Mieletöntä, että ollaan jo näin lähellä joulua. Pimeää ja märkää on yhä. Nyt vaikuttaa siltä, että lumi tulee maahan juuri jouluaatoksi ja kenties pysyykin maassa jonkin aikaa. Matti ei ole näkemässä sitä, kuten ei muitakaan sään muutoksia. Pakkasia, myrskyjä, keväitä, usvia, pehmeän lämpimiä öitä, rapeita syysaamuja. Mutta ei tarvitsekaan nähdä. Emme me ole olleet näkemässä Napoleonin syntymäpäivän säätä emmekä tule näkemään tulevien vuosisatojen ihmeellisiä, kauniita ja ankeita sääilmiöitä. Planeetta ei odota meidän katsettamme ja hyväksyntäämme.

I Believe I’ll Have Another Beer. Siinäpä reipas Fear-yhtyeen kappale. Ja kas, olenkin levyn jo tässä tekstissä maininnut. Eilen kuuntelin sitä, tällä kertaa useampi kappale alkoi niin sanotusti kolista. Hemmetti, tarpeeksi röyhkeää punkkia. Oma punkin kuuntelu kyllä on aina vähän sellaista seikkailua hieman vieraalla maalla. Mitä metallisempaa tavaraa, sitä helpompi hypätä mukaan, kuin puolivahingossa diggailemaan.

Rush on ehkä eniten esiin noussut yhtye tässä syksyn aikana. Myös aluksi laimealta tuntunut myöhemmän 80-luvun levy Signals on näyttänyt uusintakuunteluilla voimansa. Onhan siinä paljon laimeutta edelleen, mutta muutamat biisit hiton tyylikkäitä. Pohdiskelevia ja terävä-älyisiä. Rush ei ikinä ollutkaan sumeasilmäistä hedonistista uhorokkia.

Crowbar soi nyt. Broken Glass. Terästä, betonia, kyyneleitä, hikeä. Tähän en kyllästy ikinä. Tämän levyn jälkeen tullut Odd Fellows Rest oli parhaita ostoksia silloin nuoruudessa. Matin kanssa ihmettelimme, miten hemmetin raskasta voi musiikki olla. Ehkä Broken Glassilla ei ole niin monta vastustamattomasti mukaansa imevää kappaletta, mutta aivan loistavaa kamaa silti.

 

Koronaepidemian toinen aalto alkaa tasaantua. Maskin käyttöön on alkanut jo tottua. Kohta aletaan antaa rokotetta ihmisille, ensimmäisenä riskiryhmille ja sairaanhoitajille ja lääkäreille. On tämäkin kyllä sairas vuosi. Uskon, että tästä kaikesta selviäminen luo myös paljon hyvää. Kasvamme eteenpäin kuin leikattu, tuulen ja sateen piiskaama köynnös kivimuurilla. Ylös, yhä ylemmäs.

Itsenäisyyspäivän yli päästy. Matin kokoelman viimeinen novelli on luettavana. Väkevää, synkkää kamaa nuo tarinat – pohdinnat, irvailut, analyysit, kauhukuvat. Tunnistan niistä asioita, joita hän pelkäsi, jotka häntä ahdistivat. Riveillä tulee vastaan myös ilmiöitä, joita hän ihasteli ja jotka saivat hänet nauramaan. Yleissävy on kuitenkin lähes epätoivoinen, huumorissakin katkeransuloisia sävyjä viljelevä. Olisi hienoa keskustella hänen kanssaan, missä määrin hän pitää maailmaa todella niin synkeänä paikkana ja miltä osin kyseessä on ilmaisun prosessi, hyökkäys, kissojen nostaminen pöydille.

Hyppäävä ihmeauto Kitt ja kerrostalo.

 

Siirsin levyhyllyn toiselle seinälle, koska ketjureaktion kaltaisesti kirjahylly tulee lähipäivinä siirtymään siihen kohtaan, jossa levyhylly oli. Kirjahyllyn vanhalle paikalle taas tulee vanhemmiltani vanha tummapuinen senkki. Sen kylkeen minä ja Matti olimme lapsina piirtäneet väriliidulla, lähinnä oranssilla värillä. Ihmeauto Kitt hyppää pääteoksessa kerrostalon yli.