Kyllä juttu nyt on niin, että tässä kirjoituksessa laitan tämän projektin pakettiin. Vuosi on vaihtunut ja blogin aloituksesta on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Viime aikoina on taas tullut kuunneltua noita toisesta lp-laatikoista löytyviä klassikoita ja mietittyä, miten osa on jäänyt vähemmälle huomiolle itsestäänselvyytenä ja toisia on aktiivisesti tullut diggailtua läpi vuosien. Aloitetaanpas nyt King Diamondin ihanalla kauhutarinoinnilla ja falsetilla, eli Abigail-levyn b-puolen aloitus Omens.

Samaan klassikkosarjaan kuuluu myös tuolta laatikosta pilkistävä Them, ja kohtalaisen arvostettu on myös The Eye, jonka soundimaailma kyllä on hieman lattea – rummuthan sillä levyllä on toteutettu osittain rumpukoneella. Ja ah, The Dark Sides -ep, joka lienee tunnetuin joulubiisistään No Presents for Christmas.

Mutta tosiaan, lopun aika on käsillä. Tässä on niin paljon käyty läpi menneisyyttä ja elämän jatkumista ja menneiden asioiden ymmärtämistä, että on aika sulkea tämä luku ja siirtyä seuraavaan. Enää veljen kuolema ei ole akuutti kolhu vaan merkki elämän laudoituksessa – samanlainen oksankohta kuin meidän kaikkien elämät ja syntymät tulevat olemaan. Toki se on lähellä ja erottuu selvästi, mutta se on hioutunut osaksi universumia tavalla, joka ei vaadi aktiivista käsittelyä.

Lisäksi minua alkaa pikku hiljaa kiinnostaa tutustua syvällisemmin viime vuosien levyihin, musiikkiin, joka hengittää tässä hetkessä. En ole ikinä ollut sellainen tyyppi, jonka mielestä olisi itseisarvoista elää koko ajan musiikkimaailman ajan hermolla ja jatkuvasti diggailla juuri niitä uusimpia juttuja. Toisaalta joissain takavuosikymmenten klassikoissa pyöriminen on yksinkertaisesti liian nurkkakuntaista ja ummehtunutta toimintaa – tietyllä varauksella toki! Arvostan kyllä sellaistakin asennetta, että kunnolla uppoutuu tietyn aikakauden yhteen musiikkigenreen ja kaapii sieltä itselleen kaiken mahdollisen materiaalin ja sivutuotteet ja sitä kautta löytää kenties syvempää ymmärrystä inhimillisen elon ja taiteen teon ydinvirtauksista. Sallittakoon nyt näin mahtipontineen muotoilu.

Enimmäkseen tosiaan on metallimusiikkia tässä toisessa lp-laatikossa. Olennaisia levyjä muun muassa yhtyeiltä Kreator, Metallica, Obituary, Overkill, Megadeth, Judas Priest, Nuclear Assault, Exodus, Autopsy… Myös Ruotsin-maalta Entombed, Grave...ja Carnage, joka teki yhden kokopitkän levyn ja bändin pohjalta syntyikin pian Dismember.

Mutta jotta ei aivan pelkäksi hevi-iloitteluksi menisi tämä viimeinen kirjoitus, nostetaan tuolta Hectorin levy Nuku idiootti. (On siellä myös Juicea ja Eppu Normaalia.) Tässä siis a-puolen neljäs kappale Jossain jysähtää. Huhhuh, mitkä kasarisoundit!

No, laitetaanpas sitä Carnagea sitten tähän kun oli puhetta. Tämähän on just tätä rymisevää, rullaavaa, tummaa, röyhkeää ja tunnelmallista ruotsidödistä aivan ysärin alusta. Kyllä tälle paikkansa on.

 

Ja olisihan tuolla death metalia tosiaan enemmäkin, jäikös tuossa äsken mainitsematta Death, Carcass,  Bolt Thrower, Morgoth. Löytyy myös thrashimpaa, kuten aiemmin mainittujen kreatoreiden ym. lisäksi Coroner (tässä on kyllä tyylikäs bändi muuten!), Destruction, The Accüsed, Death Angel, Flotsam and Jetsam… Onhan se ihan mukavaa, että näitäkään ei nyt itse tarvitse vaivautua hankkimaan hyllyyn. Mutta kyllä nämä veljen levyt säilyvät omassa osiossaan hyllyssä (tai minne komeroon nyt ainakin osa niistä loppusijoitetaankaan, pitää vielä miettiä), ja itse hankkimani levyt ovat näistä erillään ainakin toistaiseksi. Joka tapauksessa on vahvistunut se tunne, että itse keskityn nyt enimmäkseen uudehkojen eli lähivuosina ilmestyneiden levyjen ostoon – toki aika vähän tulee nykyisin levyjä ostettua. Mutta ehdottomasti silloin tällöin on fyysisiä äänitteitä hankittava arvostamiltaan artisteilta. Silloin musiikki uppoaa tajuntaan aivan eri tavalla ja pääsee osaksi jotain monitahoisempaa kokemusta kuin vain klikkaamalla päälle äänitiedoston tietokoneelta. Se on vain sellainen juttu! Ymmärtäneekö nuoriso. Ehkä jotkut.

