Pääsiäislauantai. Tämä on hyvä saareke, kaukana kavala maailma. Kevät on vyörynyt, sihissyt ja kohissut ympärillemme, nurkkiin ja pihoille innokkaana ja kirkkaana ja sateisena. Varsinainen asia, josta nyt haluan mainita, on Running Wild. Tuon saksalaisbändin tuotanto kasarin alkupuolelta jonnekin vuoteen 1998 asti on aika huikeaa. Debyytti Gates to Purgatory nimittäin tuli älppäreissä vastaan. Hiton kovaa uhoa ja kolistelua vetävillä ja sopivan kömpelöilä melodioilla. Myöhempinä aikoina meno muuttukin virtaviivaisemmaksi ja eeppisemmäksi, ja Running Wild verhoutui piraattiteeman purjeisiin. Ai että mitä klassikoita sieltä löytyykään. Mutta tämä debyytti siis, lähempänä Venomia kuin melodista europoweria. Jossain alkuajan Slayerin ja Acceptin välimaastossa heilutaan. Kannessakin kova meno: ota tuosta hitsausvehkeet, vedä saumaa siihen metallilevyyn! Anna kipinöiden roiskua, siinä on ”gates to purgatorya”! Näin se pitää tehdä. Itselleni tutuimpia biisejä ennestään ovat Victim of States Power ja Prisoner of Our Time.

 

Pitäisikö tässä kenties kirjoittaa enemmän henkilökohtaisista asioista, läheisistä ihmisistä ja siitä, kuinka olen veljen poismenoa heidän kanssaan käsitellyt? Äh, ei tarvitse, jos ei juuri jotain oleellista nouse esiin. Annan itselleni synninpäästön siitä, että en kirjoita tasapainoista psykologista tilannekatsausta ja tiekarttaa siitä, kuinka tällaista tapahtumaa tulisi käsitellä mahdollisimman tehokkaasti. Paskat siitä. Tämä on levyjen pläräystä käsittelevä tarina ja sillä selvä. Siitä minä nautin! Ja niin nautti Mattikin.