Vapunaatto. Jospa sitä pienimuotoisesti juhlisi tuossa myöhemmin illalla. Huomenna sitten vähän enemmän, koko perhe mennään vaimon siskon perheen luokse herkuttelemaan ja jäädään yöksi. Hyvä päästä välillä liikkeelle.

Ja hahaa – heitetäänpäs tähänkin kuolinuutinen! Ei voi mitään. Nimittäin Judas Priestin ensimmäisellä levyllä Rocka Rollalla rumpaloinut John Hinch kuoli toissapäivänä. No niin, saatiinpas se tähän mukaan. 73-vuotiaana kupsahti. Mutta vappuhan on myös kuoleman juhla. Ei sellainen harras ja pimeä kynttilöiden koristama kuoleman juhla kuin joulu, vaan virnuilevan pääkallon karnevaali. Kun nuoret serpentiinit kaulassaan ja tuore ylioppilaslakki päässään menevät vapun hulinoissa, he juhlivat samalla sitä, että käsillä oleva vappu jää viimeiseksi, jonka he niin nuorena kokevat. Seuraava vappu on hieman erilainen, kenties toisessa kaupungissa, muiden ihmisten seurassa, tulee pari huonoa ja pari hyvää vappua, uusia ihmisiä, uusia kolhuja, uusia riemuja ja rakkautta. Kuluu vuosikymmen, kaksi, viisi… Kas, iloiset päivät ovat kauniina korttipakkana edessä, kuinka kauniita ne ovatkaan. Eikä enää ole montaa korttia jäljellä käännettävänä ja pakkaan laitettavana.

 

 

Juice Leskinen Coitus int: Per Vers, runoilija. Kova levy. Hellyttävää hönöilyä ja piikittelyä. Vuosi oli 1974. Nuori Juice. Mitäköhän tämä tekee näissä ”kummallisissa” levyissä? Oma vikani, kun en tarkemmin katsonut, mitä tuosta välistä kahmaisin. Tunnetuin biisi tässä on Juankoski here I come, lisäksi löytyy mm. nimibiisi, jossa laulaa Mikko alatalo, Hän hymyilee kuin lapsi, Panomies, Kuopio tanssii ja soi. Reteää meninkiä. Sellaista menneen maailman meininkiä. Ja tiettyä henkeä, jota tarvitaan yhä nykyajan rockmusiikissa, jos siitä on tarkoitus tehdä kovaa kamaa eikä latteaa paskaa. Mukana myös komea Juho Juntusen piirtämä 13-sivuinen sarjakuva.

Per Vers, runoilija -levyn mukana tullut sarjakuva.

Mutta mutta. Kummasti sitä osaa nyt suhtautua kuolemaan iloisesti. Onhan sen kohtaaminen aina hirveää, mutta on mahtavaa nauraa sille, pukea se iloisiin vaatteisiin, tanssia sen kanssa. Myös kuolemanpelko omalta kohdaltani hävisi pois, valahti irti minusta kuin irrotettu viitta, kun kävimme katsomassa hoitokodissa veljen ruumista ennen kuin hänet siirrettiin ruumishuoneelle. Kaikki oli jotenkin niin surullista, selkeää, painavaa – mutta samaan aikaan kirkasta ja mutkatonta. Samalla tavoin meistä jokainen on joskus valmiina pois vietäväksi. Ellemme sitten tuhoudu räjähdyksessä tai muussa mystisessä onnettomuudessa. Siinäpä groteskin huumorin paikka vielä erikseen. Mutta siis. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ruumis haipuu pois, tietoisuus sammuu, yhtyy menneisyyden pyörteisiin ja läheisten ihmisen muistoihin ja elämään ja tavaroihin, levyihin, kirjoihin, mitä ihminen onkaan itsestään jättänyt jälkeen.

Eniten omassa poismenossa ahdistaisi se, miten oma lähipiiri joutuisi suremaan, ja kuinka he saisivat asiansa järjestettyä. Oman ”sielun” takia ei ole mitään pelkoa. En kauheasti kärsinyt myöskään aikana ennen syntymääni. Ei siis ole tarvetta yksilölliseen elämään kuoleman jälkeen. Toki kuoleman jälkeen on elämää, jos vain haluamme. Mutta minä, minun ajatukseni, minun oma erinomaisuuteni, siitä täytyy päästää irti. Koska se minuus elää kuoleman jälkeen muistoissa, asioissa, palasina maailmalla. Toki, jos haluamme ajatella, että kuoleman rajan takana näemme vaikkapa joitain edesmenneitä ihmisiä, se toive on totta eikä mitenkään väärin. Koska ehkä me kaikki hajoamme samoille taajuuksille, atomimme (tai atomia pienemmät hiukkaset) löytävät taas toisensa, tunnistamme asioita jotka elävässä elämässä ovat jääneet huomaamatta, toisilleen läheiset energiat kietoutuvat yhteisiin pyörteisiin. Aivan mahdollista. Oma maailmankuvani on materialistis-mystinen. Materialismi tarkoittaa havainnoitavan maailman realiteettien tunnustamista, kuten myös sitä, että aistimme eivät havaitse kaikkea. Kuitenkin siitä, mitä ne havaitsevat, voidaan päätellä paljon, etenkin erilaisten apuvälineiden ja teorioiden avulla. Materialismi ei siis tässä tarkoita sellaista etenkin kaiken maailman hihhuleiden viljelemää karikatyyriä, että vain nämä käsin kosketeltavat asiat ovat olemassa, muut asiat eivät ole. Rakastan materiaa ja energiaa. En halua hukuttautua tavaraan. Entäs mystiikka? No, siitä en ala nyt kirjoittaa.

Tom Robinson Band: Power in the Darkness. Punkahtavalla otteella vedettyä yksinkertaista boogierokkia ja uuden aallon keinahtelevaa meininkiä. Klassikkokamaa. Levy on vuodelta 1978. Tunnetuin biisi taitaa olla tuo 2-4-6-8 Motorway, joka ei alunperin ollutkaan tällä levyllä vaan oli julkaistu singlenä vuotta aiemmin, mutta tälle painokselle se on lisätty bonusbiisinä – heti A-puolen alkuun. Ohessa kuitenkin levyn nimibiisi, joka löytyy B-puolen lopusta. Tästä on hyvä jatkaa vappuun. Iloitkaamme!