Tänään oli muistotilaisuus Helsingissä. Kaunis päivä, reilu sadekuuro iski päällemme, kun Matin tuhkat laskettiin maahan. Surun ja naurun vuoropuhelua. Lapsemme juoksentelivat juhlapaikan pihalla. Kaunista, raskasta, helpottavaa. Nyt väsyttää. Taivas on pilvessä, ilmassa hahmoton puoliharmaa sävy. Tuntuu siltä, että en osaa kaivata enkä odottaa mitään vuodenaikaa. Loppuva kesä ei harmita, syksyn tulo on kaunis mutta etäinen, kun kuvakollaasi. Silti olen elämässä kiinni. Olen siinä kiinni entistä enemmän silloin, kun ajattelen Mattia sellaisena kuin hän oli.

Muistolehdon muuri.

Killing Joke. Tuon yhtyeen löysimme tahoillamme, toisiimme vaikuttamatta. Jyhkeissä rytmeissä, kitaroiden rytinässä, haikean popmaisissa ja apokalyptisen pauhaavissa melodioissa yhdistyy moni asia, joista kumpikin meistä sisäsyntyisesti – mikäli oletetaan, että sisäsyntyistä musiikkimakua on erillään elämän mukana tulleesta opitusta mausta – on pitänyt. Matilta jääneissä cd-levyissä on yhtyeen nimeä kantava vuoden 2003 levy, jossa rummutteli Dave Grohl, sekä Night Time vuodelta 1985. Muistaakseni tuo kasiviis-levy on sitä utuisempaa ja pehmeämpää Killing Jokea.

 

 

Vitsiä tämä koko elämämme on. Osaammeko nauraa ajoissa? Ainakin Matti osasi, onneksi.