Syyskuun lopun lauantai. Kävin lasten kanssa ulkoilemassa, nyt ne pelailevat tabletilla. Fiksuja, ihastuttavia, ärsyttäviä, rasittavia lapsia. Vaimo on töissä. Kahvia mukiin ja Sadus soimaan. Levy on Chemical Exposure, eli bändin debyytti, joka alun perin oli ensimmäisellä painoksella nimeltään Illusions. Joka tapauksessa kiukkuista kamaa, sellaista kunnon raivo-thrashia. ”Amerikan Pleasure to Kill” luki jossain arviossa eikä tuo aivan huono kuvaus ole. Tunnetuin jäsen on eittämättä basisti Steve DiGiorgio, joka on murjonut menemään lukuisissa bändeissä, muun muassa Deathissa ja Testamentissa. Bändi on virallisesti kasassa taas ja jokin levy tuli 2000-luvullakin, mutta yleisesti ottaen pari ensimmäistä levyä ovat ne, jotka tosiasiallisesti määräävät!
Hyvää kahvia, hörps. Sitten vähän lisää melodiaa ja ah, kiljumista. Sitä tämä maailma kaipaa. Kyseessä siis seattlelaisbändi Sanctuary. Vokalisti Warrel Dane (R.I.P.) tuli myöhemmin tunnetuksi Nevermore-yhtyeensä keulilla. Sanctuary toki perustettiin jo ennen Danen liittymistä ja jatkaa nykyisin toisella vokalistilla. Joka tapauksessa tässä Sanctuaryn debyytillä meno on korskeaa ja notkeaa, ei sellaista jyhkeän julistavaa kuin Nevermorella. Rauhallisia hiiviskelyosuuksia (tai sellaisia ”mitä mä teen, kuljen tässä usvaisessa puutarhassa ja akustinen kitara helähtelee, kuiskin hiljaa tai ulisen mietteliäästi tuskissani” - juttuja) löytyy, samoin speedmetallista rivakkaa laukkaa. Danen vokalisointi liikkuu tyylillisesti jossain Rob Halfordin, King Diamondin ja Geoff Taten välillä. Otetaas tähän tällainen tarttuva humppa kuin Die for my Sins.
Toinenkin Sanctuary löytyy näistä älppäreistä, kakkoslevy Into the Mirror Black vuodelta 1990. Pitää sitäkin pyöräyttää tässä joskus. Olisipa hauskaa joskus ollut veljen kanssa pitää levyjen tutkimiselle ja arvostelulle pyhitetty ilta – tai pari. Aika pirusti täällä on sellaisia, jotka ohitin aikoinaan olankohautuksella, nyt olisi paljon kommentoitavaa, kehuja, haukkuja, mitä vain, kunhan pääsisi vaihtamaan ajatuksia. Mutta ajatus hänen kuolemastaan ei enää ole raastava. Viileä haikeus leijailee siellä, missä ennen oli kuristava suru. Suruahan se vieläkin on, mutta lomittuneena laajempaan elämän rojukasaan – tai komiseen kudokseen, jos fiinimpää vertauskuvaa haetaan!
Lisää S-kirjainta. Nyt on käsillä ilmeisesti melko harvinainen levy ainakin kotimaan levykauppoja ja -hyllyjä ajatellen, nimittäin saksalaisen Scannerin toinen levy 80-luvun lopulta, Terminal Earth. Tiukkaa ja samalla rentoa, rehellistä speed/heavy metalia. Yhteneväisyyksiä löytyy alkuajan Helloweeniin ja Running Wildiin. Ihan kelpo meininkiä. Yhä ovat nämäkin kasassa, tällä vuosituhennella ovat tosin julkaiseet vain kaksi kokopitkää. Mutta mitäpä sitä maailmaa tukkimaan uudella musalla ihan vain tavan vuoksi – liikaa on turhia levyä muutenkin! Niin tai näin, tässä hyvä esimerkki menevästä tykittelystä, biisi Not Alone.
Vaan jopas riittää heviä S-kirjaimessa. Vanhat kunnon slayerit ja sepulturat tuossa vielä tulossa. Ehkä niistäkin jotain mainitsen. Sleijjeristä lupailinkin muistaakseni jossain aikaisemmassa kirjoituksessa vielä viimeisen kerran tässä blogissa mainita.
Sitä ennen kuitenkin kotimaahan. Sentenced, North from Here. Tämä on kylmää ja raakaa, tunnelmallista ja hankien yllä kiitävää. Muistoja. Senareiden debyytin Shadows of the Pastin multaisempi death metal on jäänyt itseltäni joitain irtobiisejä lukuun ottamatta itse asiassa tutustumatta. Tämä toinen levy toimii hiton hyvin, seuraavaksi tullut rosoisesti rokkaava Amok on myös klassista kautta. Ja kyllähän laulajanvaihdoksen jälkeen perusrokimmaksi sekä gootimmaksi muuttunut Down on ihan asiallinen levy myös. Sen jälkeen tullut Frozen sisältää hyviä biisejä, mutta on soundiensa puolesta ja yleistunnelmaltaan vähän kalsea. Sen jälkeen en bändin lopputaivalta jaksanutkaan kovin tarkasti seurata.
Otetaan sitä Sepulturaa nyt sitten. Tässä laatikossa on Morbid Visions, Beneath the Remains ja Arise. Klassisen kauden kamaa, mitä nyt Schizophrenia puuttuu visionsin ja biniitin välistä. Tässä Arisen B-puolen aloitus Altered State. Toimii yhtä hyvin kuin silloin joskus 15-vuotiaana.
Ai mitä? Slayer. Kyllähän tämä oli sekä minulla että veljellä sellainen portit uuteen maailmaan aukaiseva bändi, ettei paremmasta väliä. Kovuudesta ei silloin joskus ysärillä tarvinnut pahemmin keskustella. Reing in Blood on tietysti miljoonaan kertaan hehkutettu levy, mutta ei syyttä. Tässä ei ole mitään bullshittiä. Otetaan tästäkin B-puolen eka, Criminally Insane. Hah, pahaenteiselle hitaalle rummulle biisin alussa aina naureskeltiin, että on se perkele ihanan kuuloinen, kohta lähtee kaahaus käyntiin. Näin sitä kaahaillaan, kippis sinne jonnekin! Vaikka kahvimuki jo tyhjenikin. Onneksi on hieman olutta illaksi.
Pientä terveyspohdiskelua on ollut lähipiirissä viime päivinä. Eiköhän sekin käänny hyvin, eikä tarvitse aiheeseen palata. Näin tätä syssyä mennään. Syyspäivän tasauskin meni. Kohta alan tehdä ruokaa. Hei, ensi kertaan!
