Torstai. Aila-myrsky on pyyhkäissyt maan yli. Puut kuohuivat ja taipuivat komeasti, kun hain lapset päiväkodista ja esikoulusta. Vaimoa väsyttää. Niin minuakin. Vaimoa ehkä enemmän. Onko hän nukkunut tarpeeksi? Itse nukahdan nykyisin aika helposti, mistä olen kiitollinen. On ihanaa, kun aivot saavat upota, sukeltaa, vajota pehmeään itsetietoisuudesta vapaaseen unimaailmaan.

Jokin Bad Religionin levy kuulosti hieman löysältä stadion-hard rockilta kun eilen kuuntelin. Ja vokalistin vakavamielien jollotus hieman puuduttaa. Mutta se nyt ei sinänsä haittaa. Punkissa tarvitaan paasaamista, kaahausta, tietyssä mielessä yksiulotteisuuttakin – sinänsä punk voi olla pilakuvastereotypioiden vastaisesti huippuälykästäkin musiikkia, eipä siinä. Mutta tuo levy sisältääkin vivahteita jostain radiorockimmasta meiningistä. Jääköön hyllyyn silti.

Dream Theaterin Falling into Infinitystä kyllä luovun. Se on jo niin silkkihansikas-insinööritunnelmarockia, että saa mennä kiertoon. Riittää, että ilman sitäkin hyllyyn tulee kaksi Dream Theaterin kokopitkää ja Change of Seasons -ep. Haluaisin kysyä Matilta, mitä hän nykyisin ajattelee noista levyistä. Voin vain arvailla. Ehkä minun pitää itsekin päättää. Onko niiden kuuntelu jonkin sortin masokismia vai toivonko löytäväni jotain oleellista tajunnan ovia avaavaa noiden sävellysten matkassa kulkiessani? Aika älytöntä tämäkin, tuhlata nyt näin paljon kirjoitusenergiaa kyseiseen yhtyeeseen! Elämä on tuhlausta. Vain vahingossa sijoitamme energiamme johonkin tärkeään ja kehittävään. Ja joskus on vahingosta mahdollista tehdä elämänura. Silti suurin osa ajatuksistamme ja liikkeistämme menee hukkaan, katoaa väreilynä kylmään maailmankaikkeuteen. Mutta tuhlaus on nautintoa, se on oikeutemme. Kuolleet eivät enää tuhlaa mitään.

Huomenna on Matin syntymäpäivä. Huomenna myrsky on ohi, on luvattu aurinkoista säätä.

Soitin tänään Matin leskelle – olkoon se oikea termi tässä. Hän jakselee ihan hyvin. Me kaikki kokoamme iloa sieltä missä sitä on saatavilla. Ilolla reunustamme muistot. Muistot ja kipeät tunteet. Ne, jotka tuntuvat rintalastan alla ja ohimoissa ja silmien takana. Elämä on täynnä tunteiden aiheuttamaa kipua. Meidän on oltava kiitollisia siitäkin.

Lauantai-ilta. Dream Theater: Awake. James LaBrie venyttelee juustoista ääntään ja bändi naputtelee iskut ja nuotit tarkasti nykien, hinkaten ja vyöryttäen. Jonkinlaisena perversiona pidän nämä levyt. Onhan näissäkin jotain. Ehkä pelkän musiikin välittämän tunnelman sijaan ne vievät minut aikaan – tai jos eivät kokonaan vie niin antavat maistiaisen ajasta – jolloin hevirokin eri alalajit olivat vasta pintapuolisesti vilkaistuja runsaudensarvia ja proge häämötti jossain ihmeellisenä sumuisena fantasiamaana, jossa oli pitkiä biisejä ja aivan ihmeellisiä ratkaisuja, joille voisi yhdessä naureskella ja pyöritellä päätä. Ja Dream Theater oli sellainen varovaisen pehmeä turvakaiteellinen siirtymä kohti kokeellisempaa ilmaisua. Mutta kyllähän bändin silkkihansikastunteilu huvitti jo silloin. Joka tapauksessa jonkinlainen viattomuus ja kiltteys estää minua luopumasta noista levyistä – niitä on neljä kappaletta – ainakaan toistaiseksi.

 

 

Pakko laittaa soimaan Fear: Have Another Beer with Fear, jotta elämä ei olisi pelkkää silkkiä vaan tuoksuisi myös savulta, noelta ja oluelta. Olen valikoinut myytäväksi tai pois luovutettavaksi 192 cd-levyä. Suunnilleen saman verran näyttäisi jäävän omaan hyllyyn lisättäväksi.

 

 

On kulunut viikko muistotilaisuudesta ja Matin tuhkien maan poveen kaatamisesta. En osaa sanoa, onko se pitkä aika, vai oliko viime viikon lauantai aivan hetki sitten. Sen päivän kuvat ovat levittäytyneet ajassa eteen- ja taaksepäin, lomittuneet kauppareissujen ja aamuherätysten ja iltojen pimeyden ja tiskikoneen tyhjennyksen lomaan.

Eilen istuin iltaa ystävien kanssa. Tuntui hyvältä. Kerroin tietenkin, miltä tämä kaikki tuntuu ja miten veljeni viimeiset ajat kuluivat. Mutta olivatko ne hänen viimeisiä aikojaan, eivätkö nämäkin päivät ja aamut ja yöt ja illat ole hänen, eikö hän vielä ole kiinni täällä puheissa ja ajatuksissa ja kaiuttimista virtaavassa musiikissa? Pidän häntä mukanani. Tiedän, että en voi pitää ikuisesti. Joka tapauksessa siis tuntui hyvältä puhua ystävien kanssa. Joimme olutta, hölmöilimme, nauroimme, liikutuimme, olimme hetken hiljaa.

 

JVC:n viritinvahvistin.

 

Tamperelainen käytettyjä levyjä ja stereolaitteita myyvä yritys otti vastaan Matin viritinvahvistimen (hieno hopeanvärinen vanhemmanmallinen JVC:n laite), levysoittimen ja cd-soittimen. Maksavatkin niistä minulle pienen summan. Tärkeintä on, että laitteet saavat joskus hyvän uuden kodin. Siellä joku laskee soittimen neulan. Neula osuu pyörivän levyn pintaan, rasahtaa kevyesti. Kulkee uraa pitkin. Hiljaisuus päättyy. Hiljaisuus, joka alkoi tänä kesänä Jakomäen asunnossa.