God Your Soul... For Me Your Flesh vuodelta 1990. Tämä painos on harvinaisempi, 1000 kappaletta painettu splatter-kuvioitu vinyyli. Rumpusoundi on kyllä ankeasti lätkyttävä. Mutta kyllä tässä tietty kiero ja törkyinen meininki on vahvana, suositus sellaisen death metalin ystäville. Ei jazzopistokamaa.

Kuumuus se vain jatkuu ja jatkuu. Sataisipa ensi yönä. Pienet mahdollisuudet siihen on. Taloyhtiön nurmikkokin on keltainen, nääntynyt. Ahdistavaa, että ilmastonmuutoksen mukana tällaiset hellejaksot tulevat ilmeisesti joka tapauksessa yleistymään Suomessa, vaikka lämpeneminen saataisiinkin pidettyä tavoitteiden mukaisena – mikä vaikuttaa nyt aika optimistiselta odotukselta. Saatanan ihmiskunta. Me.

Juhannuksena viimeksi – yöllä, asioista jutellessa niin kuin helposti tulee juteltua juhannusjuomien innoittamana – tunteet veljen kuolemasta nousivat pintaan ja suru kaappasi hetkeksi otteeseensa. Saahan se kaapata. Antaa tulla vaan! Ja terve menoa kun on myllerryksensä tehnyt.

Lisää Sabbatia. Dreamweaver on kyllä kova levy. Valtavasti sanoja näissä kappaleissa, polveilevia tarinoita joissa on eri hahmojen vuorosanoja näytelmäkäsikirjoituksen hengessä.

Tänään selviää jalkapallon em-kisojen välierässä, kumpi menee finaaliin Italian, joka voitti omassa välierässään Espanjan, vastustajaksi: Tanska vai Englanti. Kyllähän tässä on Tanskaa kannatettava, aavistuksen altavastaajan asemassa oleva joukkue ja ainoa pohjoismaa, joka tänne asti on näissä kisoissa päässyt. Sitä paitsi Suomi voitti alkulohkon ottelussa Tanskan, eli Tanskan ollessa mestari osa voiton hehkusta kuuluisi – tietenkin! – moraalisesti Suomen huuhkajille. Näistä kisoista kyllä riittäisi juttua velipojan kanssa. No, nyt hän pyörii jollain tasolla kisoja ympäröivissä ajatuksissa, puheissa ja kirjoituksissa. Kuten tässä.

Paluu. Siis tämän blogin pariin. Ollut työreissua, juhannuksenviettoa ja muuta. Helteistä on ollut, eikä lämmölle ihan äkkiä näy loppua. Antaa tulla vaan, vaikka välillä kaihoten ajattelenkin lokakuun kirpeitä aamuja, joissa ei todellakaan paidanselkämys liimaannu hikiseen selkään. Muutaman päivän päästä alkaa sitä paitsi loma.

Seuraava kuunteluun pääsevä älppäri on Sabbat-yhtyeeen debyytti History of a Time to Come. Bändi jäi lyhytikäiseksi 80- ja 90-lukujen taitteessa, kolme kokopitkää levyä saivat aikaiseksi. Vokalisti Martin Walkyier perusti Sabbatin jälkeen folk metal -yhtyee Skycladin. Kitaristi Andy Sneap puolestaan tuli myöhemmin tunnetuksi tuottajana. Sitä nykystandardien mukaista tiukaksi hiottua jykevää äänivallia hän on enimmäkseen tainnut tuotella.

 

Muistan hieman morkanneeni Sabbatia silloin nuorukaisena – ehkä siksi, että veli diggaili. Ehkä bändin nimi tuntui mielikuvituksettomalta, koska Black Sabbath dominoi nimellään niin vahvasti raskaan rockin historiaa. Myös yhtyeen brittiläisyys epäilytti. Eipä briteistä kovin suurta legioonaa maineikkaita thrash-bändejä olekaan tullut. Joka tapauksessa, kovahan tämä on! Muistaakseni kakkoslevy Dreamweaver on vielä hieman kiinnostavampi. Ja tuollahan se laatikossa seuraavaksi lymyilee. Hienot kannet molemmissa. Ja perus-thrashia fiksummat sanoitukset.

