Ja näin. Lokakuu vierähti niin, ettei ehtinyt edes tänne kirjoitella. Koronapandemiassa eletään nyt siinä mielessä hyvää vaihetta, että Suomessa 80 % rokotuskattavuus yli 12-vuotiailla on toteutumassa ihan näinä päivinä. Tauti kyllä riehuu rokottamattomien keskuudessa nyt, kun rajoitukset on poistettu, ja niinpä sairaaloissa ollaan suurehkon työmäärän alla. Glasgow’ssa on meneillään ilmastokokous. Toivottavasti saavat jotain konkreettisia päätöksiä aikaiseksi, eikä vain ympäripyöreää pyörittelyä.

Ilma on ollut lauhaa ja välillä sateista, pian kylmenee, lähelle pakkasrajaa mennään myös Etelä-Suomessa. Hyvä. Se säästä. Tästä vähän Suffocationia pyyhäinpäivän kunniaksi, älppäreissä oli näiden newyorkilaisten eka. Tekninen, brutaali, venkoileva kurnutus-tamppaus-myllytys alkoi kunnolla näiden häiskien innostamana. Ihanaahan tätäkin on silloin tällöin kuunnella. Ei mitään easy listeningiä ja säkeistö-kertosäe-lauletaanmukana -settiä vaan melkeinpä jazzahtavaa teemojen kehittelyä, huikeaa instrumettien hallintaa ja brutaaliuden ytimen hakemista.

Pyhäinpäivä tosiaan. Edesmenneitä tänään muistellaan – jos muistellaan, hah! Velipoika ei yleensä välittänyt minkään tietyn päivän pyhittämisestä jollekin asialle. Ymmärrän näkökannan, vaikka itse olenkin jonkin tason traditionalisti. Onhan tässä tullut vainajia muisteltua vaikka mitenkä harva se päivä, mutta on toki ihmisyhteisöille tärkeää, että tietyt päivät ovat vapaina hiljaiselle kunnioitukselle ja rauhoittumiselle. Sitten voi muina päivinä jatkaa pinnallista sikailua!

Kohta on tämä lp-laatikko käyty läpi. Kyllä teen joitain poimintoja vielä tuolta toisestakin lootasta. Ei tätä tähän voi jättää. Mutta mitäs? Suikkareita. How Will I Laugh Tomorrow When I Can't Even Smile Today -levy vuodelta 1988. Näiden meininki on kyllä mukavan härskiä crossover-thrashia. Varmaan lähimpänä skeittimusaa (jonkin Anthraxin, tai no, vaikka Bad Religionin kanssa), josta diggailen. Myös tätä seuraava Lights...Camera...Revolution löytyy laatikosta, se onkin erittäin tuttu itselleni, olikohan peräti tuolta levyltä nauhoitettu se kasetti, joka itselläni on vielä kaapin perällä. No, nyt on sitten itse alkuperäinen levykin. Näin ne äänitteet kiertävät.

Uudemmat, tämän vuosituhannen Suicidal Tendencies -biisit, joita olen kuullut, ovat kyllä olleet enimmäkseen todella ankeita, ihme funkheavy-jöötiä. Tässä kuitenkin tämän How Will… -levyn kakkosraita Hearing Voices.

ST:ssa on parhaimmillaan just hyvä eläytyminen ongelmanuoren tai muuten vain ulkopuoliseksi itsensä tuntevan tyypin mielenmaisemaan. Ulkopuolisuus on usein viisautta. Oli se sitten vahingossa löydettyä tai tarkoituksella tavoiteltua. Kahvi loppui. Illaksi on taas hieman olutta. Haa, tietoisesti kirjoitin samat asiat kuin edellisessä, syyskuun pätkässäni.

Oluesta kun tuli puhe, niin Saksan Tankardia veljellä oli pari levyä. Laitetaanpa soimaan levy Morning After, sattumoisin vuodelta 1988 tämäkin. Saksalaista tyylitajua, hittolainen, pakko arvostaa!

 

Seuraava kirjoitukseni onkin sitten viimeinen tämän laatikon tiimoilta, sen jälkeen on seuraavan laatikon aika! (Fanfaareja?) Näin, yhtäkkiä tuntuu, että velipoika naureskelee tässä mukana ja kannustaa eteenpäin. Pitipä tämäkin päivä nähdä. Haalea marraskuun aurinko hohtaa puidenlatvojen ja sälekaihdinten läpi, minä kirjoitan, lapset leikkiävät viereisessä huoneessa, vaimo on töissä, Tankard soi, alle viikon päästä täytän itsekin taas vuosia. Hiton outo, kiehtova ja pelottava kosmos. Ei auta kuin ratsastaa mukana. Kippis!

Loppuun vähän rauhoittumista. Pekka Streng tuolla jossain aiemmassa tekstissä tulikin mainittua ohimennen. Kesämaa-levyltä kastepisaramaisen herkkä Katsele yössä.

Kas, viikko taas vierähätänyt, ylikin. Ei haittaa. Eilen sain tuon viimeisimmän tekstin heitettyä tänne blogiin, eli nyt mennään reaaliajassa – sitä mukaa kun tekstejä kirjoittelen, siirrän ne tälle alustalle, ellei ihmellisiä viivyttäviä seikkoja ilmene.

Sunnuntaipäivä. Vaimo on töissä, lapset pelailevat tablettilaitteillaan. Mukissa kahvia. Tulipas mieleen kappale Helvetti on täynnä. Tuostakin YUP:n levystä on jo 25 vuotta. Yövierailla alkuaikojen villimpi ja absurdimpi esitystyyli sai vahvemmin lomaansa Martikaisen rauhallisemmin ja selkeämmin ihmiseloa hämmästeleviä elementtejä. Aika mainio synteesi noista muodostuikin. Myöhemmillä YUP:illä alkaa hieman häiritä liiallinen toteava älykkyys, kun hulluus jää yhä pienempään osaan.

