Vapunaatto. Jospa sitä pienimuotoisesti juhlisi tuossa myöhemmin illalla. Huomenna sitten vähän enemmän, koko perhe mennään vaimon siskon perheen luokse herkuttelemaan ja jäädään yöksi. Hyvä päästä välillä liikkeelle.

Ja hahaa – heitetäänpäs tähänkin kuolinuutinen! Ei voi mitään. Nimittäin Judas Priestin ensimmäisellä levyllä Rocka Rollalla rumpaloinut John Hinch kuoli toissapäivänä. No niin, saatiinpas se tähän mukaan. 73-vuotiaana kupsahti. Mutta vappuhan on myös kuoleman juhla. Ei sellainen harras ja pimeä kynttilöiden koristama kuoleman juhla kuin joulu, vaan virnuilevan pääkallon karnevaali. Kun nuoret serpentiinit kaulassaan ja tuore ylioppilaslakki päässään menevät vapun hulinoissa, he juhlivat samalla sitä, että käsillä oleva vappu jää viimeiseksi, jonka he niin nuorena kokevat. Seuraava vappu on hieman erilainen, kenties toisessa kaupungissa, muiden ihmisten seurassa, tulee pari huonoa ja pari hyvää vappua, uusia ihmisiä, uusia kolhuja, uusia riemuja ja rakkautta. Kuluu vuosikymmen, kaksi, viisi… Kas, iloiset päivät ovat kauniina korttipakkana edessä, kuinka kauniita ne ovatkaan. Eikä enää ole montaa korttia jäljellä käännettävänä ja pakkaan laitettavana.

 

 

Juice Leskinen Coitus int: Per Vers, runoilija. Kova levy. Hellyttävää hönöilyä ja piikittelyä. Vuosi oli 1974. Nuori Juice. Mitäköhän tämä tekee näissä ”kummallisissa” levyissä? Oma vikani, kun en tarkemmin katsonut, mitä tuosta välistä kahmaisin. Tunnetuin biisi tässä on Juankoski here I come, lisäksi löytyy mm. nimibiisi, jossa laulaa Mikko alatalo, Hän hymyilee kuin lapsi, Panomies, Kuopio tanssii ja soi. Reteää meninkiä. Sellaista menneen maailman meininkiä. Ja tiettyä henkeä, jota tarvitaan yhä nykyajan rockmusiikissa, jos siitä on tarkoitus tehdä kovaa kamaa eikä latteaa paskaa. Mukana myös komea Juho Juntusen piirtämä 13-sivuinen sarjakuva.

Per Vers, runoilija -levyn mukana tullut sarjakuva.

Mutta mutta. Kummasti sitä osaa nyt suhtautua kuolemaan iloisesti. Onhan sen kohtaaminen aina hirveää, mutta on mahtavaa nauraa sille, pukea se iloisiin vaatteisiin, tanssia sen kanssa. Myös kuolemanpelko omalta kohdaltani hävisi pois, valahti irti minusta kuin irrotettu viitta, kun kävimme katsomassa hoitokodissa veljen ruumista ennen kuin hänet siirrettiin ruumishuoneelle. Kaikki oli jotenkin niin surullista, selkeää, painavaa – mutta samaan aikaan kirkasta ja mutkatonta. Samalla tavoin meistä jokainen on joskus valmiina pois vietäväksi. Ellemme sitten tuhoudu räjähdyksessä tai muussa mystisessä onnettomuudessa. Siinäpä groteskin huumorin paikka vielä erikseen. Mutta siis. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ruumis haipuu pois, tietoisuus sammuu, yhtyy menneisyyden pyörteisiin ja läheisten ihmisen muistoihin ja elämään ja tavaroihin, levyihin, kirjoihin, mitä ihminen onkaan itsestään jättänyt jälkeen.

