Keskiviikkoilta. Valoisaa. Lumikuuro koristeli maisemaa, vaikka vapunaatto on kahden päivän päästä. Mutta mitäs näissä älpyissä vielä…

 
Paula Abdul: Spellbound. Jahas. Erittäin sujuvasti soljuvaa, täysipainoisesti tuotettua tanssipoppia. Kiva. Tai ehkä ei kiva. Ei nyt viitsi kauhean syvällisesti uppoutua tähän. Se tuskin lienee kovin paljon tarkoituskaan. Tässä altaassa ei ole syvää päätyä. Tämä on mitä on.

 

Mothers of Invention: Weasels Ripped My Flesh. Bändi, jossa Frank Zappa oli pääjehuna vuoteen 1975. Jazzia, bluesia, mitä lie jammailua ja kilkuttelua. 1960-luvun loppupuolen tuotoksia, osittain studiossa ja osittain livenä vedettyjä biisejä. Levy julkaistu vuonna 1970. Hauskaa, hämmästyttävää. Osin typerää, osin hullua, välillä ärsyttävää, toisaalta nerokasta. Ja jumalauta, ”näädät repivät lihaani”! Loistava levyn nimi.

 

Kyseessä oleva lp on tällä saksalaisen painoksen kannella, jota Zappa itse ei hyväksynyt - muilla painoksilla on tuo Youtube-videolla näkyvä piirretty kansikuva.

Levyn nimeen Zappa sai idean tästä seikkailulehden kannesta. Levyn kannen suunnitellut taiteilija yhdisti raateluteeman partakonemainoksen kuvaan.

Torstai. Alkuviikko on ollut kiireinen. Matilta jääneet Saabin vanteet – jotka hän oli saanut kaupan päälle japanilaisen käytetyn auton ostaessaan – myin Saab-harrastajalle netti-ilmoituksen kautta. Halvalla meni, hyvään kotiin. Matti olisi arvostanut.

Kuuntelin tänään Miles Davisia. Jazzista en paljon – vielä ainakaan – ymmärrä mutta sen verran, että notkeaa ja tunnelmallista on soitto. Kaupunkien musiikkia. Tai ehkä lopulta jazzkin löytää tiensä heilahtelevaan haavan lehteen, repeileviin pilviin, tulvivassa ojassa pyörteilevään ruskeaan veteen? Tuo levy jää hyllyyn. Miles Ahead vuodelta 1957.

 

 

Matti hyppäsi musiikissa innokkaasti eteenpäin, kun minä vielä katselin sivulleni ja tutkin laattoja jalkojeni alla. Metallin äärimmäiset laidat – ah, miten jyrkältä ja repivältä Brutal Truth kuulostikaan tänään päivällä, kun pidin taukoa töistä! – tai punk, jazz, proge. Progestakin minun täytyy vielä kirjoittaa. Nyt on ilta. Vaimo sovitti mekkoa jonka aikoo laittaa päälle muistotilaisuuteen. Hyvältä näyttää.

Muistotilaisuus on ylihuomenna. Levyjä olen lajitellut tänään vain muutaman. Myyntiin on tällä hetkellä menossa viitisenkymmentä cd:tä. Matille olisi niin paljon kommentoitavaa. Vieläkö pidät tästä? Eikö tämä ole enemmän huumorilevy? Onko tämä näiden paras? Eikö tässä ollut se biisi, jota kuunneltiin joskus kaupungilta tulon jälkeen, kännissä?

Death Metalin klassikoita Obituaryn, Deiciden, Dismemberin, Napalm Deathin, Morbid Angelin muodossa. Keskinkertaisemmista puurtajista ehkä jonkun Malevolent Creationin levyn voisin jättää hyllyyni. Entäs Grave, eikö nyt yksi levy ruisleipämäistä rouhintaa muiden ruotsalaisten (Entombed ja Dismember) rinnalle? Ai niin, pari Unleashedia on myös. Nauroimme joskus Unleashedin videolle, jossa pyöreähkön ja kiltin näköinen kiharatukkainen vokalisti Johnny Hedlund yritti olla uhkaava. Mutta jyhkeä bändihän se on.

 

Polttikohan Matti loppuun kiinnostuksensa death ja thrash metaliin 2000-luvun alkupuolella? Voi olla, levykokoelmassa on viitteitä siitä. Punkkia ja progea ja jotain vaihtoehtorockia tai muuta hämyilyä on enimmäkseen mukana uudemmissa hankinnoissa. Muistan kyllä, kun hän ilmaisi joskus jossain kotibileissä tympääntymisensä perusmetalliseen uhoon ja tamppaukseen. Eipä siinä, itsekään en löydä juuri mitään nautintoa sellaisesta modernista mörähtelystä, jossa moshataan ja yrmistellään kameralle jossain teollisuushallissa ja ketjuja roikkuu katosta, tai no, se nyt voisi vielä mennäkin olankohautuksella mutta jos musiikki on tasalaatuista hyväsoundista kiillotettua buustattua pakattua junttaa tylsillä koukuilla niin...ei. Mutta tietyt aidot repäisevät jutut repäisevät vieläkin, ja niin ne upposivat Mattiinkin aivan viime aikoina. Välillä huomaan, että yritän selitellä itselleni, että meillä on mahdollisimman paljon yhteisiä heviaarteita ja diggailun kohteita, ikään kuin hänen kääntymisensä sellaisten musiikillisten suuntausten pariin, joista en itse vielä ole älynnyt pitää tai ehkä en koskaan pidäkään, jotenkin vähentäisi yhteisten kokemustemme arvoa, veisi häntä kauemmas siitä kuvasta, jonka ajattelen tuntevani? Niin en anna itseni ajatella. Onhan itsellänikin päiviä, jolloin ainoastaan liesituulettimen humina on tarpeeksi vähäeleistä musiikkia tai ainakaan en jaksa eläytyä mihinkään lihallisen kauhun kuvastoihin tai ennen taistelua otsalle nousevan hien kimmellykseen. Ehkä tämä levyjen lajittelu, kuuntelu ja arvostelukin on vain pelleilyä, panssarin rakentamista aidon paljaan itsen ympärille.

No, on sitä huonompiakin panssareita. Ja ”itse” – se ei ehkä olekaan missään sisällä, se on ulkona, se on kosketuksessa, hengityksessä, silmissä jotka katsovat valoa tai eläintä tai toista ihmistä, ja noiden havaintojen kautta itse muokkautuu koko ajan. Itse on likainen, likainen maailmasta. Ei puhdas.

Huomenna on perjantai. Ulkona on pimeää ja kosteaa. Syksy on huokaissut itsensä tänne. Tavallista lämpimämpänä, mutta syksy se on.