Sabbat: Dreamweaver. 1989.

Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.

 

Tuoksuva, kostea, lämmin toukokuu. Elämää puskee luonnosta esiin värikkäinä pisteinä, laikkuina, alueina. Maailma kohisee, sirkuttaa, humisee. Tämä on hienoa aikaa. Hyttysetkään eivät vielä käy kimppuumme.

Mitäs seuraavaksi? Sacred Reichin Surf Nicaragua -ep. Reipasta meininkiä. Thrash metalin kantaaottavaa päätyä, ja hyvää sellaista. Tämä bändihän kyllä hukkasi hetkensä ja laimeni parin levyn jälkeen jonkinlaiseksi asennegrooveksi. Monilla thrashaajilla oli 90-luvulla asenne, että ”jahas, kyllä mekin kun Pantera”. Ysärin puolivälin tienoilla thrash metal olikin erittäin epämuodikasta musiikkia. Ennemmin olivat jotain hybridejä, groove-death-power-funk-metallia, erilaisin painotuksin. Ei saatana mitä aikaa. Oli siinä ajassa (1995-1999) paljon hyvääkin toki.

 

 

Tällä ep:llä on myös vähän keskinkertaisesti vedetty cover Black Sabbathin War Pigsistä. Eipä Faith No Morekaan kovin jännää versiota tuosta biisistä uskaltanut tehdä. Klassikkobiisi tietysti toimii sinällään. Ehkä niitä kuitenkin pitäisi uskaltaa murjoa ja venyttää enemmän. Kuten vaikkapa Type O Negative teki Paranoidin kanssa. Type muuten oli bändi, josta itse aloin diggailla ensin – jonkinlaisen goottiuteliaisuusvaiheen aikana – ja veli vasta myöhemmin tajusi tuon omaperäisen porukan hienouden; rujon, väkivaltaisen, pehmeän, kuulaan, herkän ja sarkastisen virnuilun yhteenliittymän.

No, näissä älppäreissä on Sacred Reichiltä myös levyt The American Way ja Ignorance. Viimemainittu on rosoinen ja voimakkaalla liekillä palava debyytti. The American Way taas on toinen kokopitkä, joka tuli pari vuotta tuon Surf Nicaragua -ep:n jälkeen, vuonna 1990. Enpäs muistanutkaan, että tämä on näin laiskanpulskeaa. En nyt surkeaksi haukkuisi, mutta vähän tällaista...pullaa. Eipä siinä, ei nirsoilla, kyllä tämäkin kahvin kanssa menee! Cd-levyissä muuten taisi olla vuoden 1996 Heal, sepä vasta olikin groove-jyrällä ajelua muistaakseni. Vai olikohan siinä vähän jotain ”paluu juurille” rymistely-yritystä mukana? Pitää jossain välissä testailla?

Ignorancelta vähän räväkämpää menoa tähän lopuksi. Palataan asiaan!

Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.

Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.

No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.

 

Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.

 

Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.

Vapunaatto. Jospa sitä pienimuotoisesti juhlisi tuossa myöhemmin illalla. Huomenna sitten vähän enemmän, koko perhe mennään vaimon siskon perheen luokse herkuttelemaan ja jäädään yöksi. Hyvä päästä välillä liikkeelle.

Ja hahaa – heitetäänpäs tähänkin kuolinuutinen! Ei voi mitään. Nimittäin Judas Priestin ensimmäisellä levyllä Rocka Rollalla rumpaloinut John Hinch kuoli toissapäivänä. No niin, saatiinpas se tähän mukaan. 73-vuotiaana kupsahti. Mutta vappuhan on myös kuoleman juhla. Ei sellainen harras ja pimeä kynttilöiden koristama kuoleman juhla kuin joulu, vaan virnuilevan pääkallon karnevaali. Kun nuoret serpentiinit kaulassaan ja tuore ylioppilaslakki päässään menevät vapun hulinoissa, he juhlivat samalla sitä, että käsillä oleva vappu jää viimeiseksi, jonka he niin nuorena kokevat. Seuraava vappu on hieman erilainen, kenties toisessa kaupungissa, muiden ihmisten seurassa, tulee pari huonoa ja pari hyvää vappua, uusia ihmisiä, uusia kolhuja, uusia riemuja ja rakkautta. Kuluu vuosikymmen, kaksi, viisi… Kas, iloiset päivät ovat kauniina korttipakkana edessä, kuinka kauniita ne ovatkaan. Eikä enää ole montaa korttia jäljellä käännettävänä ja pakkaan laitettavana.