Eniten omassa poismenossa ahdistaisi se, miten oma lähipiiri joutuisi suremaan, ja kuinka he saisivat asiansa järjestettyä. Oman ”sielun” takia ei ole mitään pelkoa. En kauheasti kärsinyt myöskään aikana ennen syntymääni. Ei siis ole tarvetta yksilölliseen elämään kuoleman jälkeen. Toki kuoleman jälkeen on elämää, jos vain haluamme. Mutta minä, minun ajatukseni, minun oma erinomaisuuteni, siitä täytyy päästää irti. Koska se minuus elää kuoleman jälkeen muistoissa, asioissa, palasina maailmalla. Toki, jos haluamme ajatella, että kuoleman rajan takana näemme vaikkapa joitain edesmenneitä ihmisiä, se toive on totta eikä mitenkään väärin. Koska ehkä me kaikki hajoamme samoille taajuuksille, atomimme (tai atomia pienemmät hiukkaset) löytävät taas toisensa, tunnistamme asioita jotka elävässä elämässä ovat jääneet huomaamatta, toisilleen läheiset energiat kietoutuvat yhteisiin pyörteisiin. Aivan mahdollista. Oma maailmankuvani on materialistis-mystinen. Materialismi tarkoittaa havainnoitavan maailman realiteettien tunnustamista, kuten myös sitä, että aistimme eivät havaitse kaikkea. Kuitenkin siitä, mitä ne havaitsevat, voidaan päätellä paljon, etenkin erilaisten apuvälineiden ja teorioiden avulla. Materialismi ei siis tässä tarkoita sellaista etenkin kaiken maailman hihhuleiden viljelemää karikatyyriä, että vain nämä käsin kosketeltavat asiat ovat olemassa, muut asiat eivät ole. Rakastan materiaa ja energiaa. En halua hukuttautua tavaraan. Entäs mystiikka? No, siitä en ala nyt kirjoittaa.

Tom Robinson Band: Power in the Darkness. Punkahtavalla otteella vedettyä yksinkertaista boogierokkia ja uuden aallon keinahtelevaa meininkiä. Klassikkokamaa. Levy on vuodelta 1978. Tunnetuin biisi taitaa olla tuo 2-4-6-8 Motorway, joka ei alunperin ollutkaan tällä levyllä vaan oli julkaistu singlenä vuotta aiemmin, mutta tälle painokselle se on lisätty bonusbiisinä – heti A-puolen alkuun. Ohessa kuitenkin levyn nimibiisi, joka löytyy B-puolen lopusta. Tästä on hyvä jatkaa vappuun. Iloitkaamme!

Keskiviikkoilta. Valoisaa. Lumikuuro koristeli maisemaa, vaikka vapunaatto on kahden päivän päästä. Mutta mitäs näissä älpyissä vielä…

 
Paula Abdul: Spellbound. Jahas. Erittäin sujuvasti soljuvaa, täysipainoisesti tuotettua tanssipoppia. Kiva. Tai ehkä ei kiva. Ei nyt viitsi kauhean syvällisesti uppoutua tähän. Se tuskin lienee kovin paljon tarkoituskaan. Tässä altaassa ei ole syvää päätyä. Tämä on mitä on.

 

Mothers of Invention: Weasels Ripped My Flesh. Bändi, jossa Frank Zappa oli pääjehuna vuoteen 1975. Jazzia, bluesia, mitä lie jammailua ja kilkuttelua. 1960-luvun loppupuolen tuotoksia, osittain studiossa ja osittain livenä vedettyjä biisejä. Levy julkaistu vuonna 1970. Hauskaa, hämmästyttävää. Osin typerää, osin hullua, välillä ärsyttävää, toisaalta nerokasta. Ja jumalauta, ”näädät repivät lihaani”! Loistava levyn nimi.

 

Kyseessä oleva lp on tällä saksalaisen painoksen kannella, jota Zappa itse ei hyväksynyt - muilla painoksilla on tuo Youtube-videolla näkyvä piirretty kansikuva.

