Maanantai. Kevät tosiaankin saapuu, nykien, mutta saapuu, kuitenkin. Pakkasta on kohta taas pari päivää mutta sen jälkeen pakastaa enää öisin. Vääjäämätön vuodenkierto. Rakastan sitä. Se ahdistaa, lumoaa, rauhoittaa, ravistuttaa, pysäyttää.

Bob Marley & The Wailers: Rastaman Vibration. Taitaa olla alkuperäispainos vuodelta 1976. Miellyttävä mattapintainen säkkikangaskuvioinen levynkansi. B-puolella nähtävästi jotain ihmeellisiä vaurioita, kuin olisi vetäisty maalisutilla pienet sipaisut tai sulatettu niin, että vinyylin pintaan on jäänyt ruskeat raidat. En jaksanut kokeilla puhdistaa. Tämä a-puoli ainakin soi muhevasti ja vain pienillä ritinöillä. Tunnelmaltaan hyvin kaukaista musiikkia itselleni. Arvostan toki tekemisen meininkiä ja harrasta ja tiheää tunnelmaa, joka näistä sävelistä ja Marleyn laulusta henkii. Kunnon kliseemeiningillä tätä pitäisi kuunnella kuumana kesäiltana riippumatossa maaten, rommia siemaillen. Typerää, silti jollain tasolla hermoon osuvaa mielikuvittelua. Ja vakavista asioista tässä lauletaan myös – niin kuin nyt soiva Johnny Was – vaikka kaupallistettu reggae on juuri sitä ”otetaan rennosti kesäterassilla ja juodaan aurinkolasit päässä pinkkiä drinkkiä” -pelleilyä. Tietynlainen henkinen muuri vaikeuttaa tähän täysillä uppoamista, mutta toisaalta kaikessa musiikissa on jotain universaalia – eri asia, onko sitä tarpeeksi, jotta voisi täydellä sydämellä rehellisesti elää musiikin matkassa. Joka tapauksessa olemme kasvaneet länsimaisen populaarimusiikin kyllästämässä ympäristössä, ja alkuperältään maantieteellisesti kaukaisempi musiikki voi kolahtaa helpommin kuin jokin lähiseutujen perinnemusiikki. Riippuu siitä, mille taajuudelle haluaa aivonsa virittää, jotta pystyy löytämään sen punaisen langan joka näiden metsien varjoissa kasvaneita menneitä sukupolvia johdatti ilmaisun poluilla, tai vastaavasti yltää koskettamaan sitä henkistä maisemaa, jossa jotkut kaukaisemmat ihmisolennot ovat eläneet.

 

Käännän levyn. On ollut tasaisen puuduttava maanantai. Ehkä tämä Marley lähestyy juuri nyt oikeasta kulmasta. Kun ei millään oikein olisi jaksanut innostua veljen levyjen läpikäynnistä tänään. Mutta pakotin itseni. Tajusin nimittäin juuri, että noita on niin hemmetisti, että suuri osa jää mainitsematta, tarkemmasta kuuntelusta tai analyysista puhumattakaan. Ei se mitään. Olen varma, että Mattikaan ei monia näitä hyllyynsä (tai laatikkoihinsa) haalimia levyjä kuunnellut kertaakaan kokonaan läpi. Samoin minä lähestyn näitä, kuuntelen, kosketan, menen eteeenpäin, osa vinyyleistä jää minun hyllyyni ja osa lentää jonnekin maailmalle.

Kyllä noista ruskeista jäljistä säännöllinen kumea poks kuuluu. Mutta vaimeampi kuin ajattelin. Eli myös b-puoli on kuuntelukelpoinen. Jokin kuolemaan ja aikaan liittyvä ajatus minulla oli päässäni aikaisemmin päivällä. Nyt se on murtunut murusiksi aivojen kuiluihin. En jaksa koota sitä. Ei nyt tarvitse.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. 1979.

Peter O. Ekbergs System: Det känns som att va’ på en fest. Mitäs tämä nyt on? Jazzahtavaa, funkahtavaa veikeän kuuloista juurevaa mutta keveästi astelevaa rokkausta. Ja hyvin ruotsalaista. Ei hitto, kiitoksia velipoika tästäkin. Huvittaa. Tästä on hyvä jatkaa.