 

 

Juice Leskinen Coitus int: Per Vers, runoilija. Kova levy. Hellyttävää hönöilyä ja piikittelyä. Vuosi oli 1974. Nuori Juice. Mitäköhän tämä tekee näissä ”kummallisissa” levyissä? Oma vikani, kun en tarkemmin katsonut, mitä tuosta välistä kahmaisin. Tunnetuin biisi tässä on Juankoski here I come, lisäksi löytyy mm. nimibiisi, jossa laulaa Mikko alatalo, Hän hymyilee kuin lapsi, Panomies, Kuopio tanssii ja soi. Reteää meninkiä. Sellaista menneen maailman meininkiä. Ja tiettyä henkeä, jota tarvitaan yhä nykyajan rockmusiikissa, jos siitä on tarkoitus tehdä kovaa kamaa eikä latteaa paskaa. Mukana myös komea Juho Juntusen piirtämä 13-sivuinen sarjakuva.

Per Vers, runoilija -levyn mukana tullut sarjakuva.

Mutta mutta. Kummasti sitä osaa nyt suhtautua kuolemaan iloisesti. Onhan sen kohtaaminen aina hirveää, mutta on mahtavaa nauraa sille, pukea se iloisiin vaatteisiin, tanssia sen kanssa. Myös kuolemanpelko omalta kohdaltani hävisi pois, valahti irti minusta kuin irrotettu viitta, kun kävimme katsomassa hoitokodissa veljen ruumista ennen kuin hänet siirrettiin ruumishuoneelle. Kaikki oli jotenkin niin surullista, selkeää, painavaa – mutta samaan aikaan kirkasta ja mutkatonta. Samalla tavoin meistä jokainen on joskus valmiina pois vietäväksi. Ellemme sitten tuhoudu räjähdyksessä tai muussa mystisessä onnettomuudessa. Siinäpä groteskin huumorin paikka vielä erikseen. Mutta siis. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ruumis haipuu pois, tietoisuus sammuu, yhtyy menneisyyden pyörteisiin ja läheisten ihmisen muistoihin ja elämään ja tavaroihin, levyihin, kirjoihin, mitä ihminen onkaan itsestään jättänyt jälkeen.

Eniten omassa poismenossa ahdistaisi se, miten oma lähipiiri joutuisi suremaan, ja kuinka he saisivat asiansa järjestettyä. Oman ”sielun” takia ei ole mitään pelkoa. En kauheasti kärsinyt myöskään aikana ennen syntymääni. Ei siis ole tarvetta yksilölliseen elämään kuoleman jälkeen. Toki kuoleman jälkeen on elämää, jos vain haluamme. Mutta minä, minun ajatukseni, minun oma erinomaisuuteni, siitä täytyy päästää irti. Koska se minuus elää kuoleman jälkeen muistoissa, asioissa, palasina maailmalla. Toki, jos haluamme ajatella, että kuoleman rajan takana näemme vaikkapa joitain edesmenneitä ihmisiä, se toive on totta eikä mitenkään väärin. Koska ehkä me kaikki hajoamme samoille taajuuksille, atomimme (tai atomia pienemmät hiukkaset) löytävät taas toisensa, tunnistamme asioita jotka elävässä elämässä ovat jääneet huomaamatta, toisilleen läheiset energiat kietoutuvat yhteisiin pyörteisiin. Aivan mahdollista. Oma maailmankuvani on materialistis-mystinen. Materialismi tarkoittaa havainnoitavan maailman realiteettien tunnustamista, kuten myös sitä, että aistimme eivät havaitse kaikkea. Kuitenkin siitä, mitä ne havaitsevat, voidaan päätellä paljon, etenkin erilaisten apuvälineiden ja teorioiden avulla. Materialismi ei siis tässä tarkoita sellaista etenkin kaiken maailman hihhuleiden viljelemää karikatyyriä, että vain nämä käsin kosketeltavat asiat ovat olemassa, muut asiat eivät ole. Rakastan materiaa ja energiaa. En halua hukuttautua tavaraan. Entäs mystiikka? No, siitä en ala nyt kirjoittaa.