Levyn nimeen Zappa sai idean tästä seikkailulehden kannesta. Levyn kannen suunnitellut taiteilija yhdisti raateluteeman partakonemainoksen kuvaan.

Kas, viikko taas vierähätänyt, ylikin. Ei haittaa. Eilen sain tuon viimeisimmän tekstin heitettyä tänne blogiin, eli nyt mennään reaaliajassa – sitä mukaa kun tekstejä kirjoittelen, siirrän ne tälle alustalle, ellei ihmellisiä viivyttäviä seikkoja ilmene.

Sunnuntaipäivä. Vaimo on töissä, lapset pelailevat tablettilaitteillaan. Mukissa kahvia. Tulipas mieleen kappale Helvetti on täynnä. Tuostakin YUP:n levystä on jo 25 vuotta. Yövierailla alkuaikojen villimpi ja absurdimpi esitystyyli sai vahvemmin lomaansa Martikaisen rauhallisemmin ja selkeämmin ihmiseloa hämmästeleviä elementtejä. Aika mainio synteesi noista muodostuikin. Myöhemmillä YUP:illä alkaa hieman häiritä liiallinen toteava älykkyys, kun hulluus jää yhä pienempään osaan.

Tosiaan, alkoi huvittaa, kun mietin, pitäisikö tässäkin mainita: ”prinssi Philip kuolla kupsahti” ja viimeisimpänä ”Fredikin sitten siirtyi rajan yli”. Jälkimmäinen toki liittyy musiikkiin, lahjakas laulaja olikin. Joka tapauksessa hassua lukea jälkeenpäin, kun melkein joka toisessa postauksessa pitää mainita, että tämä-ja-tämä nyt heitti lusikan nurkkaan. Onhan se toki blogin teemaa sivuavaa. Mutta kuoleman virrassa vellominen ei enää tässä vaiheessa tunnu ajankohtaiselta. Suruja tulee, suruja menee. Nyt kahvia naamaan ja takaisin noiden ”kummallista” -osaston älppäreiden pariin.

Okei, pari hauskan näköistä albumia, Bellamy Brothers ja muita. Mutta ei sentään kaikkia, kuten jo aiemmin mainitsin, jaksa käydä läpi kuuntelemaan ja kuvailemaan. Sitten vaikkapa tämä:

The Jimmy Castor Bunch: It’s Just Begun. Basso tanssahtelee notkeasti, torvet törähtelevät, meno on hyvin soul. Reteällä äänellä laskettelee sanoja menemään tuo Jimmy Castor. Vuosi on 1972 ja se on helppo uskoa. Taas ajetaan muskelijenkillä ja mustilla tyypeillä on afrot, leveät lahkeet lepattavat ja Los Angelesin yössä yökerhojen valot kutsuvat. Ihan väkevää menoa.

  

Downtown: Downtown. No niin. Kasari. Kunnon aerobic-musaa. Tai voisi olla jossain purkkamainoksessa. Miksi, Matti, miksi? Ilmeisesti ihan vaan siksi. Suomalainen bändi. Tällä varmasti yritettiin kansainvälisille markkinoille. Parin vuoden päästä musiikillinen ilmasto olikin täysin muuttunut. Ei kauheasti löydy netistäkään tietoa. Ei tainnut olla pitkäikäinen projekti. Ei, hetkinen, tämän bändin laulaja Jari Karjalainen oli sittemin Hausmyllyssä! No niin, sehän on sitten niin. Nyt riittää tämä. Alkoi vieläpä soimaan kalsean kuuloinen cover Del Shannonin Runaway-kappaleestta.