Onko minussa vahvistunut tuntemus johdatuksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä, toisesta maailmasta? Vastaus on: ei. Jos siis puhutaan jostain perinteisessä mielessä yliluonnollisesta turvahahmosta, turvapaikasta ja kaiken järjestymisestä siten kuin itse toivoisin asioiden olevan. Siitähän uskonnollisessa turvassa on kyse. Kun vain teet asian näin/ajattelet tällä tavalla/luotat jumalhahmoon x (tottelevaisuuden ja hartauden aste vaihtelee uskonnon mukaan), pääset lopulta (yleensä juuri kuoleman jälkeen) paikkaan, jossa kaikki on lopultakin hyvin ja tilit tasattu ja olet vapaa vaivoistasi. Saahan sellaiseen uskoa, ei siinä mitään.

Elämään ja kuolemaan liittyvien tuntemusten kautta olen oppinut ajattelemaan, että on todellakin jotain paljon suurempaa kuin ihmisen keho ja mieli. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään sellaista, mitä ihminen toivoo sen olevan, eikä universumilla ole mitään velvollisuutta pitää ihmisen tajuntaa ja yksilöllistä elämää ”hengissä”. Se velvollisuus on ihmisellä itsellään.

Ajatus siitä, että yksittäisen ihmisen tajunta ei ole enää olemassa, kun keho tuhoutuu, on hirvittävä elävälle. Vaan sepä voikin olla harhaa. Ehkä siinä ei olekaan mitään kauheaa. Toki se on epätoivottava tilanne, niin pitkään kuin haluaa olla elävä ja tekevä ja hengittävä. Mutta joskus emme ole. Muut ovat. Epäitsekkyys on vaikeaa, mutta joskus on hyväksyttävä, että elämän lahja on muiden yksilöiden hallussa ja me olemme heidän mielessään timantteina, miekkoina, kyninä, ohjeina, lauluina.

Kukaan ei siis kuole sillä tavalla, että jäisi mustaan tyhjyyteen vellomaan. Kaikki ovat osana valonsäteitä, aamuja, tähtiä, planeettojen liikkeitä, ja pienemmässä mittakaavassa mukana kärpästen ja perhosten ja matojen elämässä, geenien ja molekyylien virrassa. Kopioitumassa, muuntautumassa, energiana, palamassa. Mutta miltä se tuntuu, saako sen kokea itse? Siinäpä kysymys. Kysymys, joka ehkä on asetettu väärin. Itse ei ehkä saa kokea kaikkea ikuisesti. Joku toinen, joku toinen elävä olento, kokee, ja sinä olet pieni osa häntä.

Entä sitten, kun maapallo tuhoutuu? Elävätkö ihmisolentojen ajatusten perinnöt jollain toisella tähdellä? Pitääkö joskus sammuttaa valot lopullisesti? Ehkä ei tarvitse katsoa noin kauas. Ei kärpänenkään mieti, mitä etelämantereella tapahtuu. Meidän tehtävämme on pitää kuolemaa edeltävää elämää yllä nyt. Koska se on juuri se, mikä jatkuu kuoleman jälkeen.

Ulkona on pakkasta -1, tammikuinen aurinko paistaa puiden takaa maltillisesti säihkyen. Vaimo on töissä. Lapset säntäilevät oman huoneensa ja olohuoneen välillä, isosisko opettaa pikkuveljeä laskemaan.

Mutta tuossa nyt on Judas Priestin Stained Class, upea vuoden 1978 levy, jolla priisti otti selkeästi pesäeroa bluespohjaiseen heavy rockiin ja suuntasi tiukemmin sahaavaan ja korkeammalta syöksähtelevään metalliin. Otetaan tähän kuitenkin rauhallisemman sotin kipale, blogin aiheeseen sopiva jykevänkaunis Beyond the Realms of Death.

