David Friesen: Paths Beyond Tracing vuodelta 1980. Tämä levy kyllä rutisee kohtuuttoman paljon. Erittäin vähäeleisen bambuhuilun ja bassoviulun päälle kuuluu tiiviinsamea säännöllinen poks!...poks! Pakko nostaa neulaa hieman eteenpäin. No, hiekkainen rapina kyllä häiritsee musiikkia myöhemmässäkin kohdassa. Tämä on varomattomasti kohdeltujen vinyylilevyjen kohtalo.

Mistä lie velipoika tämänkin levyn löytänyt, ja onkohan edes monta kertaa kuunnellut? Epäilen, että ei, juuri tuon rutinan vuoksi.

 

 

On satanut parina päivänä jäätävää tihkua. Raivostuttava jäinen kuori on kaapannut maaston ja autot ja postilaatikot omakseen. Kevät alkaa tuntua todella tervetulleelta. Talvi uhittelee vielä mahdillaan, vaikka sen tehtävä alkaa jo olla tehty. Selvä juttu, temppusi on nähty, kiitos karaisusta ja jäätävistä unista ja ympäristön hiljentämisestä. Voit mennä.

 

Ennen tätä jazzmies-Frieseniä tuli vastaan Dylanin Nashville Skyline. Komean vilpitön ja juureva country-vaikutteinen levy. Hyväkuntoinen, alkuperäispainos vuodelta 1969. Sitä voisi kai pitää jonkinlaisena löytönä, vaikka en sinänsä arvolevyjen puntaroija olekaan. Säveltaide, kansitaide, yleistunnelma ja henkilökohtainen merkitys ennen euroja. Levyn sisäpussissa on nähtävissä ajan patinaa ruskistuneiden reunojen ja tahrojen muodossa. Myös tyylikäs esittelyteksti, jossa korostetaan, kuinka kätevä ja näppärä ja kestävä ja nykyaikainen formaatti vinyylilevy onkaan. Mahtavaa.