Winter Martyrium. Jyhkeän intron jälkeen käynnistyy mukavasti rullaava kappale, joka oli pulpahdellut päähäni silloin tällöin, vaikka en ollut sitä vuosiin kuunnellut. Aikaisemmin tänä vuonna kuuntelin ja nyt kuuntelen taas. Olen laittanut Kreatorin Renewal-levyn soimaan ja nostelen cd-levyjä kouraan sopivina nippuina pahvilaatikkoon. Testaan, kuinka ne sopivat. Tähän laatikkoon jäävät myytävät levyt. Toivon, että voin kantaa koko laatikon levykauppaan ja saan niistä pienen korvauksenkin. Kuivakan muoviset kopsahdukset pahvipohjaa vasten kuulostavat hyvältä. Niin kuulostaa myös Kreator. Vaimo lukee lapsille iltasatua. Valko-Venäjällä kansa kulkee kaduilla ja toreilla pitelemättömänä hyökynä, rauhallisina, toiveikkaina. Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašenka yrittää pitää valtansa kiristyvistä säikeistä kiinni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Renewalin ilmestyessä minä ja Matti olimme juuri tutustumassa rankemman metallimusiikin maailmoihin, ja levy olikin merkittävä tapaus meille molemmille. Jälkeenpäin opimme, että sitä kutsuttiin ”kokeelliseksi” eikä se enää kuulunut saksalaisyhtyeen kullanhohtoiseen alkupään tuotantoon. Kieltämättä Renewalin romuluinen, monin paikoin keskitempoisesti jyräävä ja koliseva meno on erilaista kuin aikaisempien julkaisujen kiihkeän iskevä, levy levyltä virtaviivaisemmaksi hioutunut terävähampainen thrash metal. Millen äänikin on matalampi, käheämpi, sulkeutuneempi ja synkeämpi kuin aikaisemmin. Mutta hyvä on levy. Näkymät kappaleissa ovat dystooppisia, mutta omissa mielikuvissani niillä on 15-vuotiaan ihmettelevä, avoin, janoinen taustahehku.

 

Levyn nimihän on pakko ääntää ”reneval” eikä oikeaoppisesti kuten englannin kielen sana renewal notkeasti soljuisi. Sama ilmiö toistuu monien muiden levyjen ja yhtyeiden kohdalla.