  

Gary Brooker: Echoes in the Night. Jo kannesta näkee, että kasarilla ollaan vahvasti. Ja vuosi tosiaan onkin 1985. Taas tällaista jumpusttavaa, kitaravingutuksia ja torven törähtelyjä sisältävää puolitunnelmallista, puoliviileää aikuisrockia. Kas, tämähän on se Gary Brooker: ”Procol Harumin perustajajäsen, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä”, kuten Wikipedia kertoo. Ilmeisen lahjakas tyyppi siis. Mutta mennäänhän tässä taitavasti ja asiallisesti ja tyylikkäästi juuri sinne risteilylaivan yökeroon tai tax free -myymälän taustamusiikiosastolle. Silloin, kun tarvitsen kovimmat Miami Vice -tunnelmafiksit, voin pyöräyttää tätä.

 

Status Quo: Hello!. Perus. Ruisleipä. Ränttätänttä. Avoauto, kesä, terassi. Bensapumppu, aurinkolasit, silmäniskut, hameet, farkut. Tässä vuosi on 1973, kyseessä oli jo porukan kuudes studiolevy. Status Quolle kyllä veljen kanssa aina naureskeltiin, että hitto miten puuduttavaa ja ennalta arvattavaa junttausta. Ei sinänsä mitään syvää inhoa ollut ilmassa, ja onhan näiden hyväntuulisessa jauhamisessa oma viehätyksensä. Eipä tässä tarvitsisi kuin vähän soundeja ja kitaran virettä muuttaa, niin rullaavan hypnoottisena stoner rockina tämän voisi myydä stoner-ihmisille. Joista itsekin olen joskus yksi, varauksella. Mutta tämän rehellisyys ja suoruus, avoimuus on toki tietyllä tapaa virkistävää.

 

Ja pinoa eteenpäin… Creamin Heavy Cream, tupla-lp. Tuota kokoelmaa (kattaa peräti kaksi kolmasosaa Creamin tuotannosta) ei muuten ikinä taidettu julkaista cd-muodossa. Ja Pekka Strengin Kesämaa. Se on itselläni cd:nä. Kovia molemmat. Eivät virallisesti kuulu tähän kummallisten osioon. Mutta poimitaanpa vielä tämä:

Boney M.: Greatest Hits of All Times remix ´89 – Volume II. Okei. Hyvälaatuinen lp, ei naarmuinen kuten useimmat näistä veljen ties mistä x-laarin pohjalta löytämistä. Anttila-tavaratalon Top Ten -merkitty suojamuovi. Nostalgiaa on sekin. No, Boney M toki teki lyhyessä ajassa muutaman hurmaavan diskohitin, mutta tämän kokoelman Jamaica- ja latino-vaikutteiset jumpsuttelut nyt eivät aivan voita minua puolelleen. Ehkä pitäisi olla havaijipaitakeli. Äsken tuli räntää, kuten keikkuvaan kevääseen kuuluu.

Jospa tämä sessio oli tässä. Seuraavalla kerralla käyn läpi nuo loput kummallisen osaston älpyt, ja sitten...hevii!

Mihinkäs jäinkään toissapäivänä? The Boysia pöyräytän vähän taas. Reippaalta ja sopivan hönöltä kuulostaa myös B-puoli. Tämä on samalla jatkumolla joka kulkee läpi Little Richardin, Buddy Hollyn, Ramonesin ja Hanoi Rocksin. Mutta eteenpäin.

Dr. Hook: Rising. 1980.

  

Dr. Hook: Rising. Veikeän näköisiä 70-luvun häiskiä takakannessa. Jahas, saksalainen bändi ja julkaistu vuonna 1980 tämä albumi. Kannen ja logon perusteella odotin jotain ronskimpaa rokkailua, mutta aikamoista pehmoilu-soul-funkia tämä on. Vähän tällaista, mistä joku Mike Patton tykkäisi tehdä vinksahtaneita versioita. Yökerhot, sametti, pulisongit, afrot, diskopallot… Saksalainen bändi, oikeasti? Ei kyllä heti uskoisi. No mikäpä tässä. Näin hoidetaan pehmoilu niin, että musa kuitenkin rullaa eikä mennä liian sokerisuuden puolelle, ainakaan näin parin kappaleen perusteella.

Risingin takakansi.

 

 

Now That’s What I Call Music 3. 1984.

