Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.

 

Tuoksuva, kostea, lämmin toukokuu. Elämää puskee luonnosta esiin värikkäinä pisteinä, laikkuina, alueina. Maailma kohisee, sirkuttaa, humisee. Tämä on hienoa aikaa. Hyttysetkään eivät vielä käy kimppuumme.

Mitäs seuraavaksi? Sacred Reichin Surf Nicaragua -ep. Reipasta meininkiä. Thrash metalin kantaaottavaa päätyä, ja hyvää sellaista. Tämä bändihän kyllä hukkasi hetkensä ja laimeni parin levyn jälkeen jonkinlaiseksi asennegrooveksi. Monilla thrashaajilla oli 90-luvulla asenne, että ”jahas, kyllä mekin kun Pantera”. Ysärin puolivälin tienoilla thrash metal olikin erittäin epämuodikasta musiikkia. Ennemmin olivat jotain hybridejä, groove-death-power-funk-metallia, erilaisin painotuksin. Ei saatana mitä aikaa. Oli siinä ajassa (1995-1999) paljon hyvääkin toki.

 

 

Tällä ep:llä on myös vähän keskinkertaisesti vedetty cover Black Sabbathin War Pigsistä. Eipä Faith No Morekaan kovin jännää versiota tuosta biisistä uskaltanut tehdä. Klassikkobiisi tietysti toimii sinällään. Ehkä niitä kuitenkin pitäisi uskaltaa murjoa ja venyttää enemmän. Kuten vaikkapa Type O Negative teki Paranoidin kanssa. Type muuten oli bändi, josta itse aloin diggailla ensin – jonkinlaisen goottiuteliaisuusvaiheen aikana – ja veli vasta myöhemmin tajusi tuon omaperäisen porukan hienouden; rujon, väkivaltaisen, pehmeän, kuulaan, herkän ja sarkastisen virnuilun yhteenliittymän.

No, näissä älppäreissä on Sacred Reichiltä myös levyt The American Way ja Ignorance. Viimemainittu on rosoinen ja voimakkaalla liekillä palava debyytti. The American Way taas on toinen kokopitkä, joka tuli pari vuotta tuon Surf Nicaragua -ep:n jälkeen, vuonna 1990. Enpäs muistanutkaan, että tämä on näin laiskanpulskeaa. En nyt surkeaksi haukkuisi, mutta vähän tällaista...pullaa. Eipä siinä, ei nirsoilla, kyllä tämäkin kahvin kanssa menee! Cd-levyissä muuten taisi olla vuoden 1996 Heal, sepä vasta olikin groove-jyrällä ajelua muistaakseni. Vai olikohan siinä vähän jotain ”paluu juurille” rymistely-yritystä mukana? Pitää jossain välissä testailla?

Ignorancelta vähän räväkämpää menoa tähän lopuksi. Palataan asiaan!

Toukokuu on alkanut koleissa merkeissä. Huomenna lämpenee. Ennusteiden mukaan ensi viikko on peräti kesäinen. Tulkoon vaan. Haluan, että puut, kasvit, koko luonto kasvaa ja leviää, nousee meidän lävitsemme. Koronapandemiakin alkaa olla hiipunut Suomessa aika hyvin – maailmalla toki vielä hurjia sairastumisten ja kuolemantapausten aaltoja, esimerkiksi Intiassa.

Noissa ”kummallisissa” on enää muutama jäljellä. Zappaa ja klassista pääasiassa. Eli asiallista kamaa eikä oikeastaan laikaan kummaa siinä mielessä kuin jotkin täh-osaston tapaukset ovat olleet. Nyt laitoin soimaan sunnuntai-illan ratoksi Wienin filharmonikkojen soittamaa Mozartia. Sinfoniat numero 38 ja 39. Mainio kunto levyllä, ei rahise yhtään. Ja musiikki tietysti komeaa, lennokasta, varovaista, hyökyvää, polveilevaa, älykästä, tunteellista. Arvostan klassisen musiikin suuruutta, vaivannäköä, luonnon henkäysten mukana kulkevuutta, epäpopulaarisuutta.

