Älpeiden läpikäynti aloitettu. Mistä ihmeestä ja missä välissä veli oli hankkinut noin monta Hendrixin levyä? Esimerkiksi Are You Experienced?, Electric Ladyland ja joitain livelevyjä. Ja sitten tietysti tuo Smash Hits. Ihan omanlaisensa tyyli kyllä Jimillä, soitto on ilmavaa ja koko ajan elävästi muokkautuvaa. Ei siis mitään väkinäistä puristamista. All Along the Watchtower on mahdottoman komea biisi, lapsena jo siitä diggailin. Dylaninhan se alunperin on, mutta Hendrixin versiona sai kunnolla tuulta siipiensä alle.

Ja Slayerin debyytti Show No Mercy. Siinä on aitoa asiaa. Siinä ollaan tietyssä tienhaarassa ja ihan siinä ytimessä, mitä rankka hevi esteettisesti, sanoituksellisesti ja soitannollisesti pitää sisällään.

 

 

Talven selkä on taittunut. Luin Rob Halfordin muistelmateoksen Tunnustan. Sympaattista tekstiä mukavilla itseironisilla heitoilla ryyditettynä. Judas Priestiä näiden lp-levyjen joukossa ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Meillä taisi olla sanaton sopimus, että minä keskityn Priestin levyjen hankintaan.

 

 

Stone Free, nautinnollista rämpyttelyä ja jammailua. Osassa Hendrixin biiseistä on toki vähän sellainen meno, että kunhan nautiskellaan joidenkin blues-kuvioiden ympärillä tallustelusta ilman suurempaa päämäärää. Ehkä parempi, etten ala kritisoida enempää, etten vaikuta Hendrix-asiantuntijoiden silmissä täydeltä idiootilta. Enimmäkseen siis kovaa kamaa!

Veljen poismeno tuntuu nyt jo kaukaiselta. Hän itse tuntuu yhä läheiseltä, mutta suru on vaimentunut talven pakkasiin. Toki, jos ajattelen veljen viimeisiä päiviä ja sitä, miltä maailma hänen silmissään silloin näytti, ja tiesikö hän päivien olevan loppumassa, silloin valahtaa sisuksiin kylmää vettä. Mutta me elämme ja pidämme häntä elossa mielessämme.

Hendrixin kitara kiemurtelee kuin savu. Palavan kitaran hehku jostain kaukaa vuosikymmenien takaa, hohkaa kaiuttimien kautta, yhä kuuma hiillos.