Eilen veljen tyttöystävä muutti lähiseudulle, Tampereelle. Uudet asunnot, uudet työpaikat, ihmiset, myrskyt, mullistukset, kaikki se johdattaa meitä kauemmas kuoleman ja menetyksen ajasta. Jotain täytyy tapahtua, johonkin pitää törmätä, jotain pitää rakentaa, jonkinlaista uutta nahkaa pitää kasvattaa. Ja mukana on kuitenkin rakas, kipeä, raskas, lämmittävä ja rohkaiseva muisto ihmisestä joka ei ole mukana rakentamassa, näkemässä juuri tätä tämänkertaista tehtävää.

L-G Petrovin kuolema sai taas miettimään sitä, kuinka nuoruuden tempaukset, kyhäelmät, taideteokset, järjettömät ja merkitykselliset teot kirkastuvat ja tiivistyvät, pääsevät hohtavaan valokeilaan tekijän kuoleman jälkeen. Tai mikseivät vanhemmankin iän teot, mutta useimmiten nostetaan kuin kilveksi kuolemaa vastaan välähdyksiä nuoruudesta – toivoen, että sellaisena hän nyt elää siellä jossain, tai tässä, tai ulottuvuudessa joka on mielemme sisällä tai jumalten luona tai missä vain, kunhan saadaan alleviivattua sitä, että tuolla menneellä toiminnalla, uljailla hetkillä, on oikeasti merkitystä. Eikö kuolema siis voita? Koska sehän saa aina viimeisen sanan. Kyllä, kun teemme jotain mieleenjäävää tai upealta tuntuvaa, ajattelemme sen kestävän ikuisesti, joskus jopa ajattelemme tietoisesti: ”kestäisipä tämä ikuisesti” ja toivomme, että tuon kultaisen hetken siemen jää loppuikäksi ja ikämme jälkeenkin itämään olemuksemme ytimeen. Ja silti, kuolinvuoteella se on muisto, johon voi kyllä tarrata ja jota voi pyöritellä  mielessään, siihen voi sukeltaa ja olla siitä ylpeä, mutta muistoksi se on muuttunut, ja pisteenä virkkeelle tulee kuolema.

Näin asia on ehdottomasti, jos aika kulkee suoraan eteenpäin ja menneisyys jää yhä kauemmaksi. Mutta ehkä aika ei ole sellainen. Ehkä jotkin asiat ovat ajattomia ja menneisyys elää vahvempana tässä ja tulevaisuudessa kuin tuon menneisyyden jälkeen tulleet seikat. Ehkä aika tekee mutkia ja kierroksia ja lävistää oman reittinsä, vaikka aistimme elävät tässä paikassa ja hetkessä ja kurottavat sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen juuri tästä pisteestä. Muitakin pisteitä on olemassa, ja ne ovat ehkä reittejä, tunneleita, merkkejä, yhteyksiä muihin aikoihin. Yhdessä ajan pisteessä oleminen olisi silloin vain kuvitelmaa, tapa elää mutta ei absoluuttinen totuus. Se on ihmiselon ihanuus ja karmeus, oleminen tässä ja nyt eikä missään muualla.