Mieletöntä, että ollaan jo näin lähellä joulua. Pimeää ja märkää on yhä. Nyt vaikuttaa siltä, että lumi tulee maahan juuri jouluaatoksi ja kenties pysyykin maassa jonkin aikaa. Matti ei ole näkemässä sitä, kuten ei muitakaan sään muutoksia. Pakkasia, myrskyjä, keväitä, usvia, pehmeän lämpimiä öitä, rapeita syysaamuja. Mutta ei tarvitsekaan nähdä. Emme me ole olleet näkemässä Napoleonin syntymäpäivän säätä emmekä tule näkemään tulevien vuosisatojen ihmeellisiä, kauniita ja ankeita sääilmiöitä. Planeetta ei odota meidän katsettamme ja hyväksyntäämme.

I Believe I’ll Have Another Beer. Siinäpä reipas Fear-yhtyeen kappale. Ja kas, olenkin levyn jo tässä tekstissä maininnut. Eilen kuuntelin sitä, tällä kertaa useampi kappale alkoi niin sanotusti kolista. Hemmetti, tarpeeksi röyhkeää punkkia. Oma punkin kuuntelu kyllä on aina vähän sellaista seikkailua hieman vieraalla maalla. Mitä metallisempaa tavaraa, sitä helpompi hypätä mukaan, kuin puolivahingossa diggailemaan.

Rush on ehkä eniten esiin noussut yhtye tässä syksyn aikana. Myös aluksi laimealta tuntunut myöhemmän 80-luvun levy Signals on näyttänyt uusintakuunteluilla voimansa. Onhan siinä paljon laimeutta edelleen, mutta muutamat biisit hiton tyylikkäitä. Pohdiskelevia ja terävä-älyisiä. Rush ei ikinä ollutkaan sumeasilmäistä hedonistista uhorokkia.

Crowbar soi nyt. Broken Glass. Terästä, betonia, kyyneleitä, hikeä. Tähän en kyllästy ikinä. Tämän levyn jälkeen tullut Odd Fellows Rest oli parhaita ostoksia silloin nuoruudessa. Matin kanssa ihmettelimme, miten hemmetin raskasta voi musiikki olla. Ehkä Broken Glassilla ei ole niin monta vastustamattomasti mukaansa imevää kappaletta, mutta aivan loistavaa kamaa silti.

 

Koronaepidemian toinen aalto alkaa tasaantua. Maskin käyttöön on alkanut jo tottua. Kohta aletaan antaa rokotetta ihmisille, ensimmäisenä riskiryhmille ja sairaanhoitajille ja lääkäreille. On tämäkin kyllä sairas vuosi. Uskon, että tästä kaikesta selviäminen luo myös paljon hyvää. Kasvamme eteenpäin kuin leikattu, tuulen ja sateen piiskaama köynnös kivimuurilla. Ylös, yhä ylemmäs.

Lauantai-ilta. Dream Theater: Awake. James LaBrie venyttelee juustoista ääntään ja bändi naputtelee iskut ja nuotit tarkasti nykien, hinkaten ja vyöryttäen. Jonkinlaisena perversiona pidän nämä levyt. Onhan näissäkin jotain. Ehkä pelkän musiikin välittämän tunnelman sijaan ne vievät minut aikaan – tai jos eivät kokonaan vie niin antavat maistiaisen ajasta – jolloin hevirokin eri alalajit olivat vasta pintapuolisesti vilkaistuja runsaudensarvia ja proge häämötti jossain ihmeellisenä sumuisena fantasiamaana, jossa oli pitkiä biisejä ja aivan ihmeellisiä ratkaisuja, joille voisi yhdessä naureskella ja pyöritellä päätä. Ja Dream Theater oli sellainen varovaisen pehmeä turvakaiteellinen siirtymä kohti kokeellisempaa ilmaisua. Mutta kyllähän bändin silkkihansikastunteilu huvitti jo silloin. Joka tapauksessa jonkinlainen viattomuus ja kiltteys estää minua luopumasta noista levyistä – niitä on neljä kappaletta – ainakaan toistaiseksi.

 

 

Pakko laittaa soimaan Fear: Have Another Beer with Fear, jotta elämä ei olisi pelkkää silkkiä vaan tuoksuisi myös savulta, noelta ja oluelta. Olen valikoinut myytäväksi tai pois luovutettavaksi 192 cd-levyä. Suunnilleen saman verran näyttäisi jäävän omaan hyllyyn lisättäväksi.

 

 

On kulunut viikko muistotilaisuudesta ja Matin tuhkien maan poveen kaatamisesta. En osaa sanoa, onko se pitkä aika, vai oliko viime viikon lauantai aivan hetki sitten. Sen päivän kuvat ovat levittäytyneet ajassa eteen- ja taaksepäin, lomittuneet kauppareissujen ja aamuherätysten ja iltojen pimeyden ja tiskikoneen tyhjennyksen lomaan.

Eilen istuin iltaa ystävien kanssa. Tuntui hyvältä. Kerroin tietenkin, miltä tämä kaikki tuntuu ja miten veljeni viimeiset ajat kuluivat. Mutta olivatko ne hänen viimeisiä aikojaan, eivätkö nämäkin päivät ja aamut ja yöt ja illat ole hänen, eikö hän vielä ole kiinni täällä puheissa ja ajatuksissa ja kaiuttimista virtaavassa musiikissa? Pidän häntä mukanani. Tiedän, että en voi pitää ikuisesti. Joka tapauksessa siis tuntui hyvältä puhua ystävien kanssa. Joimme olutta, hölmöilimme, nauroimme, liikutuimme, olimme hetken hiljaa.

 

JVC:n viritinvahvistin.

 

Tamperelainen käytettyjä levyjä ja stereolaitteita myyvä yritys otti vastaan Matin viritinvahvistimen (hieno hopeanvärinen vanhemmanmallinen JVC:n laite), levysoittimen ja cd-soittimen. Maksavatkin niistä minulle pienen summan. Tärkeintä on, että laitteet saavat joskus hyvän uuden kodin. Siellä joku laskee soittimen neulan. Neula osuu pyörivän levyn pintaan, rasahtaa kevyesti. Kulkee uraa pitkin. Hiljaisuus päättyy. Hiljaisuus, joka alkoi tänä kesänä Jakomäen asunnossa.