Kas, viikko taas vierähätänyt, ylikin. Ei haittaa. Eilen sain tuon viimeisimmän tekstin heitettyä tänne blogiin, eli nyt mennään reaaliajassa – sitä mukaa kun tekstejä kirjoittelen, siirrän ne tälle alustalle, ellei ihmellisiä viivyttäviä seikkoja ilmene.

Sunnuntaipäivä. Vaimo on töissä, lapset pelailevat tablettilaitteillaan. Mukissa kahvia. Tulipas mieleen kappale Helvetti on täynnä. Tuostakin YUP:n levystä on jo 25 vuotta. Yövierailla alkuaikojen villimpi ja absurdimpi esitystyyli sai vahvemmin lomaansa Martikaisen rauhallisemmin ja selkeämmin ihmiseloa hämmästeleviä elementtejä. Aika mainio synteesi noista muodostuikin. Myöhemmillä YUP:illä alkaa hieman häiritä liiallinen toteava älykkyys, kun hulluus jää yhä pienempään osaan.

Tosiaan, alkoi huvittaa, kun mietin, pitäisikö tässäkin mainita: ”prinssi Philip kuolla kupsahti” ja viimeisimpänä ”Fredikin sitten siirtyi rajan yli”. Jälkimmäinen toki liittyy musiikkiin, lahjakas laulaja olikin. Joka tapauksessa hassua lukea jälkeenpäin, kun melkein joka toisessa postauksessa pitää mainita, että tämä-ja-tämä nyt heitti lusikan nurkkaan. Onhan se toki blogin teemaa sivuavaa. Mutta kuoleman virrassa vellominen ei enää tässä vaiheessa tunnu ajankohtaiselta. Suruja tulee, suruja menee. Nyt kahvia naamaan ja takaisin noiden ”kummallista” -osaston älppäreiden pariin.

Okei, pari hauskan näköistä albumia, Bellamy Brothers ja muita. Mutta ei sentään kaikkia, kuten jo aiemmin mainitsin, jaksa käydä läpi kuuntelemaan ja kuvailemaan. Sitten vaikkapa tämä:

The Jimmy Castor Bunch: It’s Just Begun. Basso tanssahtelee notkeasti, torvet törähtelevät, meno on hyvin soul. Reteällä äänellä laskettelee sanoja menemään tuo Jimmy Castor. Vuosi on 1972 ja se on helppo uskoa. Taas ajetaan muskelijenkillä ja mustilla tyypeillä on afrot, leveät lahkeet lepattavat ja Los Angelesin yössä yökerhojen valot kutsuvat. Ihan väkevää menoa.

  

Downtown: Downtown. No niin. Kasari. Kunnon aerobic-musaa. Tai voisi olla jossain purkkamainoksessa. Miksi, Matti, miksi? Ilmeisesti ihan vaan siksi. Suomalainen bändi. Tällä varmasti yritettiin kansainvälisille markkinoille. Parin vuoden päästä musiikillinen ilmasto olikin täysin muuttunut. Ei kauheasti löydy netistäkään tietoa. Ei tainnut olla pitkäikäinen projekti. Ei, hetkinen, tämän bändin laulaja Jari Karjalainen oli sittemin Hausmyllyssä! No niin, sehän on sitten niin. Nyt riittää tämä. Alkoi vieläpä soimaan kalsean kuuloinen cover Del Shannonin Runaway-kappaleestta.

  

Gary Brooker: Echoes in the Night. Jo kannesta näkee, että kasarilla ollaan vahvasti. Ja vuosi tosiaan onkin 1985. Taas tällaista jumpusttavaa, kitaravingutuksia ja torven törähtelyjä sisältävää puolitunnelmallista, puoliviileää aikuisrockia. Kas, tämähän on se Gary Brooker: ”Procol Harumin perustajajäsen, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä”, kuten Wikipedia kertoo. Ilmeisen lahjakas tyyppi siis. Mutta mennäänhän tässä taitavasti ja asiallisesti ja tyylikkäästi juuri sinne risteilylaivan yökeroon tai tax free -myymälän taustamusiikiosastolle. Silloin, kun tarvitsen kovimmat Miami Vice -tunnelmafiksit, voin pyöräyttää tätä.

 

Status Quo: Hello!. Perus. Ruisleipä. Ränttätänttä. Avoauto, kesä, terassi. Bensapumppu, aurinkolasit, silmäniskut, hameet, farkut. Tässä vuosi on 1973, kyseessä oli jo porukan kuudes studiolevy. Status Quolle kyllä veljen kanssa aina naureskeltiin, että hitto miten puuduttavaa ja ennalta arvattavaa junttausta. Ei sinänsä mitään syvää inhoa ollut ilmassa, ja onhan näiden hyväntuulisessa jauhamisessa oma viehätyksensä. Eipä tässä tarvitsisi kuin vähän soundeja ja kitaran virettä muuttaa, niin rullaavan hypnoottisena stoner rockina tämän voisi myydä stoner-ihmisille. Joista itsekin olen joskus yksi, varauksella. Mutta tämän rehellisyys ja suoruus, avoimuus on toki tietyllä tapaa virkistävää.

 

Ja pinoa eteenpäin… Creamin Heavy Cream, tupla-lp. Tuota kokoelmaa (kattaa peräti kaksi kolmasosaa Creamin tuotannosta) ei muuten ikinä taidettu julkaista cd-muodossa. Ja Pekka Strengin Kesämaa. Se on itselläni cd:nä. Kovia molemmat. Eivät virallisesti kuulu tähän kummallisten osioon. Mutta poimitaanpa vielä tämä:

Boney M.: Greatest Hits of All Times remix ´89 – Volume II. Okei. Hyvälaatuinen lp, ei naarmuinen kuten useimmat näistä veljen ties mistä x-laarin pohjalta löytämistä. Anttila-tavaratalon Top Ten -merkitty suojamuovi. Nostalgiaa on sekin. No, Boney M toki teki lyhyessä ajassa muutaman hurmaavan diskohitin, mutta tämän kokoelman Jamaica- ja latino-vaikutteiset jumpsuttelut nyt eivät aivan voita minua puolelleen. Ehkä pitäisi olla havaijipaitakeli. Äsken tuli räntää, kuten keikkuvaan kevääseen kuuluu.

Jospa tämä sessio oli tässä. Seuraavalla kerralla käyn läpi nuo loput kummallisen osaston älpyt, ja sitten...hevii!