Nyt on tämä työ tehty. Kiitos, veljeni. Kiitos elämä, rakkaus, taide, luonto, kirjat, musiikki. Matka jatkukoon.

Vapunaatto. Jospa sitä pienimuotoisesti juhlisi tuossa myöhemmin illalla. Huomenna sitten vähän enemmän, koko perhe mennään vaimon siskon perheen luokse herkuttelemaan ja jäädään yöksi. Hyvä päästä välillä liikkeelle.

Ja hahaa – heitetäänpäs tähänkin kuolinuutinen! Ei voi mitään. Nimittäin Judas Priestin ensimmäisellä levyllä Rocka Rollalla rumpaloinut John Hinch kuoli toissapäivänä. No niin, saatiinpas se tähän mukaan. 73-vuotiaana kupsahti. Mutta vappuhan on myös kuoleman juhla. Ei sellainen harras ja pimeä kynttilöiden koristama kuoleman juhla kuin joulu, vaan virnuilevan pääkallon karnevaali. Kun nuoret serpentiinit kaulassaan ja tuore ylioppilaslakki päässään menevät vapun hulinoissa, he juhlivat samalla sitä, että käsillä oleva vappu jää viimeiseksi, jonka he niin nuorena kokevat. Seuraava vappu on hieman erilainen, kenties toisessa kaupungissa, muiden ihmisten seurassa, tulee pari huonoa ja pari hyvää vappua, uusia ihmisiä, uusia kolhuja, uusia riemuja ja rakkautta. Kuluu vuosikymmen, kaksi, viisi… Kas, iloiset päivät ovat kauniina korttipakkana edessä, kuinka kauniita ne ovatkaan. Eikä enää ole montaa korttia jäljellä käännettävänä ja pakkaan laitettavana.

 

 

Juice Leskinen Coitus int: Per Vers, runoilija. Kova levy. Hellyttävää hönöilyä ja piikittelyä. Vuosi oli 1974. Nuori Juice. Mitäköhän tämä tekee näissä ”kummallisissa” levyissä? Oma vikani, kun en tarkemmin katsonut, mitä tuosta välistä kahmaisin. Tunnetuin biisi tässä on Juankoski here I come, lisäksi löytyy mm. nimibiisi, jossa laulaa Mikko alatalo, Hän hymyilee kuin lapsi, Panomies, Kuopio tanssii ja soi. Reteää meninkiä. Sellaista menneen maailman meininkiä. Ja tiettyä henkeä, jota tarvitaan yhä nykyajan rockmusiikissa, jos siitä on tarkoitus tehdä kovaa kamaa eikä latteaa paskaa. Mukana myös komea Juho Juntusen piirtämä 13-sivuinen sarjakuva.

Per Vers, runoilija -levyn mukana tullut sarjakuva.

Mutta mutta. Kummasti sitä osaa nyt suhtautua kuolemaan iloisesti. Onhan sen kohtaaminen aina hirveää, mutta on mahtavaa nauraa sille, pukea se iloisiin vaatteisiin, tanssia sen kanssa. Myös kuolemanpelko omalta kohdaltani hävisi pois, valahti irti minusta kuin irrotettu viitta, kun kävimme katsomassa hoitokodissa veljen ruumista ennen kuin hänet siirrettiin ruumishuoneelle. Kaikki oli jotenkin niin surullista, selkeää, painavaa – mutta samaan aikaan kirkasta ja mutkatonta. Samalla tavoin meistä jokainen on joskus valmiina pois vietäväksi. Ellemme sitten tuhoudu räjähdyksessä tai muussa mystisessä onnettomuudessa. Siinäpä groteskin huumorin paikka vielä erikseen. Mutta siis. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ruumis haipuu pois, tietoisuus sammuu, yhtyy menneisyyden pyörteisiin ja läheisten ihmisen muistoihin ja elämään ja tavaroihin, levyihin, kirjoihin, mitä ihminen onkaan itsestään jättänyt jälkeen.