Tom Robinson Band: Power in the Darkness. Punkahtavalla otteella vedettyä yksinkertaista boogierokkia ja uuden aallon keinahtelevaa meininkiä. Klassikkokamaa. Levy on vuodelta 1978. Tunnetuin biisi taitaa olla tuo 2-4-6-8 Motorway, joka ei alunperin ollutkaan tällä levyllä vaan oli julkaistu singlenä vuotta aiemmin, mutta tälle painokselle se on lisätty bonusbiisinä – heti A-puolen alkuun. Ohessa kuitenkin levyn nimibiisi, joka löytyy B-puolen lopusta. Tästä on hyvä jatkaa vappuun. Iloitkaamme!

Keskiviikkoilta. Valoisaa. Lumikuuro koristeli maisemaa, vaikka vapunaatto on kahden päivän päästä. Mutta mitäs näissä älpyissä vielä…

 
Paula Abdul: Spellbound. Jahas. Erittäin sujuvasti soljuvaa, täysipainoisesti tuotettua tanssipoppia. Kiva. Tai ehkä ei kiva. Ei nyt viitsi kauhean syvällisesti uppoutua tähän. Se tuskin lienee kovin paljon tarkoituskaan. Tässä altaassa ei ole syvää päätyä. Tämä on mitä on.

 

Mothers of Invention: Weasels Ripped My Flesh. Bändi, jossa Frank Zappa oli pääjehuna vuoteen 1975. Jazzia, bluesia, mitä lie jammailua ja kilkuttelua. 1960-luvun loppupuolen tuotoksia, osittain studiossa ja osittain livenä vedettyjä biisejä. Levy julkaistu vuonna 1970. Hauskaa, hämmästyttävää. Osin typerää, osin hullua, välillä ärsyttävää, toisaalta nerokasta. Ja jumalauta, ”näädät repivät lihaani”! Loistava levyn nimi.

 

Kyseessä oleva lp on tällä saksalaisen painoksen kannella, jota Zappa itse ei hyväksynyt - muilla painoksilla on tuo Youtube-videolla näkyvä piirretty kansikuva.

Levyn nimeen Zappa sai idean tästä seikkailulehden kannesta. Levyn kannen suunnitellut taiteilija yhdisti raateluteeman partakonemainoksen kuvaan.

Mihinkäs jäinkään toissapäivänä? The Boysia pöyräytän vähän taas. Reippaalta ja sopivan hönöltä kuulostaa myös B-puoli. Tämä on samalla jatkumolla joka kulkee läpi Little Richardin, Buddy Hollyn, Ramonesin ja Hanoi Rocksin. Mutta eteenpäin.

Dr. Hook: Rising. 1980.

  

Dr. Hook: Rising. Veikeän näköisiä 70-luvun häiskiä takakannessa. Jahas, saksalainen bändi ja julkaistu vuonna 1980 tämä albumi. Kannen ja logon perusteella odotin jotain ronskimpaa rokkailua, mutta aikamoista pehmoilu-soul-funkia tämä on. Vähän tällaista, mistä joku Mike Patton tykkäisi tehdä vinksahtaneita versioita. Yökerhot, sametti, pulisongit, afrot, diskopallot… Saksalainen bändi, oikeasti? Ei kyllä heti uskoisi. No mikäpä tässä. Näin hoidetaan pehmoilu niin, että musa kuitenkin rullaa eikä mennä liian sokerisuuden puolelle, ainakaan näin parin kappaleen perusteella.

Risingin takakansi.

 

 

Now That’s What I Call Music 3. 1984.

  

Now That’s What I Call Music 3. EMI:n tupla-lp, kokoelma kasarilta. Duran Duran, Tina Turner, Frankie Goes to Hollywood, Wham! No niin. En kuuntele nyt, mutta aika timanttinen hittipaketti. Mikä tuo sika aurinkolaseissaan on? Kova meno, ei voi muuta sanoa.