  

Now That’s What I Call Music 3. EMI:n tupla-lp, kokoelma kasarilta. Duran Duran, Tina Turner, Frankie Goes to Hollywood, Wham! No niin. En kuuntele nyt, mutta aika timanttinen hittipaketti. Mikä tuo sika aurinkolaseissaan on? Kova meno, ei voi muuta sanoa.

 

Punainen lanka: Punainen lanka. 1976.

  

Punainen lanka: Punainen lanka. Mitäs tämä? Aikamoista paatosta. Harri Saksala, Eija Ahvo ja kumppanit. Kirkasotsaista, haikeaa yhteiskunnallisen muutoksen kaipuuta. Sellainen 70-luvun kommunistisen kansanliikkeen totisuus tässä hönkäilee, mikä on toisaalta viehättävää mutta toisaalta hemmetin rasittavaa. Bändin alkuaikojen kokoonpanossa oli muuten mukana Hasse Walli, jonka velipuoli Petri Walli oli tuttu Kinston Wallista.

 

Soi-tin-me-not. 1986.

  

Soi-tin-me-not. Mitä hemmettiä nyt taas? TV-viihdesarjan musiikkilevy. Tuossa sarjassahan lauleskelu oli tärkeässä osassa. Heikki Kinnunen, Susanna Haavisto, Eija Ahvo (sama kuin äskeisessä Punaisessa langassa) ja Erkki Saarela. Ai että, ihan hupaisa ja haikeakin olo tästä tulee. Muistan, miten tunnusmusiikki loi lauantai-iltaisin jotenkin turvallisen olon, vakuutuksen siitä, että oltiin irti arjesta. Kiitos vaan tästäkin. Nyt Kinnusen Hekki laulaa Sinä-nimistä slovaria pianon säestyksellä, Ahvon, vai onkohan tuo naislaulaja Haavisto, kanssa. Okei, tämä riittää. Pitää vähän lepuuttaa kirjoitussormia ja mieltä. Onhan perjantai.

No niin. Mitäs tuossa laatikossa on seuraavaksi vuorossa, ennen loppupään metallipainotteisia levyjä? Kunnon putki erikoisia löytöjä ja selvästi divarista huumorilla tai yleissivistyksen vuoksi tai ihan uteliaisuuttaan ostettuja kummajaisia. Lasketaanpa. Viisikymmentä levyä tätä sorttia, jos en aivan laskuissani seonnut. Joukossa pari ihan kovaakin nimeä, ja sitten mitä helvettiä osastoa. En ala tässä luettelemaan kaikkia. Mutta jokaisen levyn hypistelen käsissäni ja päätän, kuutelenko hetken. Niistä, joita kuuntelen, kirjoitan lyhyen luonnehdinnan. Siis erittäin luotettavia, syvällisiä ja harkittuja arvosteluja! Sitten mennään.

Leo Kottke: Guitar Music. Ihan nättiä kitaramusiikkia, viipyilevää mutta koko ajan tapahtuu jotain. Vuodelta 1981, amerikkalainen jäbä. Kelpaa.

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. Tämä on jotain modernia orkesterimusiikkia ja jazzia. Julkaisuvuosi 1983. Ei mitään bailumusaa ainakaan. Hiiviskelyä, kolinaa, torvia ja erikoisen kuuloista ujeltavaa laulantaa. Abstraktia, mietiskelevää. Toisaalta rassaavaa mutta ei ainakaan tyhjänpäiväistä viihdettä. Joskus tälle löytynee oikea aika.

 

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. 1983.

 

Pure Gold on EMI. 20 Hits by the Original Artists. Okei, kokoelma siis. EMI-tallin hittibändejä, näyttää olevan 1972-1973 julkaistuja biisejä. T.Rex, Jackson 5, Stevie Wonder, Deep Purple, Temptations… ja joitain ”ai mikä?”-tapauksia, kuten Blue Mink tai Kenny. Hauskaa kyllä, soundtrack tuolle ajalle, eipä siinä. Osa biiseistä varmasti iskee, osa on tyhjänpäiväisiä.