Eniten omassa poismenossa ahdistaisi se, miten oma lähipiiri joutuisi suremaan, ja kuinka he saisivat asiansa järjestettyä. Oman ”sielun” takia ei ole mitään pelkoa. En kauheasti kärsinyt myöskään aikana ennen syntymääni. Ei siis ole tarvetta yksilölliseen elämään kuoleman jälkeen. Toki kuoleman jälkeen on elämää, jos vain haluamme. Mutta minä, minun ajatukseni, minun oma erinomaisuuteni, siitä täytyy päästää irti. Koska se minuus elää kuoleman jälkeen muistoissa, asioissa, palasina maailmalla. Toki, jos haluamme ajatella, että kuoleman rajan takana näemme vaikkapa joitain edesmenneitä ihmisiä, se toive on totta eikä mitenkään väärin. Koska ehkä me kaikki hajoamme samoille taajuuksille, atomimme (tai atomia pienemmät hiukkaset) löytävät taas toisensa, tunnistamme asioita jotka elävässä elämässä ovat jääneet huomaamatta, toisilleen läheiset energiat kietoutuvat yhteisiin pyörteisiin. Aivan mahdollista. Oma maailmankuvani on materialistis-mystinen. Materialismi tarkoittaa havainnoitavan maailman realiteettien tunnustamista, kuten myös sitä, että aistimme eivät havaitse kaikkea. Kuitenkin siitä, mitä ne havaitsevat, voidaan päätellä paljon, etenkin erilaisten apuvälineiden ja teorioiden avulla. Materialismi ei siis tässä tarkoita sellaista etenkin kaiken maailman hihhuleiden viljelemää karikatyyriä, että vain nämä käsin kosketeltavat asiat ovat olemassa, muut asiat eivät ole. Rakastan materiaa ja energiaa. En halua hukuttautua tavaraan. Entäs mystiikka? No, siitä en ala nyt kirjoittaa.

Tom Robinson Band: Power in the Darkness. Punkahtavalla otteella vedettyä yksinkertaista boogierokkia ja uuden aallon keinahtelevaa meininkiä. Klassikkokamaa. Levy on vuodelta 1978. Tunnetuin biisi taitaa olla tuo 2-4-6-8 Motorway, joka ei alunperin ollutkaan tällä levyllä vaan oli julkaistu singlenä vuotta aiemmin, mutta tälle painokselle se on lisätty bonusbiisinä – heti A-puolen alkuun. Ohessa kuitenkin levyn nimibiisi, joka löytyy B-puolen lopusta. Tästä on hyvä jatkaa vappuun. Iloitkaamme!

Älpeiden läpikäynti aloitettu. Mistä ihmeestä ja missä välissä veli oli hankkinut noin monta Hendrixin levyä? Esimerkiksi Are You Experienced?, Electric Ladyland ja joitain livelevyjä. Ja sitten tietysti tuo Smash Hits. Ihan omanlaisensa tyyli kyllä Jimillä, soitto on ilmavaa ja koko ajan elävästi muokkautuvaa. Ei siis mitään väkinäistä puristamista. All Along the Watchtower on mahdottoman komea biisi, lapsena jo siitä diggailin. Dylaninhan se alunperin on, mutta Hendrixin versiona sai kunnolla tuulta siipiensä alle.

Ja Slayerin debyytti Show No Mercy. Siinä on aitoa asiaa. Siinä ollaan tietyssä tienhaarassa ja ihan siinä ytimessä, mitä rankka hevi esteettisesti, sanoituksellisesti ja soitannollisesti pitää sisällään.

 

 

Talven selkä on taittunut. Luin Rob Halfordin muistelmateoksen Tunnustan. Sympaattista tekstiä mukavilla itseironisilla heitoilla ryyditettynä. Judas Priestiä näiden lp-levyjen joukossa ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Meillä taisi olla sanaton sopimus, että minä keskityn Priestin levyjen hankintaan.

 

 

Stone Free, nautinnollista rämpyttelyä ja jammailua. Osassa Hendrixin biiseistä on toki vähän sellainen meno, että kunhan nautiskellaan joidenkin blues-kuvioiden ympärillä tallustelusta ilman suurempaa päämäärää. Ehkä parempi, etten ala kritisoida enempää, etten vaikuta Hendrix-asiantuntijoiden silmissä täydeltä idiootilta. Enimmäkseen siis kovaa kamaa!

Veljen poismeno tuntuu nyt jo kaukaiselta. Hän itse tuntuu yhä läheiseltä, mutta suru on vaimentunut talven pakkasiin. Toki, jos ajattelen veljen viimeisiä päiviä ja sitä, miltä maailma hänen silmissään silloin näytti, ja tiesikö hän päivien olevan loppumassa, silloin valahtaa sisuksiin kylmää vettä. Mutta me elämme ja pidämme häntä elossa mielessämme.

Hendrixin kitara kiemurtelee kuin savu. Palavan kitaran hehku jostain kaukaa vuosikymmenien takaa, hohkaa kaiuttimien kautta, yhä kuuma hiillos.