Tänään kuoli Entombedin L-G Petrov. Syöpä vei hänetkin, alle 50-vuotiaana. Entombed oli tärkeä bändi sekä minulle että Matille. Hyvän mielen musaa. L-G oli huumorimies ja keikat hyviä. Tänään oli luonnollisesti kuunneltava Left Hand Pathia. Aikamoinen järkäle tuo bändin debyyytti. Usein juuri nuoruuden vimmaisiin tuotoksiin palaaminen toimiin vastaiskuna kuoleman vierailulle ja on eräänlainen peili, josta näkyy synkkänäkin hetkenä se luovuuden myrsky, joka ei jää unohduksiin vaan elää tässä ja nyt, kaiuttimista vyöryen.

Entombed: Left Hand Path. 1990.

LP-levyissä tuli vastaan The Who:n Who’s Next. Ainakin Behind Blue Eyes ja Won’t Get Fooled Again ovat radiosta – ja tv:stä – tuttuja hittejä. Aika kovaa kamaa, sellaista juurevaa musaa joka kuitenkin nousee stadionrockin ja progen ja hardrockin kielekkeille, vyöllään raikkaita pop-koukkuja. Onpas taas nokkelaa kuvailua. Matti taisi joskus sanoa bändistä, että on 70-lukulaista hard rockia mutta ei sellaista ärsyttävää kukkoilua. Mikähän olisi? Ehkä joku Aerosmith tai Kiss. Onhan niilläkin toki ansionsa. En muuten aikaisemmin ollut tajunnut, että tuossa Who’s Nextin kansikuvassa bändin tyypit ovat käyneet kusaisemassa betonipaaden kylkeen. Olin jossain lehtijutuissa tai muualla pienen kuvan nähtyäni siinä käsityksessä, että tyypit vain seisoskelivat järkäleen ympärillä autiossa maisemassa. Kaikkea sitä vielä oppii, kiitos tuon lp:n kannen.

 

 

Maaliskuu on alkanut talvisena. Hetkeksi tuli lauhaa mutta taas mennään pakkasella. Antaa olla vaan. Tuleepahan kevät sitten odotuksen jälkeen isolla röyhkeällä harppauksella, kunnon raivolla, kirkkaudella ja hyökyvällä lämmöllä.