 

Punainen lanka: Punainen lanka. 1976.

  

Punainen lanka: Punainen lanka. Mitäs tämä? Aikamoista paatosta. Harri Saksala, Eija Ahvo ja kumppanit. Kirkasotsaista, haikeaa yhteiskunnallisen muutoksen kaipuuta. Sellainen 70-luvun kommunistisen kansanliikkeen totisuus tässä hönkäilee, mikä on toisaalta viehättävää mutta toisaalta hemmetin rasittavaa. Bändin alkuaikojen kokoonpanossa oli muuten mukana Hasse Walli, jonka velipuoli Petri Walli oli tuttu Kinston Wallista.

 

Soi-tin-me-not. 1986.

  

Soi-tin-me-not. Mitä hemmettiä nyt taas? TV-viihdesarjan musiikkilevy. Tuossa sarjassahan lauleskelu oli tärkeässä osassa. Heikki Kinnunen, Susanna Haavisto, Eija Ahvo (sama kuin äskeisessä Punaisessa langassa) ja Erkki Saarela. Ai että, ihan hupaisa ja haikeakin olo tästä tulee. Muistan, miten tunnusmusiikki loi lauantai-iltaisin jotenkin turvallisen olon, vakuutuksen siitä, että oltiin irti arjesta. Kiitos vaan tästäkin. Nyt Kinnusen Hekki laulaa Sinä-nimistä slovaria pianon säestyksellä, Ahvon, vai onkohan tuo naislaulaja Haavisto, kanssa. Okei, tämä riittää. Pitää vähän lepuuttaa kirjoitussormia ja mieltä. Onhan perjantai.

No niin. Mitäs tuossa laatikossa on seuraavaksi vuorossa, ennen loppupään metallipainotteisia levyjä? Kunnon putki erikoisia löytöjä ja selvästi divarista huumorilla tai yleissivistyksen vuoksi tai ihan uteliaisuuttaan ostettuja kummajaisia. Lasketaanpa. Viisikymmentä levyä tätä sorttia, jos en aivan laskuissani seonnut. Joukossa pari ihan kovaakin nimeä, ja sitten mitä helvettiä osastoa. En ala tässä luettelemaan kaikkia. Mutta jokaisen levyn hypistelen käsissäni ja päätän, kuutelenko hetken. Niistä, joita kuuntelen, kirjoitan lyhyen luonnehdinnan. Siis erittäin luotettavia, syvällisiä ja harkittuja arvosteluja! Sitten mennään.

Leo Kottke: Guitar Music. Ihan nättiä kitaramusiikkia, viipyilevää mutta koko ajan tapahtuu jotain. Vuodelta 1981, amerikkalainen jäbä. Kelpaa.

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. Tämä on jotain modernia orkesterimusiikkia ja jazzia. Julkaisuvuosi 1983. Ei mitään bailumusaa ainakaan. Hiiviskelyä, kolinaa, torvia ja erikoisen kuuloista ujeltavaa laulantaa. Abstraktia, mietiskelevää. Toisaalta rassaavaa mutta ei ainakaan tyhjänpäiväistä viihdettä. Joskus tälle löytynee oikea aika.

 

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. 1983.

 

Pure Gold on EMI. 20 Hits by the Original Artists. Okei, kokoelma siis. EMI-tallin hittibändejä, näyttää olevan 1972-1973 julkaistuja biisejä. T.Rex, Jackson 5, Stevie Wonder, Deep Purple, Temptations… ja joitain ”ai mikä?”-tapauksia, kuten Blue Mink tai Kenny. Hauskaa kyllä, soundtrack tuolle ajalle, eipä siinä. Osa biiseistä varmasti iskee, osa on tyhjänpäiväisiä.

