Mihinkäs jäinkään toissapäivänä? The Boysia pöyräytän vähän taas. Reippaalta ja sopivan hönöltä kuulostaa myös B-puoli. Tämä on samalla jatkumolla joka kulkee läpi Little Richardin, Buddy Hollyn, Ramonesin ja Hanoi Rocksin. Mutta eteenpäin.

Dr. Hook: Rising. 1980.

  

Dr. Hook: Rising. Veikeän näköisiä 70-luvun häiskiä takakannessa. Jahas, saksalainen bändi ja julkaistu vuonna 1980 tämä albumi. Kannen ja logon perusteella odotin jotain ronskimpaa rokkailua, mutta aikamoista pehmoilu-soul-funkia tämä on. Vähän tällaista, mistä joku Mike Patton tykkäisi tehdä vinksahtaneita versioita. Yökerhot, sametti, pulisongit, afrot, diskopallot… Saksalainen bändi, oikeasti? Ei kyllä heti uskoisi. No mikäpä tässä. Näin hoidetaan pehmoilu niin, että musa kuitenkin rullaa eikä mennä liian sokerisuuden puolelle, ainakaan näin parin kappaleen perusteella.

Risingin takakansi.

 

 

Now That’s What I Call Music 3. 1984.

  

Now That’s What I Call Music 3. EMI:n tupla-lp, kokoelma kasarilta. Duran Duran, Tina Turner, Frankie Goes to Hollywood, Wham! No niin. En kuuntele nyt, mutta aika timanttinen hittipaketti. Mikä tuo sika aurinkolaseissaan on? Kova meno, ei voi muuta sanoa.

 

Punainen lanka: Punainen lanka. 1976.

  

Punainen lanka: Punainen lanka. Mitäs tämä? Aikamoista paatosta. Harri Saksala, Eija Ahvo ja kumppanit. Kirkasotsaista, haikeaa yhteiskunnallisen muutoksen kaipuuta. Sellainen 70-luvun kommunistisen kansanliikkeen totisuus tässä hönkäilee, mikä on toisaalta viehättävää mutta toisaalta hemmetin rasittavaa. Bändin alkuaikojen kokoonpanossa oli muuten mukana Hasse Walli, jonka velipuoli Petri Walli oli tuttu Kinston Wallista.

 

Soi-tin-me-not. 1986.

  

Soi-tin-me-not. Mitä hemmettiä nyt taas? TV-viihdesarjan musiikkilevy. Tuossa sarjassahan lauleskelu oli tärkeässä osassa. Heikki Kinnunen, Susanna Haavisto, Eija Ahvo (sama kuin äskeisessä Punaisessa langassa) ja Erkki Saarela. Ai että, ihan hupaisa ja haikeakin olo tästä tulee. Muistan, miten tunnusmusiikki loi lauantai-iltaisin jotenkin turvallisen olon, vakuutuksen siitä, että oltiin irti arjesta. Kiitos vaan tästäkin. Nyt Kinnusen Hekki laulaa Sinä-nimistä slovaria pianon säestyksellä, Ahvon, vai onkohan tuo naislaulaja Haavisto, kanssa. Okei, tämä riittää. Pitää vähän lepuuttaa kirjoitussormia ja mieltä. Onhan perjantai.

No niin. Mitäs tuossa laatikossa on seuraavaksi vuorossa, ennen loppupään metallipainotteisia levyjä? Kunnon putki erikoisia löytöjä ja selvästi divarista huumorilla tai yleissivistyksen vuoksi tai ihan uteliaisuuttaan ostettuja kummajaisia. Lasketaanpa. Viisikymmentä levyä tätä sorttia, jos en aivan laskuissani seonnut. Joukossa pari ihan kovaakin nimeä, ja sitten mitä helvettiä osastoa. En ala tässä luettelemaan kaikkia. Mutta jokaisen levyn hypistelen käsissäni ja päätän, kuutelenko hetken. Niistä, joita kuuntelen, kirjoitan lyhyen luonnehdinnan. Siis erittäin luotettavia, syvällisiä ja harkittuja arvosteluja! Sitten mennään.

Leo Kottke: Guitar Music. Ihan nättiä kitaramusiikkia, viipyilevää mutta koko ajan tapahtuu jotain. Vuodelta 1981, amerikkalainen jäbä. Kelpaa.

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. Tämä on jotain modernia orkesterimusiikkia ja jazzia. Julkaisuvuosi 1983. Ei mitään bailumusaa ainakaan. Hiiviskelyä, kolinaa, torvia ja erikoisen kuuloista ujeltavaa laulantaa. Abstraktia, mietiskelevää. Toisaalta rassaavaa mutta ei ainakaan tyhjänpäiväistä viihdettä. Joskus tälle löytynee oikea aika.

 

The Muhal Richard Abrams Orchestra: Rejoicing With the Light. 1983.

 

Pure Gold on EMI. 20 Hits by the Original Artists. Okei, kokoelma siis. EMI-tallin hittibändejä, näyttää olevan 1972-1973 julkaistuja biisejä. T.Rex, Jackson 5, Stevie Wonder, Deep Purple, Temptations… ja joitain ”ai mikä?”-tapauksia, kuten Blue Mink tai Kenny. Hauskaa kyllä, soundtrack tuolle ajalle, eipä siinä. Osa biiseistä varmasti iskee, osa on tyhjänpäiväisiä.

 

 

The Boys: Boys Only. Vuodelta 1981, näiden neljäs studiolevy. Sitten hajosivat ja olikin hiljaista 2000-luvulle asti. Nämä faktat etsin tietysti netistä! Tosi melodista symppistä purkkapunkrokkia. Nimenä ennestään tuttu bändi, tiesin suunnilleen, millaista meininkiä nämä britit veivasivat (ja veivaavat ukkelit livenä vissiin vieläkin). Aurinko alkaa paistaa yölläkin kun tällaista kuuntelee. Onhan tälle paikkansa, sen verran aseistariisuvaa musaa.