Uuden vuoden puolella. Sonic Youth: Dirty. Tästä nuhruisen repivästä alternative rockista minulla ei aikaisemmin ole ollut erityistä mielipidettä. Olen kyllä tiennyt, että vahvaa suosiota on nauttinut etenkin juuri vaihtoehtorockin ystävien keskuudessa, jonkinlaisella grunge-vivahteella ilmeisesti. Kyllähän tässä sellainen 90-luvun alun angsti kuuluu, ja hyvä niin. Toiset biisit ovat miesvokalistin ja toiset naisen laulamia. Kaipuuta, turhautumista, raivoa, odotusta. Ihan passelia kamaa. Bändistä enemmän tietävien korvissa tällaiset luonnehdinnat ovat tietysti huvittavia, sama kuin kävisin jonkun arkkitehdin luomusta katselemassa, että kyllä sen vierellä on mukava seisoskella kuumana päivänä auringolta suojassa, ja ikkunoissakin on nätit verhot. Mutta alku sekin on.

Se jää kauemmaksi. Se, kuolema. Veljeni kuolema. Eikä se kuitenkaan ikinä poistu. Kuin öisellä taivaalla etääntyvä taivaankappale, joka muuttuu suuresta pallosta pienemmäksi läiskäksi ja lopulta pieneksi tuikkivaksi pisteeksi, mutta silti se jää sinne, ei ikinä katoa täysin avaruuden syvyyteen. Ja aina kun sen suuntaan katsoo, sen löytää heti, silmät tietävät, missä kohtaa taivaanpiiriä tuo valopiste pitää kotiaan. Anteeksi Matti, vertasin juuri muistoasi banaalisti taivaalla tuikkivaan tähteen. Mutta sellaisiahan me olemme, samaa ainesta, joka kiitää läpi tyhjyyden. Hetken vierekkäin, sitten erillään.

Ensimmäiset rokotukset koronavirusta vastaan on annettu Suomessakin. Tartuntamäärät ovat pysyneet maltillisina, mikäli joulunvietosta ei aiheudu mitään valtaisaa nousua. Toivo vahvistuu. Ulkona on muutama aste pakkasta. Näillä näkymin pakkaset kestävätkin ainakin pari viikkoa. Oikea talvi. Jäätyköön maa. Se tekee hyvää.

Taas muutama levy myyntiin. Kannet hyvässä kunnossa, ei naarmuja. Siirrän paperista merkkiä, joka osoittaa varmasti myyntiin menevien ja vielä arviointivuoroaan odottavien rajan.

Hevistä tämä pitkälti juontuu. Tai metallimusiikista, jos haluaa kuulostaa musiikkinörtiltä ja pelkää vulgaaria epämääräisyyttä. Heavy metal eri muodoissaan oli se nuorisomusiikkikulttuurin haara, johon yhtä aikaa ihastuimme 90-luvun alussa. Grunge levitteli lonkeroitaan joka nurkan takana, mutta sopiva annos refleksinomaista inhoa tuota muodikasta suuntausta vastaan auttoi keskittymään siihen, mikä oli oleellista ja seuraamaan, miten metalli selvisi noista vaikeista vuosista vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Lähinnä ”vaikeudet” kylläkin koskivat mainstream-bändejä ja tietyissä alagenreissä tuo oli hyvinkin eloisaa aikaa. Samoin myönnyimme ajan kuluessa ymmärtämään tiettyjä grungeksi leimattuja bändejä, mutta se on asia erikseen.

Matti sukelsi syvemmälle äänimmäiseen metalliin – lähinnä thrashiin ja deathiin – kun minä keskityin perinteisemmän heavyn arvostukseen. Oli meillä toki monia yhteisiä suosikkeja, ja inhon kohteet olivat pitkälti yhteisiä myös. Lähinnä ero oli painotuksessa, siinä, mikä on se kovin ydin, aidoin asia. Vuosien kuluessa hänen musiikkimakunsa syveni ja laajeni osittain samoja reittejä kuin minulla, osin hän taas lähti erilaisille poluille.

 

Emperor: In the Nighside Eclipse. 1994.

 
Itse löysin metallimusiikista 2000-luvulla uusia versioita, sekoituksia ja tasoja, joihin Matti ei vastaavasti tuntenut kovin suurta vetoa sillä hetkellä, ja samaan aikaan hän ruokki tajuntaansa punkilla, progella, industrialilla, protestilauluilla, avantgarde-meiningillä. Näin jälkeenpäin katsottuna voin todeta, että itse olin mieltymysliikkeissäni konservatiivisempi: ymmärsin ja nautin satunnaisesti monista samoista musiikillisista elementeistä kuin hänkin, mutta pidin niihin tietyn varovaisen etäisyyden. Ehkä keskityin ennemmin tarkasti, hiljaa hypistellen tiettyihin tyylisuuntiin ja niiden alahaaroihin kuin olisin syöksynyt halaamaan sekä hiljaisten suvantojen että kaoottisten koskien tutkimattomia aarteita. Osin tämä kuvastaa temperamenttejamme muutenkin. Mutta en halua vetää moisia suoria yhtäläisyyslankoja. Olisi todellakin väärin luokitella meidän eromme muutamalla luonteenpiirteitä määrittävällä adjektiivilla. Ei ainakaan tässä vaiheessa kirjoitusta, ei tässä vaiheessa työtä. Olen itsekin vasta opettelemassa, mitä uskallan kirjoittaa hänestä ja minusta.

Juoksin tänään lenkin. Alkoi sataa melko pian kun olin astunut ulos. En kääntynyt takaisin. Pilvissä jyrisi, salama iski hehkuvana railona lähistöllä edessäpäin. Kastuin, juoksin kotiin. Juoksin, koska elävät keuhkoni ahmivat ilmaa ja jalkani liikkuivat.