 

 

The Boys: Boys Only. Vuodelta 1981, näiden neljäs studiolevy. Sitten hajosivat ja olikin hiljaista 2000-luvulle asti. Nämä faktat etsin tietysti netistä! Tosi melodista symppistä purkkapunkrokkia. Nimenä ennestään tuttu bändi, tiesin suunnilleen, millaista meininkiä nämä britit veivasivat (ja veivaavat ukkelit livenä vissiin vieläkin). Aurinko alkaa paistaa yölläkin kun tällaista kuuntelee. Onhan tälle paikkansa, sen verran aseistariisuvaa musaa.

Pääsiäislauantai. Tämä on hyvä saareke, kaukana kavala maailma. Kevät on vyörynyt, sihissyt ja kohissut ympärillemme, nurkkiin ja pihoille innokkaana ja kirkkaana ja sateisena. Varsinainen asia, josta nyt haluan mainita, on Running Wild. Tuon saksalaisbändin tuotanto kasarin alkupuolelta jonnekin vuoteen 1998 asti on aika huikeaa. Debyytti Gates to Purgatory nimittäin tuli älppäreissä vastaan. Hiton kovaa uhoa ja kolistelua vetävillä ja sopivan kömpelöilä melodioilla. Myöhempinä aikoina meno muuttukin virtaviivaisemmaksi ja eeppisemmäksi, ja Running Wild verhoutui piraattiteeman purjeisiin. Ai että mitä klassikoita sieltä löytyykään. Mutta tämä debyytti siis, lähempänä Venomia kuin melodista europoweria. Jossain alkuajan Slayerin ja Acceptin välimaastossa heilutaan. Kannessakin kova meno: ota tuosta hitsausvehkeet, vedä saumaa siihen metallilevyyn! Anna kipinöiden roiskua, siinä on ”gates to purgatorya”! Näin se pitää tehdä. Itselleni tutuimpia biisejä ennestään ovat Victim of States Power ja Prisoner of Our Time.

 

Pitäisikö tässä kenties kirjoittaa enemmän henkilökohtaisista asioista, läheisistä ihmisistä ja siitä, kuinka olen veljen poismenoa heidän kanssaan käsitellyt? Äh, ei tarvitse, jos ei juuri jotain oleellista nouse esiin. Annan itselleni synninpäästön siitä, että en kirjoita tasapainoista psykologista tilannekatsausta ja tiekarttaa siitä, kuinka tällaista tapahtumaa tulisi käsitellä mahdollisimman tehokkaasti. Paskat siitä. Tämä on levyjen pläräystä käsittelevä tarina ja sillä selvä. Siitä minä nautin! Ja niin nautti Mattikin.

Tytär, kuusivuotias, näpräili tänään lelukitaraa josta puuttuu kaksi kieltä. Taustalla muuten pyöri (tähän läpikäyntiprojektiin liittyen) lp:ltä Slayerin Decade of Aggression -live. Bändi voimansa tunnossa vuonna 1991, klassisen aikakautensa uljaalla aallonharjalla. Tuosta eteenpäin yhtyeen elämä ja tuotokset olivatkin hieman epätasaisempia. No, ei siitä enempää tässä yhteydessä. Käsittelen Slayeria vielä kerran näissä kirjoituksissa. Tyttö siis näppäili lelukitaraa ja minäkin jossain välissä tapailin sillä hieman bluesilta kuulostavia otteita – soittotaitoni toki on oikeasti olematon, mutta otelaudalla suoraa sormea liikutellen ja tasaisesti kieliä rämpäytellen sain jotain blueskaavan mukaista kuulumaan. No, siitähän tyttö innostui ja treenaili samanlaista ”bluesia” loppuillan ennen nukkumaanmenoa. 

Slayer: Decade of Aggression -tupla-lp:n takakansi. 1991.

Vanha akustinen puoliehjä kitara löytyy vanhempieni luota vielä. Jaksaisikohan sen korjauttaa? Jospa maksaisi vaivan. Halpis-Landola toki on kyseessä, eli ei millekään suurmestarille korjattavaksi viitsi viedä.

Jos tyttö enemmän innostuu soittelusta, varmaan joutuu joskus menemään hänen huoneeseensa, kun sieltä kuuluu yhä samaa möykkää, ja täytyy pitää sängyllään istuvalle kakaralle kunnon saarna tuon kamalan renkutuksen vaaroista, lopuksi ärjyen: ”What do you want to do with your life?”

