Matin levyt. Sain ne itselleni sen jälkeen, kun veljeni kuoli syöpään heinäkuun lopulla. Cd-levyjä on pari jätesäkillistä ja lp-levyjä pari pahvilaatikollista. Jätesäkkien käyttö johtuu yksinkertaisesti laatikkojen loppumisesta tavaroiden pakkaamishetkellä. Aika rujoa, mutta Matti varmaan osaisi arvostaa eteisestä tilan vallanneen mustan muovin synkeää estetiikkaa.

Mitä teen levyille? On selvää, että hyvin moni niistä saa paikan hyllyssäni ja oletettavasti monia hyllyyn päätyneitä tulen myös kuuntelemaan. Uskoakseni se olisi ollut myös Matin tahto. Vaikka hän ehti kerätä komean määrän levyjä, ne olivat hänelle kuitenkin käyttöesineitä, kokemuksia, kannanottoja, portteja tajunnan tiloihin. Eivät koriste-esineitä.

 

Led-kynttilä, se on nykyaikaa. Kuten myös vinyyli.

 

Ennen levyjen solahtamista uuteen kotiinsa, osana surutyötäni, on tehtävä suuri karsinta. Ensinnäkin päätin heittää pois kaikki kopioidut eli poltetut levyt. Cd-levyjen kopiointihan on nykynuorten näkökulmasta arkaainen tapa, jolla alettiin 1990-luvun puolivälin jälkeen kopioida musiikkia tietokoneen niin sanotulla polttavalla cd-asemalla – tai harvemman omistamalla kopioivalla cd-soittimella – tyhjälle levylle, jonka kansipapereihin sai omalla käsialallaan tai peräti paperille printtaamalla merkitä tallenteen ja kappaleiden nimet. Samassa rytäkässä heitin omasta hyllystäni – kuulun totta kai yhä niihin ihmisiin, jotka pitävät kotonaan levyhyllyä – kaikki kopioidut levyt roskiin. Kieltämättä monilla kopsatuilla levyillä on hauskoja yksityiskohtia: käsiala, käytetyn kynän väri, levyn lisäksi tallennetut bonuskappaleet usein aivan eri yhtyeeltä, muut satunnaiset kirjaushetken aiheuttamat merkit. Silti ne ovat vain väliaikaiseen käyttöön tarkoitettuja kopioita, joiden (esteettinen ja keräilypsykologinen) arvo suoratoistopalveluiden aikana alkaa olla hyvin olematon.

Samoin päätin, että aloitan urakan nimenomaan cd-levyistä. Lp:t huokuvat siinä määrin malttia, fyysisyyttä, ajan painoa, taiteen pysyvyyttä, että ne voivat hyvin odottaa, kun selaan ensin läpi sadat muoviset laserlevyt. Tuntuu myös pienemmältä synniltä asettaa cd-levyt hyllyyn omien levyjeni lomaan, kun taas lp-levyjen työntäminen omien vinyylilevyjeni joukkoon olisi tietyllä tapaa röyhkeämpää. Siihen on saatava lupa Matilta. Luvan saaminen edellyttää työtä, jota levyjen läpikäyminen on, ja osa samaa työtä on tämän kirjoittaminen.
 

Osa levyistä menee myyntiin, menisivätkö sitten levyliikkeeseen joka käytettyjä levyjä vielä ottaa vastaan, kirpputorille, netti-ilmoituksella tarjottavaksi vai kuinka – se selviää vähitellen, kun olen päättänyt, mitkä levyistä jäävät oman hyllyni ulkopuolelle. Ainakin tuplakappaleet tietysti, sillä muutamia samoja levyjä olimme ostaneet. Kotona asuessamme ja vuosia senkin jälkeen ostoksemme toki vaikuttivat toisiimme; jos Matti oli hankkinut jonkin levyn, en itse sitä ostanut, koska tiesin, että pääsen tuon teoksen hänen luonaan kuuntelemaan tai voin kopioida sen omalle cd:lleni – tai 2000-luvun alkuvuosiin asti vaihtoehtoisesti myös c-kasetille.

 

Mainitsin surutyön. Sitä tämä on. Monien levyjen kohdalla tunnen raastavaa ikävää ja pettymystä siitä, että en voi kommentoida levyä velipojalle: kuinka kummallinen, upea, keskinkertainen, nolo tai harvinainen jokin tietty albumi on. Sen sijaan nyökkään itsekseni, ehkä sanon vaimolle tai lapsille jotain, soitan levyä hetken, muistan kenties jonkin tilanteen, jolloin kuuntelimme sitä Matin kanssa yhdessä, ja vähitellen otan levyn osaksi omaa historiaani. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa vielä ehdin kuunnella juuri tuota levyä elämäni aikana.

Jossain kaukana kuultaa kiitollisuus ja luottamus siihen, että näiden levyjen merkitys ja elämä jatkuu, Matti elää niissä. Kun kuuntelen levyjä, kuuntelen niitä osin hänen korviensa kautta.

En tiedä vielä, mitä tästä tekstistä tulee. Kenties vain kuivakka levyluettelo, kenties omien mietteideni päiväkirja, kun kasaan, selailen, lajittelen, kuuntelen. En halua kirjoittaa liikaa Matista hänen puolestaan. Hän ei pitäisi siitä; kuitenkin kuvailisin hänen mieltään ja elämäänsä latteuksilla, joista hän ärähtäisi. Siksi näiden sanojen ensisijainen tarkoitus ei ole kertoa Matin elämästä, ei minun elämästäni, ei musiikkilajien ja yhtyeiden historiasta, ei tunteista, joita käyn läpi eikä siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa tämän työn aikana puhutaan. Eikä tarkoitus ainakaan ole kertoa kuolemasta. Ei, vaikka se yrittää tunkea omaa tärkeyttään joka paikkaan, missä on tyhjyyttä, epävarmuutta, kaipausta, sinne missä elävän kädet hapuilevat ja etsivät jotain, mikä ei enää ole siinä. Mutta minä kieltäydyn. Meidän historiamme, meidän muistomme, meidän tulevaisuuden odotuksemme ovat vahvempia kuin kuolema. Eivät välttämättä suurempia, sillä niin valtaisa ja kunnioitettava on kuoleman voiman piiri. Mutta vahvempia ne ovat, niin kauan kuin haluamme niin.

Tärkein päämäärä on rakentaa silta. Silta, joka kulkee tästä hetkestä nuoruuteen ja lapsuuteen, yksinäisyydestä veljeyteen, yhdessä kokemiimme asioihin, menneisiin keskusteluihin ja riitoihin, naurun ja ilon hetkiin, asioihin, jotka jäivät sanomatta, ideoihin, joita ilman levyjen läpikäymistä tuskin tulisin ajatelleeksi tai kirjoittaneeksi. Silta välillämme. Silta olevan ja olemattomuuden välillä.
Voi olla, että näitäkään sanoja ei koskaan lue kukaan muu kuin minä. Jos kuitenkin sinä joku tuntematon, ajassa ja paikassa elävä ihmisolento, nyt luet näitä sanoja, minä ja Matti kiitämme.