Tosiaan, alkoi huvittaa, kun mietin, pitäisikö tässäkin mainita: ”prinssi Philip kuolla kupsahti” ja viimeisimpänä ”Fredikin sitten siirtyi rajan yli”. Jälkimmäinen toki liittyy musiikkiin, lahjakas laulaja olikin. Joka tapauksessa hassua lukea jälkeenpäin, kun melkein joka toisessa postauksessa pitää mainita, että tämä-ja-tämä nyt heitti lusikan nurkkaan. Onhan se toki blogin teemaa sivuavaa. Mutta kuoleman virrassa vellominen ei enää tässä vaiheessa tunnu ajankohtaiselta. Suruja tulee, suruja menee. Nyt kahvia naamaan ja takaisin noiden ”kummallista” -osaston älppäreiden pariin.

Okei, pari hauskan näköistä albumia, Bellamy Brothers ja muita. Mutta ei sentään kaikkia, kuten jo aiemmin mainitsin, jaksa käydä läpi kuuntelemaan ja kuvailemaan. Sitten vaikkapa tämä:

The Jimmy Castor Bunch: It’s Just Begun. Basso tanssahtelee notkeasti, torvet törähtelevät, meno on hyvin soul. Reteällä äänellä laskettelee sanoja menemään tuo Jimmy Castor. Vuosi on 1972 ja se on helppo uskoa. Taas ajetaan muskelijenkillä ja mustilla tyypeillä on afrot, leveät lahkeet lepattavat ja Los Angelesin yössä yökerhojen valot kutsuvat. Ihan väkevää menoa.

  

Downtown: Downtown. No niin. Kasari. Kunnon aerobic-musaa. Tai voisi olla jossain purkkamainoksessa. Miksi, Matti, miksi? Ilmeisesti ihan vaan siksi. Suomalainen bändi. Tällä varmasti yritettiin kansainvälisille markkinoille. Parin vuoden päästä musiikillinen ilmasto olikin täysin muuttunut. Ei kauheasti löydy netistäkään tietoa. Ei tainnut olla pitkäikäinen projekti. Ei, hetkinen, tämän bändin laulaja Jari Karjalainen oli sittemin Hausmyllyssä! No niin, sehän on sitten niin. Nyt riittää tämä. Alkoi vieläpä soimaan kalsean kuuloinen cover Del Shannonin Runaway-kappaleestta.

  

Gary Brooker: Echoes in the Night. Jo kannesta näkee, että kasarilla ollaan vahvasti. Ja vuosi tosiaan onkin 1985. Taas tällaista jumpusttavaa, kitaravingutuksia ja torven törähtelyjä sisältävää puolitunnelmallista, puoliviileää aikuisrockia. Kas, tämähän on se Gary Brooker: ”Procol Harumin perustajajäsen, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä”, kuten Wikipedia kertoo. Ilmeisen lahjakas tyyppi siis. Mutta mennäänhän tässä taitavasti ja asiallisesti ja tyylikkäästi juuri sinne risteilylaivan yökeroon tai tax free -myymälän taustamusiikiosastolle. Silloin, kun tarvitsen kovimmat Miami Vice -tunnelmafiksit, voin pyöräyttää tätä.

 

Status Quo: Hello!. Perus. Ruisleipä. Ränttätänttä. Avoauto, kesä, terassi. Bensapumppu, aurinkolasit, silmäniskut, hameet, farkut. Tässä vuosi on 1973, kyseessä oli jo porukan kuudes studiolevy. Status Quolle kyllä veljen kanssa aina naureskeltiin, että hitto miten puuduttavaa ja ennalta arvattavaa junttausta. Ei sinänsä mitään syvää inhoa ollut ilmassa, ja onhan näiden hyväntuulisessa jauhamisessa oma viehätyksensä. Eipä tässä tarvitsisi kuin vähän soundeja ja kitaran virettä muuttaa, niin rullaavan hypnoottisena stoner rockina tämän voisi myydä stoner-ihmisille. Joista itsekin olen joskus yksi, varauksella. Mutta tämän rehellisyys ja suoruus, avoimuus on toki tietyllä tapaa virkistävää.

 

Ja pinoa eteenpäin… Creamin Heavy Cream, tupla-lp. Tuota kokoelmaa (kattaa peräti kaksi kolmasosaa Creamin tuotannosta) ei muuten ikinä taidettu julkaista cd-muodossa. Ja Pekka Strengin Kesämaa. Se on itselläni cd:nä. Kovia molemmat. Eivät virallisesti kuulu tähän kummallisten osioon. Mutta poimitaanpa vielä tämä:

Boney M.: Greatest Hits of All Times remix ´89 – Volume II. Okei. Hyvälaatuinen lp, ei naarmuinen kuten useimmat näistä veljen ties mistä x-laarin pohjalta löytämistä. Anttila-tavaratalon Top Ten -merkitty suojamuovi. Nostalgiaa on sekin. No, Boney M toki teki lyhyessä ajassa muutaman hurmaavan diskohitin, mutta tämän kokoelman Jamaica- ja latino-vaikutteiset jumpsuttelut nyt eivät aivan voita minua puolelleen. Ehkä pitäisi olla havaijipaitakeli. Äsken tuli räntää, kuten keikkuvaan kevääseen kuuluu.

Jospa tämä sessio oli tässä. Seuraavalla kerralla käyn läpi nuo loput kummallisen osaston älpyt, ja sitten...hevii!