Maanantai. Kevät tosiaankin saapuu, nykien, mutta saapuu, kuitenkin. Pakkasta on kohta taas pari päivää mutta sen jälkeen pakastaa enää öisin. Vääjäämätön vuodenkierto. Rakastan sitä. Se ahdistaa, lumoaa, rauhoittaa, ravistuttaa, pysäyttää.

Bob Marley & The Wailers: Rastaman Vibration. Taitaa olla alkuperäispainos vuodelta 1976. Miellyttävä mattapintainen säkkikangaskuvioinen levynkansi. B-puolella nähtävästi jotain ihmeellisiä vaurioita, kuin olisi vetäisty maalisutilla pienet sipaisut tai sulatettu niin, että vinyylin pintaan on jäänyt ruskeat raidat. En jaksanut kokeilla puhdistaa. Tämä a-puoli ainakin soi muhevasti ja vain pienillä ritinöillä. Tunnelmaltaan hyvin kaukaista musiikkia itselleni. Arvostan toki tekemisen meininkiä ja harrasta ja tiheää tunnelmaa, joka näistä sävelistä ja Marleyn laulusta henkii. Kunnon kliseemeiningillä tätä pitäisi kuunnella kuumana kesäiltana riippumatossa maaten, rommia siemaillen. Typerää, silti jollain tasolla hermoon osuvaa mielikuvittelua. Ja vakavista asioista tässä lauletaan myös – niin kuin nyt soiva Johnny Was – vaikka kaupallistettu reggae on juuri sitä ”otetaan rennosti kesäterassilla ja juodaan aurinkolasit päässä pinkkiä drinkkiä” -pelleilyä. Tietynlainen henkinen muuri vaikeuttaa tähän täysillä uppoamista, mutta toisaalta kaikessa musiikissa on jotain universaalia – eri asia, onko sitä tarpeeksi, jotta voisi täydellä sydämellä rehellisesti elää musiikin matkassa. Joka tapauksessa olemme kasvaneet länsimaisen populaarimusiikin kyllästämässä ympäristössä, ja alkuperältään maantieteellisesti kaukaisempi musiikki voi kolahtaa helpommin kuin jokin lähiseutujen perinnemusiikki. Riippuu siitä, mille taajuudelle haluaa aivonsa virittää, jotta pystyy löytämään sen punaisen langan joka näiden metsien varjoissa kasvaneita menneitä sukupolvia johdatti ilmaisun poluilla, tai vastaavasti yltää koskettamaan sitä henkistä maisemaa, jossa jotkut kaukaisemmat ihmisolennot ovat eläneet.

 

Käännän levyn. On ollut tasaisen puuduttava maanantai. Ehkä tämä Marley lähestyy juuri nyt oikeasta kulmasta. Kun ei millään oikein olisi jaksanut innostua veljen levyjen läpikäynnistä tänään. Mutta pakotin itseni. Tajusin nimittäin juuri, että noita on niin hemmetisti, että suuri osa jää mainitsematta, tarkemmasta kuuntelusta tai analyysista puhumattakaan. Ei se mitään. Olen varma, että Mattikaan ei monia näitä hyllyynsä (tai laatikkoihinsa) haalimia levyjä kuunnellut kertaakaan kokonaan läpi. Samoin minä lähestyn näitä, kuuntelen, kosketan, menen eteeenpäin, osa vinyyleistä jää minun hyllyyni ja osa lentää jonnekin maailmalle.

Kyllä noista ruskeista jäljistä säännöllinen kumea poks kuuluu. Mutta vaimeampi kuin ajattelin. Eli myös b-puoli on kuuntelukelpoinen. Jokin kuolemaan ja aikaan liittyvä ajatus minulla oli päässäni aikaisemmin päivällä. Nyt se on murtunut murusiksi aivojen kuiluihin. En jaksa koota sitä. Ei nyt tarvitse.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. 1979.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. Mitäs tämä nyt on? Jazzahtavaa, funkahtavaa veikeän kuuloista juurevaa mutta keveästi astelevaa rokkausta. Ja hyvin ruotsalaista. Ei hitto, kiitoksia velipoika tästäkin. Huvittaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.