Kas, toukokuun viimeinen päivä. Niin vaan on jumalauta uusi kesä tulossa. Voi ei, se alkaa siis tuhlaantua! Näin aina vitsailtiin veljen kanssa, ja tottahan siinä on mukana, sillä alussa aina alkaa jo loppu häämöttää, jos pessimistisesti tahtoo ajatella, ja miksipä emme tahtoisi. Turvallisinta kesän ajattelu on joskus tammikuussa!

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen saapui mieleen hetkellisesti surun ja ahdistuksen aalto. Ajattelin veljen paria viimeistä päivää ja viimeisiä tunteja, mitä hän on silloin miettinyt, mitä ajatellut, mitä pelännyt ja toivonut. Turhaa moisia on tietysti miettiä. Eiköhän sitä itsekin vastaavassa tilanteessa ajattele, että paska homma mutta katsotaan nyt, kohta voisi taas nukkua, hyvää tämä kipulääke, pitääpä sanoa se yksi juttu sille yhdelle kun seuraavaksi tulee minua katsomaan.

Xysman debyytti. Kova on. Tämä bändihän muutti tyyliään lyhyessä ajassa death/grind – death n’ roll – garage rock – pop rock. Tyylikästä. Olin muistellut, että eka levy olisi ollut suorempaa deathgrindiä mutta aika reilusti tässä on rokkisvengiä ja kokeellisia kiemuroita mukana. Joka tapauksessa ihanasti rupisuutta ja syvää korinaa, ja sellaista ilmavaa röyhkeyttä mitä 90-luvun alussa monella suomalaisella bändillä oli.