Uuden vuoden puolella. Sonic Youth: Dirty. Tästä nuhruisen repivästä alternative rockista minulla ei aikaisemmin ole ollut erityistä mielipidettä. Olen kyllä tiennyt, että vahvaa suosiota on nauttinut etenkin juuri vaihtoehtorockin ystävien keskuudessa, jonkinlaisella grunge-vivahteella ilmeisesti. Kyllähän tässä sellainen 90-luvun alun angsti kuuluu, ja hyvä niin. Toiset biisit ovat miesvokalistin ja toiset naisen laulamia. Kaipuuta, turhautumista, raivoa, odotusta. Ihan passelia kamaa. Bändistä enemmän tietävien korvissa tällaiset luonnehdinnat ovat tietysti huvittavia, sama kuin kävisin jonkun arkkitehdin luomusta katselemassa, että kyllä sen vierellä on mukava seisoskella kuumana päivänä auringolta suojassa, ja ikkunoissakin on nätit verhot. Mutta alku sekin on.

Se jää kauemmaksi. Se, kuolema. Veljeni kuolema. Eikä se kuitenkaan ikinä poistu. Kuin öisellä taivaalla etääntyvä taivaankappale, joka muuttuu suuresta pallosta pienemmäksi läiskäksi ja lopulta pieneksi tuikkivaksi pisteeksi, mutta silti se jää sinne, ei ikinä katoa täysin avaruuden syvyyteen. Ja aina kun sen suuntaan katsoo, sen löytää heti, silmät tietävät, missä kohtaa taivaanpiiriä tuo valopiste pitää kotiaan. Anteeksi Matti, vertasin juuri muistoasi banaalisti taivaalla tuikkivaan tähteen. Mutta sellaisiahan me olemme, samaa ainesta, joka kiitää läpi tyhjyyden. Hetken vierekkäin, sitten erillään.

Ensimmäiset rokotukset koronavirusta vastaan on annettu Suomessakin. Tartuntamäärät ovat pysyneet maltillisina, mikäli joulunvietosta ei aiheudu mitään valtaisaa nousua. Toivo vahvistuu. Ulkona on muutama aste pakkasta. Näillä näkymin pakkaset kestävätkin ainakin pari viikkoa. Oikea talvi. Jäätyköön maa. Se tekee hyvää.