No, hyppään tästä suoraan heviosastolle, koska on sen aika. Mitäs aluksi? Ozzy Osbourne: No Rest for the Wicked. Kasarin loppupuolen tukevasoundinen, popahtava, hardrockahtava, hieman pöhöttynyt ja hengetön levy. Zakk Wylde vinguttaa ja vonguttaa. Ozzy kuulostaa rutinoituneelta, lattean teatraaliselta ja huumaantuneelta. Muistan itse omistaneeni tämän levyn joskus muinoin. Vein divariin – vai annoinkohan sen veljelle, ja tämä olisi muka se alunperin minun levyni? Veikkaan, että ei. No, joka tapauksessa, onhan tässäkin puolensa. Osittain aika lapsellista ja turboahdettua amerikanrokkia, mutta muutama biisi löytää tunteen kultasuonia tai muita mineraaleja jostain tavanomaista syvemmältä. Parhaat kipaleet taitavat olla b-puolen aloittava, tiukasti rullaava Mansonin perhe -teemainen Bloodbath in Paradise sekä sitä seuraava Fire in the Sky, joka on loivasti slovarityyppinen mutta imelyyden välttävä teos, jossa on hienosti pysäyttävää hämmästelyä tai avuntarvetta tai...jotain, elämältä tuntuvaa.

 

Sitten Pantera. Ei hemmetti, saakelin Teksasin punaniskat. No, olihan tämä teini-ikäiselle minulle tärkeä bändi röyhkeydessään, uhossaan ja tarttuvuudessaan. Ja tietysti Dimebag oli loistava kitaristi. Myönnän, että kyllä Pantera menestyksensä ansaitsi. Far Beyond Driven on tässä älppärinä nyt pyörimässä. Vulgar Display of Powerilta ruuvia kiristettiin ja meno oli syvemmältä ruoppaavaa, entistä raskaampaa. Trendkillillä pakka sitten alkoi hajota – ja se onkin kiinnostavampi levy siinä mielessä, että halkeamista loistaa mielenkiintoinen outo valo. Joka tapauksessa Panteran kuuntelu on pitkään ollut itselleni sellainen juttu, että äh, joo, Radio Rockilla soi Walk, öh, ei jaksa. Mutta toisaalta, mitä hävittävää tässä on, viime vuosina – ihan kovia biisejä, ilman ironiaa tai häpeilyä. Mutta sopivan pieninä annoksina, todellakin.

 

Kannessa poranterä perseeseen (Youtube-videossa tosin nähtävästi tuo ei niin yllättäen cd-painokselle tullut haamukallo-versio). Mitä hittoa nämäkin ovat kansiensa kanssa ajatelleet? Alkuajan tukkahevien käppäkannet vielä erikseen, mutta Anselmon aikaiset: Power Metal – okei, jäbät poseeraa graafisen ”tarjousvälähdyksen” sisällä, tänään supertarjous -50%, hae omasi! Ei siinä mitään. Cowboys from Hell – päälleliimattuina kuvina 1800-luvun saluunassa pompitaan ja vingutetaan kitaraa. Vulgar Display of Power – nyrkkiä naamaan. No tämä ei ole ihan hirveä. Ehkä hieman punakynällä alleviivattu sitä, että ollaan koviksia. Far Beyond Driven – joo, se poraperse. The Great Southern Trendkill – käärme tuijottaa ja haistelee ilmaa kielellään. Ei hirveä mutta aika halpa ratkaisu. Ja viimeiseksi jäänyt Reinventing the Steel – suttuisen näköinen kuva, jossa joku kalsarihemmo hyppää tulen läpi viinapullon kanssa. Tälläkö halusitte lähteä uudelle vuosituhannelle ja vakuuttaa, että olette yhä relevantti bändi? Pisteet toki siitä, jos ei kiinnostanut tippaakaan vakuuttaa ketään. En ostaisi kannen perusteella! Itse asiassa en ole kyllä muutenkaan ostamassa.