Kaksi viikkoa kulunut edellisestä kirjoituskerrasta. Käsittämätöntä. Pakkaset jatkuvat ja hyvä niin, loppukuussa ennusteissa siintää kevään aavistus. Miksi näitä säitä tähän kirjoitan? Koska me elämme niissä, hemmetti. Sää pitää meidät kiinni tässä maailmassa, olkoon sitten valoisaa, pimeää, julmaa, tuulista, tylsää, usvaista, raikasta, lämmintä, paahtavaa, joka tapauksessa sää vain on, alleviivaa sitä, että olemme täällä ja ajatuksemme ja surumme ja ilomme saavat säästä taustakankaan, jonka avulla voimme kuvitella luonnon kuin kommentoivan tuntemuksiamme. Eihän luonto oikeasti mitään kommentoi, mutta tarjoaa syyn uppotua ajatuksiin, tuijottaa pihamaalle tai järvenselälle tai metsän hämärään. Ja tilaisuuden tunnustaa asioita itselle, aivan kuin joku kuuntelisi. Ja kyllä kuunteleekin – meidän oma tajuntamme, joka on sillä hetkellä soluttautunut maiseman monisyisiin piirteisiin.

 

Helmikuinen metsänraja.

Se siitä. Väsyttää hieman, tänään on ollut maanantai ja paljon tekemistä, muutakin kuin työtä. Vähän aikaa sitten ostin hyllyyn pari uutta (tai uutta vanhaa) levyä. Yksi lp ja kaksi cd:tä. Jotenkin omien levyjen kuuntelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vähäisempää, ikään kuin veljen levyt olisivat vallannet esiintymislavan ja niiden sointia pitäisi nyt kuunnella vaikka väkisin. Olisi rike kuunnella monta päivää peräkkäin pelkästään omia levyjä! Ja onhan toki niin, että mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea vielä saan kuultavaksi. Nyt siis menossa noiden vinyylien läpikäynti. Aikaisemmin mainitsemistani Slayerista ja Hendrixistä en ole päässyt eteenpäin vielä. Pitää pian ottaa seuraava askel. Joitain entuudestaan tuntemattomia artisteja on näköjään laatikossa tulossa vastaan seuraavaksi. Joku jazzbasisti ainakin. Ja muutamia, jotka ovat mahdollisesti huumorihankintoja. Nauru kuuluu tänne elävien puolelle. Mutta katsotaan tässä joskus, piakkoin.