 

 

The Boys: Boys Only. Vuodelta 1981, näiden neljäs studiolevy. Sitten hajosivat ja olikin hiljaista 2000-luvulle asti. Nämä faktat etsin tietysti netistä! Tosi melodista symppistä purkkapunkrokkia. Nimenä ennestään tuttu bändi, tiesin suunnilleen, millaista meininkiä nämä britit veivasivat (ja veivaavat ukkelit livenä vissiin vieläkin). Aurinko alkaa paistaa yölläkin kun tällaista kuuntelee. Onhan tälle paikkansa, sen verran aseistariisuvaa musaa.

Eilen heitin nuo ensimmäiset tekstit viime elo-syyskuulta tänne blogiin. Outo tunne, kuin olisin vilkuillut olan yli tuon ajan itseäni ja sitten potkaissut ovesta ulos, näkyville. Vähitellen otan kiinni nykyisyyttä, kun luen läpi aikaisempia tekstejä, pudottelen niitä tietoverkkoon ja lähestyn omaa juuri-nyt-kirjoitushetkeäni.

Vaihdoin polkupyörään hajonneen pyöränkumin tilalle uuden. Kevät on oikeasti täällä. Pian pitää vaihtaa autoon kesärenkaat. Kuulostaa siltä kuin olisin kunnon käteväihminen, tee-se-itse-tyyppi, vaikka, no, en ihan ole. Mutta pakko yrittää!

Hitto, nyt läpikäymäni ensimmäisen lp-laatikon ”hassummat” levyt kyllä pitää käsitellä kertarysäyksellä. Ehkä pika-arvioina jo seuraavassa kirjoituksessa? Katsotaan. Koronatilanne helpottamassa. Hiton hyvä.

Pääsiäislauantai. Tämä on hyvä saareke, kaukana kavala maailma. Kevät on vyörynyt, sihissyt ja kohissut ympärillemme, nurkkiin ja pihoille innokkaana ja kirkkaana ja sateisena. Varsinainen asia, josta nyt haluan mainita, on Running Wild. Tuon saksalaisbändin tuotanto kasarin alkupuolelta jonnekin vuoteen 1998 asti on aika huikeaa. Debyytti Gates to Purgatory nimittäin tuli älppäreissä vastaan. Hiton kovaa uhoa ja kolistelua vetävillä ja sopivan kömpelöilä melodioilla. Myöhempinä aikoina meno muuttukin virtaviivaisemmaksi ja eeppisemmäksi, ja Running Wild verhoutui piraattiteeman purjeisiin. Ai että mitä klassikoita sieltä löytyykään. Mutta tämä debyytti siis, lähempänä Venomia kuin melodista europoweria. Jossain alkuajan Slayerin ja Acceptin välimaastossa heilutaan. Kannessakin kova meno: ota tuosta hitsausvehkeet, vedä saumaa siihen metallilevyyn! Anna kipinöiden roiskua, siinä on ”gates to purgatorya”! Näin se pitää tehdä. Itselleni tutuimpia biisejä ennestään ovat Victim of States Power ja Prisoner of Our Time.

 

Pitäisikö tässä kenties kirjoittaa enemmän henkilökohtaisista asioista, läheisistä ihmisistä ja siitä, kuinka olen veljen poismenoa heidän kanssaan käsitellyt? Äh, ei tarvitse, jos ei juuri jotain oleellista nouse esiin. Annan itselleni synninpäästön siitä, että en kirjoita tasapainoista psykologista tilannekatsausta ja tiekarttaa siitä, kuinka tällaista tapahtumaa tulisi käsitellä mahdollisimman tehokkaasti. Paskat siitä. Tämä on levyjen pläräystä käsittelevä tarina ja sillä selvä. Siitä minä nautin! Ja niin nautti Mattikin.